Kannattaa kokeilla

Intian opiskelureissu on takana ja se jäi vain yhden lukukauden mittaiseksi. Istun tällä hetkellä lentokoneessa ja olo on toisaalta rento, mutta väsymys tuntuu painavan. Syksy oli melko intensiivinen ja sen aikana tuli käytyä monenlaisia asioita läpi. Byrokratiaa ja kouluun liittyviä käytännön ongelmia tuli vastaan. Henkinen jaksaminen oli koetuksella mm. epäselvien majoituskuvioiden kanssa, eikä kokeisiin valmistautumistakaan tehty helpoksi huonon viestinnän takia. Lisäksi tämä kaikki lattoi pohtimaan elämää laajemmin Mausteita ajatteluun toi runsas uusi tieto Intian filosofiasta ja henkisestä perinnöstä.

Filosofiaa, sovellettua psykologiaa ja joogaa…tämä kuulostaa edelleen korvaani hyvältä, mutta käytännössä osoittautui, ettei koulussa istuminen ole edelleenkään minun juttuni ja syvällinen paneutuminen filosofian koulukuntiin, ei jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Kaipaan enemmän käytännön sovellusta ja tekemistä. Opettajan luennot olivat varsinaista tajunnanvirtaa ja videon välityksellä häntä oli todella puuduttava kuunnella. Psykologian tunnit olivat ihan ok, mutta en usko, että olisin niistäkään saanut videon avulla irti sitä, mitä halusin. Joogaa emme päässet kunnolla edes aloittamaan, joten siitä ei ole kovasti kerrottavaa. Melkoiselta unelmapaketilta kuulostanut juttu ei siis lopulta ollutkaan sellaista, missä olisin tuntenut kulkevani oikeaan suuntaan.

Neljän kuukauden visiitti opetti kuitenkin paljon, joten se oli varsin kasvattava kokemus. Sain valtavasti uusia ajatuksia ja näkemyksiä elämästä keskusteluiden kautta. Oli hienoa kuulla luostariin vetäytyneiden ja siellä jo kymmeniä vuosia asuneiden henkilöiden tarinoita. Moni juttu aukeaa varmasti vasta ajan kanssa, mutta luulen retken kasvattaneen luottamusta seurata sisäistä ääntäni. Kulkea rohkeammin polkua, jota kukaan ei ole viitoittanut valmiiksi. En tiedä mihin se johtaa ja voin vain uteliaana ihmetellä, mistä itseni taas löydän.

Vaati uskallusta ja irti päästämistä lähteä Intiaan ja samalla tavalla lopettaminen vaati voimaa, luopumista unelmasta ja selkeästä päämäärästä .Päätöksen tehtyäni ratkaisu osoittautui oikeaksi, kun huomasin taas energian ja innostuksen palaavan olemukseeni. Tärkeää on, että koin käytännössä, mitä oli tarjolla, joten ei tarvitse myöhemmin jossitella ja muistella sitä täydellistä jutta, mihin en lähtenyt. Se on ainakin selkeä oppi, että kokeileminen kannattaa.

Matkablogissa on viimeiset Intian tarinat tarjolla.

- Turkka

Pojat jää ilman halauksia

Luin Hesarista hyvän kolumnin siitä, kuinka murrosikäiset pojat jäävät ilman läheisyyttä. Tutkimuksetkin kertovat siitä, kuinka tärkeää halaaminen on ja miten se eri tavoin vaikuttaa hyvinvointiimme. Kolumni liikutti osittain sen takia, että elän tuossa halittomuudessa parhaillaan (täällä Intiassa kulttuurikin jo rajoittaa halaamista ja ashramissa fyysinen kontakti on kielletty), mutta vielä enemmän siksi, että se vei muistoihin omalta koulutaipaleelta.

Ensimmäinen fyysinen kontakti tytön kanssa ravisutti maailmaani noin kuuden vanhana naapuritalon roskiksen takana, kun sain yllättäen pusun. Tuota miehuuden hetkeä pitikin vaalia sitten pitkään, sillä seuraavan kerran vastaava tapahtui 18-kesäisenä ensimmäisen tyttöystävän kanssa. En voi sinänsä valittaa, että elämä olisi varsinaisesti kohdellut kaltoin. Taisin olla melkoinen vilkkusilmä ja läppäkunkku lapsena. Myöskään musisoiminen ja jääkiekon pelaaminen edustusjoukkueessa, ei laskenut markkina-arvoa.

Ongelmat loin pitkälti itse, vaikka olosuhteet olisivat kenties mahdollistaneet varsin rikkaan nuoren romanttisen elämän. Muistan kuinka eräissä bileissä ala-asteella torjuin mahdollisuuden pussata tyttöä kenestä pidin. Tämä käytös ei jäänyt yhteen kertaan, vaan torbedoin saman ja parin muunkin viehtättvän neidin lähestymisen myös myöhemmin. Luulen, että vaikka niin kovasti kaipasin tuota mystistä pusua ja kaikkea muuta siihen liittyvää, oli pelko kuitenkin suurempi. Luikertelin tilainteista pelleillen pois tai tylysti kieltäytyen tanssikutsusta. Myöhemmin itsetunto karisi epäonnistuneiden lähestymisyritysten muodossa, joissa tosin joskus tein myös hätiköityjä johtopäätöksiä. Vuosia myöhemmin saatoin kuulla toisen osapuolen näkökulman. Lukiossa olin jo melko epätoivoinen, kun tuntui, ettei elämään tule koskaan ketään tyttöä. Nuoruusvuosien läheisyyden tarjosi lähinnä poikein painit, joissa näin jälkeenpäin voi nähdä sen vaiheen, kun tutustumme samaan sukupuoleen leikin lomassa. Tosin rohkenin toki tyttöön koskea, jos kiusasin häntä ja työnsin esimerkiksi lampeen. :)

Olen huomannut, että näin kolmikymppisenäkin edelleen jännitän läheisyyttä. Milloin voit istahtaa toisen viereen ja ottaa hänet romanttisesti kainaloon. Naisten mielestä tuo on hiukan hassua, sillä pitäisi vain luottaa tunteeseen, että tuo ele on varsin tervetullut, jos niin tilanteen aistii. Olen asiasta keskustellut muiden miesten kanssa ja en ole tämän pelon kanssa yksin. Monet pelaavat mielummin varman päälle, kuin ottavat riskin siitä, että rikkoo toisen rajoja ja aiheuttaa näin epämukavan tilanteen. Kunnioitus toisen koskemattomuutta kohtaan on tietenkin hyvä, mutta romanttisissa tilanteissa se johtaa helposti epätoivottuihin ali- tai yliarviointeihin. Siitähän noiden hetkien jännitys varmasti rakentuukin. Miten uskallan toimia ja mitä toisen kehonkieli viestittää.

Tavalla tai toisella, halaaminen tekee meille hyvää, tapahtuu se sitten ystävien kesken tai ihastuksen kanssa. Muistakaamme siis halein niin pieniä kuin isoja poikia. Hällä väliä ja isot pojat ei itke -asenteiden takana asuu kuitenkin hellyyttä kaipaavia pikkupoikia. Haleja Suomeen! <3

- Turkka

Kulutuksen minimointia

Asuminen ashramissa on ollut hyvä tutkimusmatka siihen, kuinka vähän tarvitsen tavaraa. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut minimalistisesta elämäntavasta ja seurannut mm. The Minimalist ja Zen Habits -blogeja. Itselleni askettisuus onkin ollut ainoa selkeä henkinen harjoite täällä ollessani, enkä sitäkään ole niin ajatellut. Mukana on rinkallinen tavaraa. Ylimääräistä ei siis ole ja olen ostanut lähinnä vain koulutarvikkeita, hygieniatuotteita, pari vaatetta, joogamaton yms. Päivittäin rahaa kuluu ainoastaan ruokaan. Puhelimeen pitää ladata puhe- ja nettiaikaa silloin tällöin.

Hankaluudet joita täällä olen kokenut, eivät ole liittyneet mitenkään siihen, että olisin kaivannut jotain materiaa lisää. Puhelimella voin kuunnella musiikkia, läppärillä surffaan netissä ja kirjoitan blogeja. Ashramista löytyy kirjasto, joten luettavaa on tarjolla myös siellä. Se pitää myöntää, että asuminen välillä jopa kolmen kämppiksen kanssa asetti omat rajoituksensa, eikä se tukenut opiskelua parhaalla tavalla. Muuttaminen selliä muistuttavasta luukusta omaan pikku huoneeseen, jossa on jopa pöytä ja hyllinen kirjoja, on ollut mukava piristys. Tämäkin on silti varsin askeettista siihen verrattuna, millaisissa asunnoissa olen Suomessa asunut.

Meille toitotetaan koko ajan kuinka talous pitää saada nousuun ja pitää kuluttaa lisää.  Elämme niin valtavassa yltäkylläisyydessä, että varaa tinkimiseen olisi varsin paljon, sen vaikuttamatta hyvinvointiin mitenkään. Luultavasti henkinen hyvinvointi paranisi, kun oppisimme tunnistamaan ostosviettimme ja etsimään hyvää oloa aineettomasta vauraudesta. Kulutuksen ja luonnonsuojelun suhteesta ei tarvitse mitään edes sanoa mitään. Usein huomaan, että tekee mieli ostaa jotain vain ostamisen vuoksi, mutta kun sen huomaa, niin voi miettiä haluanko alistua tuolle hetken mielihyvällle, joka kuitenkin on kohta ohi ja taas pitää ostaa jotain uutta. Tavaroista luopuminen on poistanut myös monta huolta siitä, pysyykö omaisuus kunnossa ja tehdäänkö sille ilkivaltaa jne.

Toivon, että pystyn Suomessakin jatkamaan täällä oppimillani tavoilla rahan käytön suhteen. Vähempi kuluttaminen mahdollistaa elämisen pienemmillä tuloilla ja tarjoaa enemmän aikaa itselle ja ihmissuhteille. Vapaus, itsensä totettaminen ja mahdollisuus auttaa muita tuovat luultavimmin paljon enemmän tyytyväisyyttä ihmisille, jonka talous on kohtuullisella pohjalla. Raha, tavara ja talon koko ei onnea kasvata tietyn pisteen jälkeen. Raha itsessään ei tietenkään ole mikään paha asia tai ongelma, se on vain vaihdon väline. Itse valitsemme millainen rooli sillä on omassa elämässämme. Täällä kitsastelun tekee helpoksi se, ettei ole yllykkeitä. Suomessa on ruokakaupassa pakko käydä, joten väkisinkin tulee lukuisia ärsykkeitä ostosvietille. Mielenkiinnolla odotan, kuinka minimalismi sujuu kotosalla.

- Turkka

Päätös

Vierailimme luokkamme kanssa koulun pääkampuksella, joka sijaitsee Tamil Nadun osavaltiossa Coimbatoren kaupungissa. Visiitti oli mukava ja sen aikana syntyi vihdoin päätös opiskelun kohtalosta. Päätöksen takana on monia syitä, yhtenä merkittävänä se, etten pidä videonluennoista. Myös havahtuminen siihen, kuinka vähän opettajisto tajuaa länsimaalaisten sopeutumisongelmien päälle, lisättynä heikosti vastaanottavaiset asenteet, niin päätös oli lopulta selkeä. Puheet siitä, että opiskelemme elämää varten osoittautuivat turhiksi, kun alkoi tulla esiin mitä kaikkea vaaditaan ja ensimmäisten kokeiden tulokset olivat yleisesti huonot. Käytännössä opetus kouluttaa tulevia filosofian opettajia Intiaan.

Ymmärsin, kuinka hyviä opettajia olen elämäni aikana kohdannut. Eniten vaikuttaneet henkilöt eivät ole varsinaisesti opettaneet mitään. He ovat kannustaneet käyttämään luovuutta, tarjonneet resurssit ja tuen toteuttaa syntyneet ideat. Kaikesta on löytynyt aina jotain hyvää. Opettajat ovat olleet siis enemmänkin mentoreita, jotka ovat kannustaneet seuraamaan omaa sisintä ja viemään asiat käytäntöön. Täkäläinen tyyli opettaa on varsin vanhanaikainen ja välillä käytetään varsin negatiivisia motivointikeinoja Länsäolopakko ja muistiin perustuva osaaminen eivät ruoki minun innostustani. Lähtökohtaisesti filosofia ja sovellettu psykologia kiinnostavat minua, mutta tiukan teoreettinen opiskelu ei tarjoa tarpeeksi iloa käytännön oivalluksista.

Koulutusohjelma on uusi ja omalla tavallaan rajoja rikkova, joten epäkohtia ja korjattavaa toki löytyy. Ihan sama missä päin maailmaa luodaan uusi juttu, niin aina löytyy hiomista ja virittelyä. En ole ainoa lopettanut, sillä yksi länsimaalainen nainen lopetti jo aiemmin kieliongelmien takia ja juuri tuon vierailun aluksi nuori intialainen poika jäi pois. Muutkin länsimaalaiset ovat kovassa stressissä. Heille koemenetys on tärkeää ja näissä olosuteissa todella haastavaa. Itse en numeroiden perään ollut, pyrkimykseni oli vain päästä kokeet läpi. Luulin olevani rennolla tyylilläni luokan peränpitäjä, mutta kun kokeiden tuloksista ollaan juteltu, niin olen itse asiassa pärjännyt hyvin länsimaalaisten joukossa ja pari intialaistakin sai selvästi heikompia arvosanoja.

Omaa ahdistustani on kasvattanut se, ettei ole ollut selkeää ja ymmärtäväistä tahoa, mihin kertoa ongelmista. On puuttunut halu todella kuunnella. Se löytyi vasta siinä vaiheessa, kun ilmoitin lopettamisestani. Pääsin käymään rennon keskustelun herran kanssa, joka kuunteli ja oli vastaanottavainen. Hänet olikin juuri päätetty nostaa koulutusohjelman johtajaksi ja päätös on varmasti paikallaan. Kehotin häntä ensitöikseen keskustelemaan jäljellä olevien länsimaalaisten kanssa ja antaen heidän kertoa huolensa ja murheensa. Mies ottikin neuvosta vaarin ja seuraavana päivänä hän kävi naisten kanssa tunnin keskustelun, mikä toivon mukaan on ensimmäinen askel kohti tarvittavia muutoksia. Itselleni aito ja avoin keskusteluyhteys on erittäin tärkeä ja ymmärsin, että se on ollut aina, niin töissä kuin harrastuksissa. Jos sitä ei ole ollut, en ole pystynyt heittäytymään ja tarjoamaan parastani.

Astun jälleen tyhjyyteen. Ajatukset ovat kyllä pyörineet paljon tulevassa ja näen innostavia mielikuvia. Osaanko saattaa niitä todeksi, se jää nähtäväksi. Opin paljon itsestäni, toisesta kulttuurista ja Intian henkisistä opetuksista. Jos en olisi lähtenyt, olisin saattanut myöhemmin murehtia sen täydellisen opiskelupaikan perään. Nyt tiedän, että idea on kiinnostava, mutta se ei olekaan sitä, mihin haluan aikaani käyttää. Matka on ollut mutkainen, mutta tarjonnut paljon hienoja kokemuksia ja opetuksia. Piirun verran viisaampana jatkan kadonneen aarteen metsästystä.

- Turkka

Vuosi vierähti

Havahduin siihen, että lokakuun alussa tuli blogin ensimmäinen vuosi täyteen. Melkoinen matka on tullut kuljettua sen jälkeen niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Jännitin alkuun, että keksinkö kirjoitettavaa ja kuinka uskallan asioita avata. 35 kirjoitusta on nyt julkaistuna ja vaikka tahti ei ole ollut tasainen, niin blogi on pysynyt hyvin hengissä. Olen myös tyytyväinen siihen, että olen uskaltanut avata itseäni kirjoituksissa. Omien ajatuksien julkituonti on ollut selkeä kasvunpaikka.

Palautteen saaminen pelotti myös. Tuleeko sitä ja minkälaista. Palautetta on tullut lähinnä henkilökohtaisten viestien muodossa. Iloinen yllätys on ollut se, kuinka sekaan on mahtunut niin uusia tuttavuuksia kuin ihmisiä vuosien takaa. En tiedä tilaako kukaan blogia ja lukijoita  yhdellä kirjoituksella on suunnilleen sata, jos tilastoa osaan oikein tulkita. En ole lukijamäärää hirveästi miettinytkään. Tärkeintä on ollut se fiilis, minkä saan, kun ajatukset on naputeltu talteen. Onhan se kuitenkin mieltä lämmittänyt, että en vain itselleni kirjoita. Huomasin myös, kuinka puhueassani blogi näytti toimivan hyvänä varastona, mistä mieli kaivoi sisältöä.

Pelko siitä, että en keksi kirjoitettavaa on osoittautunut turhaksi. Ongelma on enemmän se, etten saa kaikkia ideoita kirjoitettua ja idealista paisuu. Tämä on tietenkin positiivinen asia. Kokemus on ollut erittäin myönteinen ja uskon, että kirjoittaminen jatkuu vielä toisenkin vuoden. Toki koskaan ei tiedä, mitä elämä vastaan tuo. Sen on kulunut vuosi osoittanut, kun olen moneen seikkailuun saanut osallistua. Seikkailut tuntuvat myös jatkuvan ja Intia jää taakseni. Seuraavaksi kirjoitankin kuinka päätös lopettaa lopulta syntyi. Siihen asti kiitos ja näkemiin!

- Turkka

Sopeutua vaiko uudistua?

Kohta on kolme kuukautta kulunut Intiassa. Asiat alkavat hahmottumaan niin koulun kuin arjen osalta. Tarkemmin sanottuna aukeaa se todellisuus, että mitään ei voi kovin varmaksi laskea, varsinkin kun koulutusohjelmaa vasta ponnistetaan vauhtiin. Ensimmäinen kuuden kokeen koeviikko on kuitenkin ollut ja alustavia suunnitelmia kevään ohjelmasta on kerrottu. Järkyttävin uutinen itselleni oli se, että ilmoitetut lukukaudet elo-marraskuu ja tammi-toukokuu, eivät pidä paikkaansa. Paikalla pitäisi olla lähelle joulua ja kesälomasta ei osata edes vielä antaa tietoa, mutta sen voi päätellä, että lähempänä juhannusta loppuu ja koulun jatkuminen katsellaan sitten fiiliksen mukaan. Kouluhan alkoi ”lupaavasti”, kun ilmoitettu aloitus 27.7. siirrettiin muutamaa päivää ennen kolme viikkoa eteenpäin.

Tiesin, että edessä on suuri haaste ja matkaan pääsin sen ajatuksen turvin, että jos kunnolla tökkii, niin voin lopettaa. Halusin kuitenkin lähteä kokeilemaan, sillä oli mahdollisuus, että opinnoissa yhdistyy mielenkiinnon kohteeni. Takaraivossani jyskyttää yleensä tunne, että kyllähän sitä pitää loppuun saakka tehdä, jos jotain on aloittanut. Itse opiskelussa on välillä hienoja hetkiä, mutta alkeellinen opetustyyli, yllätyksenä tulleet videoluennot epävarmalla tekniikalla ja asuminen luostarissa, ovat alkaneet nakertaa motivaatiota pahemman kerran. Sitkeästi olen purrut hammasta. En ole pienistä enkä isoistakaan jutuista avautunut. Tasapainoilen sen kanssa, mitkä ovat kulttuurista johtuvia asioita, joihin pitää vain sopeutua ja mitkä taas sellaisia, joihin olisi hyvä puuttua. Jotkut asiat ovat myös sellaisia, etteivät kaikki länkkäritkään jaa samoja huolia, joten mölyt pysyy mahassa. Joka tapauksessa asiat hiertävät mieltäni ja kahta vuotta en tällaista elämää jaksa ylläpitää. Jotain tarttis tehrä.

Siiten alkaakin se tuttu vaihe, missä punnitsen mikä on itselleni tärkeää ja mihin arvoihin elämäni perustan. Voisin toki oikealla asenteella pyristellä sen jäljellä olevan reilut 1,5 vuotta. Saisin taskuuni maisterin lapun, paljon kokemusta erilaisesta kulttuurista ja hengellisen yhteisön elämästä. Varmasti tarjolla olisi uutta tietoa ja erilaista lähestymistä aiheisiin. Uskon, että pystyisin taloudellisesti koulutuksen hyödyntämään mm. opettamalla ja toki maisterin paperi avaa ovia joihinkin uusiin työmahdollisuuksiin. Opintotuki on hyvä, kun Intian hintataso on niin alhainen. Taloudellisesti selviäisin opiskeluajan hyvin, enkä joutuisi omia säästöjäni merkittävästi syömään.

Lopettamisen puoltaa se, että tunnen tukahtuvani. Elämä on liian kapea-alaista, kun täällä oloni rakentuu lähes yksinomaan koulun varaan ja se taas ei tarjoa riittävän paljon ahaa-elämyksiä. Se innostus ja elämänilo, mitä olen pitkään etsinyt ja hiljalleen löytänyt, tuntuu katoavan. Luovuus, vapaus, ja kohtaamiset puuttuvat. Kun katson länsimaisia luokkatovereitani, näen heissä saman ilmiön. Olen nähnyt välähdyksiä heidän valoisista persoonistaan, mutta meitä kaikkia tuntuu vaivaavan kireys ja jäykkyys. Olemme selviytymistilassa. Heitä osittain helpottaa se, että itse ashramissa asuminen tarjoaa heille sisältöä, varsinkin kun Amma on paikalla. Pohdin, olenko itse kuitenkin enemmän seikkailija, joka nauttii tekemisestä ja tutkimisesta käytännössä, vaihtaen sijaintia ja puuhaa sopivin väliajoin? Saanko enemmän sitä oppia mitä kaipaan, jos vain heittäydyn taas elämän vietäväksi ja katson mitä eteen tulee? Mihin on kadonnut sisäinen ohjaus, johon välillä saan yhteyden? Vai pitäisikö nyt opetella olemaan paikallaan sitoutuneena?

Mielen mörököllit tarjoavat tietysti oman panoksensa. Mitä se kertoo jos lopetan, olenko luovuttaja? Eikö minulla ole luonnetta hoitaa asioita loppuun? Olenko liian mukavuudenhaluinen, enkä ole valmis tekemään töitä? Päämäärätön haahuilija, joka ei löydä paikkaansa? Idealistinen unelmoija, joka ei suostu kohtaamaan elämän lainalaisuuksia? Häpeä nostaa päätään. On tietenkin hyvä pohtia näitä kysymyksiä, mutta luulen, että usein olemme itseämme kohtaan herkästi turhan ankaria. Tiedän kuitenkin olevani varsinainen sissi, taistelutahtoa löytyy ja asiat hoituvat, sen olen jo itselleni todistanut ja toki myös niille, ketkä ovat minuun luottaneet kerta toisensa jälkeen. Kannattaako sitä kuitenkaan todistaa joka jutussa? Eikö tulisi oppia valitsemaan ne taistelut, joihin löytyy täysi tuki sydämestä? Voin myös esittää kysymyksen, kenelle sitä todistan, itselleni vai muille?

Jakaessani ajatuksiani ihmisille, kukin reagoi tavallaan. Joku on tokaissut suorasukaisesti, että jos en kerta viihdy täällä, miksen lähde pois. Toinen on varsin tunteikkaasti kertonut, kuinka hieno mahdollisuus minulla on ja kuinka kyseinen opiskelu sopii minulle. Useimmat eivät ota vahvasti kantaa suuntaan tai toiseen, pallottelevat ehkä ajatuksilla mitä voisi tapahtua jos jatkan/lopetan. Tuntuu, että mitä paremmin ihminen minut tuntee, sitä vähemmän hän antaa ohjeita. Uskon, että kaikki palaute vaikuttaa. Ainakin alitajuisesti keskustelut painuvat mieleen. Kuunnellessani jonkun mielipiteitä, joku sanoo minulle usein juuri niitä ajatuksia, mitä itsekin käyn läpi. Jokainen auttaa siis osaltaan työstämään omaa mielipidettä. Tosin ihmisen ratkaisut perustuvat yleensä tunteeseen. Päätös syntyy tunnetasolla nopeasti, mutta vie aikaa löytää itselleen järkevät perustelut, miksi pitää toimia juuri niin kuin tunne sanoo. Harvemmin me ihan oikeasti tarvitsemme himoitsemamme asiaa tai esinettä, mutta olihan uusi ______ aivan pakko hankkia.

Prosessi pyörii pääkopassa koko ajan ja tällä hetkellä olen miniseikkailulla, kun koulusta on viiden päivän loma. Suuntaan vuorille ja toivon, että saan uutta perspektiiviä, kun en ole ashramissa. Vastaus varmasti löytyy oikean hetken tullen ja siihen saakka voin yrittää keskittyä opiskelun hyviin puoliin. En usko, että on niinkään oikeita ja vääriä ratkaisuja. On tärkeää tehdä ratkaisuja ja reitti muuttuu sen mukaan. Ehkä toinen vie perille nopeammin, mutta hitaampi reitti voi tarjota hienojakin yllätyksiä, joita emme osaa nähdä. Lopulta kyse on varmaankin ainaisesta matkasta, emmekä koskaan ole perillä. Pitää siis tehdä matkanteosta nautittavaa, koska maaliin päästyäsi tähyät jo uutta tavoitetta.

- Turkka

Visioita, unelmia, haaveita ja ajatuksia

Nyt tuli sellainen tunne, että heitänpä ”paperille” nämä mieleni ja mahdollisen sieluni tuotokset (mahdollisen siksi, että en ole päässyt henkilökohtaiseen selvyyteen sieluni olemassa olosta). Näiden esille tuominen on ollut takaraivossa jo pidempään. Osittain syynä on se, että yksi tapa edistää asioiden toteutumista on kertoa niistä ihmisille (tosin vaikutus saatta olla myös päinvastainen). Avaamalla sydäntäsi, kerrot itsellesi, että näistä minä tosiaan haaveilen ja kun samalla kerrot sen toisille, saatat saada myös apua ja ideoita, et ehkä heti, mutta jossain vaiheessa matkaa. Tietysti tällainen saattaa myös tuudittaa lukijan omien visioidensa ääreen ja edistää niitä jollain tavalla.

Aloitin puhumisen heinäkuussa, juuri ennen Intiaan lähtöäni. Kokemus oli sen verran rohkaiseva ja tuki omia tuntemuksiani siitä, millaiseen vuorovaikutukseen voisin kyetä, että tavoitteeni on puhua lisää. Joulukuussa puhun Tampereella entisessä opinahjossani TYKissä ja aikataulujen salliessa myös Hatanpään lukiossa. Jos juttu luistaa nuortenkin kanssa, olisi hieno puhua myös muissa Tampereen lukiossa. Isolla pensselillä maalaten, olen visioinut, että kiertäisin ympäri Suomea tsemppaamassa niin lukiolaisia kuin vanhempaakin väestöä. Tällainen toki tuottaa kustannuksia, joten olen pohtinut mahdollisuutta löytää sponsori maksamaan kustannukset. Maan tämän hetkinen taloustilanne ei toki ole suotuisin, mutta uskon, että se olisi mahdollista. Jos jää odottamaan ns. hyviä aikoja, saattaa elämä mennä ohi. Kenties sadasta kontaktista yksi tuottaisi tulosta ja sehän riittää. Pitää vaan ottaa vastaan lukuisat kieltäytymiset. Ensimmäinen vaihe on toki tehdä päätös ja luoda ensimmäinen kontakti.

Olen ymmärtänyt retkilläni luonnon merkityksen itselleni. Sen vaikutusta ihmiseen on tutkittu jo melko paljon ja rentouttava vaikutus on todettu jo lyhyelläkin luonnossa oleskelulla. Toinen haaveeni olisi yhdistää luonto, ihmiset ja keskutelut elämästä. Viehtymykseni keskustella ihmisten unelmista ja haaveista, sekä kannustaa niiden tavoitteluun ja toteuttamiseen, on varsin vahva. Uskon, että pienet viikonloppuretket voisivat olla monella hyvä tapa irtautua arjesta luonnon ja perusasioiden ääreen. Samalla konseptilla haluaisin pitää myös luovuusretriittejä. Ideana olisi se, että vastoin nykyisiä luovuuspajoja, unohdettaisiin koko luovuus ja ongelma mikä halutaan ratkaista. Ollaan yhdessä, tehdään ruokaa, retkeillään, höpötellään, vietetään vain aikaa ihmisten ja itsensä kanssa. Annetaan mielen levätä ja alitajunnan työstää prosessejaan. Itse retriitissä ei välttämättä synny suuria oivalluksia, mutta ne saattavat putkahtaa sitten paremmin arjen keskellä, kun prosessille on annettu aikaa. Lepo, rentoutuminen, rauhouttuminen ja elämän fiilistely auttavat tavoittamaan sisintä. Jos ei kaikilla, niin luultavasti monilla. Kiiree ja paineistus eivät taida kovin hedelmällisiä tapoja olla, ainakaan pidemmän päälle.

Retriitti kaipaa toki paikan jossa pitää. Mielikuvissani se on melko askeettinen parin rakennuksen paikka. Löytyy järvi ja sauna. Yksi isompi rakennus, jossa voi majoittua ja valmistaa ruokaa. Ei liian askeettista, jotteivat ihmiset pelästy, mutta kuitenkin sellaista vanhan ajan tunnelmaa, josta huokuu kireettömyys ja rauha.

Ryhmälle puhumisen lisäksi mielessäni kytee myös ajatus ihmisten yksilöllisestä auttamisesta, voimaannuttavasta keskustelusta. Se on itse asiassa ollut ensimmäinen ajatukseni, kun kun aloin pohtia, missä yhdistyy ne asiat, joita tykkään tehdä joka tapauksessa. Aito avoin keskustelu, missä pohditaan elämän mahdollisuuksia. Etsitään rohkeutta lähteä kohti jotain, mikä on mielikuva tai voimakas tunne, mutta tuntuu kaukaiselta ja kenties mahdottomalta nykyhetken valossa. Uskallusta hyväksyä se, että onnistumisen takuita saa harvoin mistään sellaisesta, mikä puhuttelee sydäntä. Luottamista siihen, että vaikka lopulta haave ei toteutuisikaan, oli se silti yrittämisen arvoista ja avasi uusia näkökulmia.

Tähän yhtälöön kun vielä lisään sen, että saan edelleen jossain määrin tehdä projekteja liikkuvan kuvan kanssa, musioida sekä matkailla, niin mielikuvissani olen elooni tyytyväinen. Mitä sitten tulevaisuus tuokaan, on tietysti suuri arvoitus. Asiat voivat toteutua, mutta tuskin ihan niin kuin mielikuvitukseni ne maalaa. Usein asiat tuntuvat jollain tapaa toteutuvan, jos niitä kohti pyrit kulkemaan. Ja vaikka yksin kulkeminenkin minulta luonnistuu, niin kyllähän mieltä kutkutttaa, että mitä jos jonain päivänä vielä törmään tyttöön, joka tuntuu sellaiselta, että hänen kanssaan olisi kiva jakaa seikkailujaan…ja ajatella, jos hän tuntisi minusta samoin. :)

Tulipas hyvä fiilis tästä kirjoittamisesta. Kirjoita sinäkin omasi paperille, koneelle tai vaikka puhelimeen, jos peukalo kestää. Uskon, ettet voi välttyä piristävältä vaikutukselta.

- Turkka

Missä raja kulkee?

Sain kuulla, että eräs vanha pomoni oli saanut potkut. Moni ajattelee, että vihdoinkin se tapahtui. Syyksi mainittiin ”henkilökemiat”. Itse otin yhteen hänen kanssaan heti ensimmäisellä työviikolla. En hyväksynyt välinpitämätöntä, epäammattimaista suhtautumista asiakkaisiin. Vaikka mieleni teki lähteä heti purkaukseni jälkeen näyttävästi, otin onneksi hetken tuumaustauon ja päätin jatkaa sovitut pari kuukautta.

Motivaationi kuitenkin katosi ja myöhemmin esiin tuli useita asioita, joissa liikuttiin harmaalla-alueella. Lopulta otimme kollegoideni kanssa yhteyttä ammattiliittoon. Koko episodin opetus oli itselleni se, että liitto ei välttämättä uskalla toimia ja muutenkin laki ja säännöt ovat vain sanoja paperilla. Jos kukaan ei puutu toimintaan, niin jotkut yritykset voivat elää ihan omien sääntöjensä mukaan. Idealistina kaiken tuon kokeminen oli raskasta, mutta onneksi ymmärsin, ettei tämä ole minun taisteluni. Oli aika vaihtaa muihin ympyröihin. Kesällä juttelin tämän entisen pomoni kanssa ja kävimme varsin mukavan keskustelun. Huomasin, että vihani oli kadonnut. Osasin suhtautua häneen hyväksyvästi. Muutama vuosi sitten tieto potkuista olisi lämmittänyt mieltäni. Nyt tuli jopa pieni säälin tunne, sillä kaikilla meillä on ongelmamme ja harvoin niitä tietoisesti kasvatamme. Näin ihmimillisyyttä siinä, missä joskus näin vain vääryyttä.

Täällä Intiassa olen joutunut miettimään rajojani. Moni asia hoidetaan todella eri tavalla kuin Suomessa. Joudun usein punnitsemaan, onko jostain asiasta syytä huomauttaa vai pitääkö minun vain sopeutua toiseen kulttuuriin. Usein pidän murinat mahassa, vaikka asiat voivat olla ihan toisin, kun on annettu ymmärtää. Huomenna menen keskustelemaan siitä, joudunko lopettamaan koulun kesken, koska en pääse osallistumaan joulukuussa lukukauden päättävään koeviikkoon. Tiesin jo ennen kouluun hakua, että olen joulukuun poissa ja kysyinkin asiasta, etten turhaan hae. Olin jo saanut alustavan tiedon, että lukukausi loppuu marraskuussa. Koordinaattori vastasikin, ettei se ole ongelma, jos ei ole kokeita silloin. Myöhemmin November ilmestyi myös mainokseen, joten oletin sen olevan vahvistettu. Me länsimaiset oppilaat emme edes ymmärtäneet syyskuussa saamastamme kalenterista, että ”end semester” merkitsee koeviikkoa, eikä lukukauden päätöstä. Sitä ennen meillä on jo kaksi koeviikkoa.

Selkeää syyllistä tilanteelle ei siis ole, vikaa on niin itsessä kuin heissä. Aion kuitenkin ottaa esille sen, että jos he ilmoittavat mailissa ja mainostavat julisteessaan, että ”August-November”, niin länsimaalaisena oletan sen pitävän paikkansa. Kerron myös sen, että kun he edellisellä viikolla ilmoittivat, että koulu ei alakaan 27.7. vaan 17.8., niin tällainen kolmen viikon viivästäminen viikkoa ennen aiottua aloitusta, on länsimaalaiselle todella suuri yllätys. Me teemme suunnitelmia kotona käymisen suhteen ja jos kalenteri elää näin arvaamattomasti, niin on todella hankala suunnitella lomia ja ostaa lentoja. Tilannetta kuvaa hyvin sekin, että kolme viikkoa sitten kysyin koordinaattoriltamme, koska kevätlukukausi päättyy. Hän ei osannut vielä vastata.

Herra kenet huomenna tapaan, vaikuttaa varsin järkevältä. Hän on opiskellut Yhdysvalloissa, joten häneltä löytyy kokemusta myös lännen tavoista. En aio niinkään kinata siitä, kuka on oikeassa, vaan toivon hyvää keskustelua, jossa voin tuoda samalla esiin epäkohtia, jotka itseäni askarruttavat ja mitkä heidän on kenties hyvä huomioida tulevaisuudessa. Kokeiden tekeminen myöhemmin ei suomalaisesta näkökulmasta tunnu suurelta, mutta täällä asia vaikuttaa olevan melkoinen pyhäinhäväistys. Vaikka olen koulun mielekkyyttä välillä pohtinut, niin tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluaisin vielä jatkaa, mutta jos se ei onnistu, niin sitten kohti uusia seikkailuja. Jo tästä neljän kuukauden pyrähdyksestä voi olla kiitollinen, sillä olen oppinut paljon uutta ja kohdannut tilanteita, joita en lännessa olisi kokenut.

- Turkka

Jumalainen näytelmä?

Istuskelen ahsramin hallissa ja odottelen vuoroa äiti Amman halaukseen. Helmikuussa tänne ensimmäistä kertaa tullessani, oli varsin paljon ihmeteltävää. Osa ihmisistä pukeutuu valkoisiin vaatteisiin, on kaikenlaisia rituaaleja ja mieleen tulee henkilöä palvova lahko. Tunnelma ei ole kuitenkaan pelottava, itse asiassa aika rento, intialaisen musiikin soidessa ja ihmisten istuessa ihmetellen, mitä lavalla tapahtuu. Jotkut syövät pöydissä pizzojaan ja toiset vaihtavat kuulumisia kavereidensa kanssa. Ihmiset tuntuvat varsin normaaleilta, mutta onhan tässä aika paljon outoa kristillisessä kulttuurissa kasvaneelle.

Ammasta kuulee monenlaista tarinaa. Hän on guru, valaistunut mestari, jumalan inkarnaatio, jumalatar. Hänellä ei ole egoa ja hän tekee kaiken puhtaasta rakkaudesta ihmisiä ja luontoa kohtaan. Nyt kun olen täällä pari kuukautta asunut, olen jutellut ihmisten kanssa lisää Ammasta. Olen lukenut niin Amman sanomisiin perustuvia kirjoja kuin kirjoja Intian uskonnoista ja filosofioista. Myös luennoilla on aiheita käsitelty. Olen päässyt siis hiukan paremmin perille, mitä esimerkiksi karma, jumala ja filosofia täällä päin tarkoittavat sekä ymmärrystä sille, miten hinduilla voi olla samaan aikaan yksi jumala ja 330 miljoonaa jumalaa. Toisaalta oppi on myös tuonut paljon kysymyksiä. Osaan varmasti löytyy myös vastauksia ja loput jää ihmeteltäväksi.

Itseäni luonnehdin agnostikoksi. En osaa sanoa, onko jotain suurempaa voimaa, mutta aavistuksen kallistun sen puoleen. Lähinnä niiden kokemusten pohjalta, miten asiat syntyvät luovassa työssäni. En mistä ideat tulevat, enkä pysty tahdonalaisesti ideoita synnyttämään. Ihan kuin olisin vain väline jonkun käsittelyssä. Ammasta en ole itse kokenut mitään sellaisia energioita, mitä useat kertovat tuntevansa. Mieleeni on tullut luonnollisesti ajatus siitä, puhuuko juttukaveri pehmeitä. En kuitenkaan vähättele toisten kokemuksia. Koen ihmisten jakavan aitoja tuntemuksiaan Ammasta. Kun seuraan ihmisiä Amman läheisyydessä, näen iloa, rakkautta ja omistautumista.

Kenties odotan itse turhan suuria tuntemuksia? Olenko jälleen viihdeteollisuuden luoman mielikuvan vanki ja vaadin, että kun puhutaan jumaluudesta, niin silloin koen jotain yliluonnollista? Voisiko olla, että Ammasta huokuu joku universaali voima, mutta minä en sitä huomaa, kun odotan salaman iskevän itseeni sen merkiksi, että jumalallinen voima vaikuttaa minuun? Vai onko kyseessä vain se, että ihmiset kokevat sen mitä haluavat kokea ja suuri joukko luo sopivan hurman ja tunnelman? Voiko jumalallinen ollakin niin maallista ja tavallista, etten sitä vain tunnista, kun olen mielessäni luonut käsitteillä ilmenemismuodon?

Näkemäni ja kokemani perusteella uskallan suositella Amman halausta, jos ajatus yhtään herättää mielenkiintoa. Jos on mahdollisuus kokea sellaista, mitä useat kymmenet juttutoverini ovat kuvailleet, on se varmasti vaivan arvoista. Itse voin sanoa sen, ettei siitä ainakaan huono fiilis tule ja saa ainakin mielenkiintoisella tavalla kosketuksen toisen kulttuurin erilaisuuteen. Amma saapuu Euroopan kiertueellan Suomeen ja halaa ihmisiä aamusta yöhön Vantaan Energia Areenalle 30.-31. marraskuuta. 

- Turkka

Muutos ja sopeutuminen

Kreikkalainen filosofi Herakleitos totesi aikanaan panta rhei, kaikki virtaa. Hän vertasi elämää jokeen, jonka vesi vaihtuu joka hetki. Et koskaan voi astua samaan virtaan. Hän ei ole ainoa viisas, joka on todennut, että yksi elämän laki on jatkuva muutos. Usein emme arjessamme muutosta huomaa, mutta joka hetki oma kehommekin muuttuu, niin kuin asiat ympärillämme.

Olen seurannut täällä Intiassa uutisointia Suomesta. Kansakunta kuohuu niin pakolaistulvan kuin väistämättä edessä olevien talouspoliittisten muutosten kanssa. Ottamatta kantaa siihen, mitä näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä, pohdiskelen muutoksen aikaa yksilön näkökulmasta ja mitä mahdollisuuksia se avaa.

Muutos on siis elämän laki. Joko tappelemme vastaan ja voimme koittaa viivyttää sitä, koska se vaikuttaa meihin missäkin asiassa tai voimme hypätä mukaan virran vietäväksi, taistelematta sen voimaa vastaan. Itse kipuilen suurten muutosten keskellä. Elämäni on muuttunut perusteellisesti: uusi maa ja kulttuuri, täysin uusien asioiden opiskelua lähes ilman mitään taustaa aiheisiin, lisäksi asuminen hinduluostarissa tekee elämisestä totaalisen erilaista. Olen itse valinnut muutoksen, joten se on toki eri asia, kuin joutua tekemään jotain pakon edessä. Haasteet ovat silti haasteita ja enkä voi sanoa eläväni mukavuusalueellani juuri nyt.

Reppureissullani huomasin, kuinka ihminen sopeutuu. Viitisen vuotta sitten olin vahvasti sitä mieltä, etten ehkä pystyisi edes soluasunnossa asumaan. Halusin mahdollisuuden omaan rauhaan. Jännitinkin, miten tulen reppureissulla nukkumaan. Tulisin asumaan hostelleissa ja ties missä meluisissa ja rauhattomissa paikoissa. Lopulta nukuin matkalla varsin hyvin, vaikka millaisissa olosuhteissa. Joskus oli melua, välillä paljon ihmisiä samassa huoneessa, toisinaan ei ollut kuin betoni alla, eikä intialainen yöbussi kuulu parhaimpiin nukkumapaikkoihin. Aina sain kuitenkin sen verran unta, ettei se matkaa häirinnyt. Tällä hetkellä nukun vankilan selliä muistuttavassa huoneessa kahden vaihtuvan kämppiksen kanssa. Ei paras ratkaisu, mutta hämmästyttävän hyvin tilanteeseen silti sopeudun. Suuri ero siihen Turkkaan, millaiseksi itseni vuosia sitten luokittelin.

Tavaraa minulla ei ole paljoa mukana. Hiukan vaatteita, läppäri ja puhelin jne. Elämä on kohtalaisen askeettista, mikä on ihan piristävää, sillä olen minimalistisesta elämäntavasta ollut jo pidempään kiinnostunut. Nyt pääsen sitä käytännössä kokeilemaan. En sinänsä kaipaa mitään erityistä, mutta olisihan se joskus mukava katsoa vaikka leffa hyvässä kotiteatterissa. Iloa arkeen tulee maukkaista aterioista (vain kasvisruokaa tarjolla), keskusteluista ihmisten kanssa, punttisalista ja joogasta, kirjojen lukemisesta sekä Arabianmeren auringonlaskuista.

Ympäristön ja olosuhteiden muutos voi tarjota mahdollisuuden muuttaa omaa elämäänsä, jos sellainen on ollut ajatuksissa. Joskus ulkoinen muutos antaa motivaation ja uskalluksen tehdä jotain, mitä ei ole vielä uskaltanut toteuttaa. Itse kohtasin muutoksen töideni suhteen vuosi sitten, kun menetin kaksi minulle ”kuulunutta” työprojektia. Ylen yt-neuvottelut heijastuivat minunkin toimintaani, vaikka en palkollinen ollutkaan. Olin jo passivoitunut töiden suhteen ja tein ne projektit mitkä sain, mutta nyt tilanteeni muuttui radikaalisti. Olisin voinut ottaa nokkiini ja jäädä surkuttelemaan tilannetta. Positiivinen puoli oli kuitenkin se, ettei minulla ollut enää mitään erityistä syytä olla Suomessa ja uskalsin vihdoin lähteä reppureissulle. En tiedä olisinko reissuun päässyt, ainakaan pelkän menolipun kanssa, jos olisin tiennyt projektin odottavan. Olin jo pari vuotta tuntenut, että elämäni tulee muuttumaan, joten nyt se sitten vihdoin konkretisoitui.

Muutosta emme voi estää, mutta sen suuntaan voimme yrittää vaikuttaa. Sopeudumme myös tilanteisiin, jotka voivat nyt tuntua ongelmallisilta. Yrittämällä löytää muutoksen hyvät puolet, saatat huomata, että se ajaa sinua juuri siihen suuntaan, minne haluaisitkin kulkea.

- Turkka

Rauhan lähteellä

Tiedon hakeminen on nykyään todella helppoa. Sitä ei tarvitse edes hakea aktiivisesti, sillä jo Facebookin seuraaminen tuo eteen paljon uutisia, lehtiartikkeleita, blogeja, sivustoja jne. Tällä hetkellä elän tietotulvan keskellä, sillä ei pelkästään opiskeleminen yliopistolla, vaan myös eläminen äiti Amman ashramissa, tuottaa melkoisen määrän uutta informaatiota. Lisäksi minulla on aina kirja tai useampi luettavana.

Nyt huomaan varsin hyvin, kuinka informaation määrä uuvuttaa. Uusi tieto saattaa koskea niin arjen askareita kuin hengellisiä teorioita. Huomaan kuitenkin, että tässä jatkuvassa ravistelussa on myös hyötynsä. Ensinnäkin se tuo itsestäni esiin uusia puolia, mutta pakottaa myös miettimään mitä olet itse asioista mieltä. Miten suhtaudut mihinkin tietoon ja minkä painoarvon annat omille tuntemuksille ja ajatuksille.

Ymmärsin sen, että omalla kohdallani parhaat oivallukset tulevat, kun en ole tiedon äärellä. Vuosi sitten tein ensimmäisen erämaavaellukseni. Vietin viisi yötä yksin Lemmenjoen alueella. Siellä vahvistui ajatus siitä, että alan kirjoittamaan blogia. Oma rauha, ilman nettiä ja ihmiskontakteja auttoivat kuuntelemaan itseäni. Himalajalla vaelsin yhteensä 28 päivää, 20 päivää vaihtelevalla porukalla ja loput kahdeksan päivää yksin. Siellä aukeni myös yhteys johonkin pelottomaan ja turvalliseen tilaan. Ideat virtasivat ja tuntui, että sisäinen kriitikkoni oli lomalla. Saatoin antaa ideoiden vain tulla ja tuntea, että juuri tällä tavoin kannattaa toimia tulevaisuudessa. Palattuani Suomeen kriitikkoni oli jälleen valppaana ja ideat tuntuivatkin turhilta ja tyhmiltä. Juhannuksen jälkeen lähdin taas yksin Lappiin vaeltamaan ja luonnon keskellä saavutin uudelleen rentouden. Elämä vaikutti jälleen yksinkertaisen selkeältä. Ei missään nimessä varmalta ja ennustettavalta, mutta minulle tuli vahva tunne, että ideat kannattaa toteuttaa.

Minulle vaeltaminen ja luonto toimivat rentoutuksen lähteenä. En tiedä mistä ajatukset silloin pulppuavat. Saanko yhteyden syvemmälle sisinpääni vai aukeaako kanava jonnekin ilon ja valon lähteeseen. Ei sillä edes ole väliä. Tärkeintä on se, että tällä tavoin voin saavuttaa tilan, jossa tunnen ja näen elämän puhtaammin ilman pelkoja. Kannustan etsimään sinun rauhan lähteesi ja viettämään siellä aikaa mahdollisimman usein. Itse taidan päästä seuraavan kerran nauttimaan luonnon rauhasta vasta joululomalla. Siihen asti koitan pysyä tolkuissani tietotulvan keskellä.

- Turkka

Miestenvuoro

Puhuessani Tampereen pääkirjasto Metsossa heinäkuussa, yllätin itseni käyttämällä esimerkkinä miesten seksuaaliseen suorituskykyyn liittyvää tarinaa. Pääosin puhuin omia kokemuksiani, kuten tässäkin tapauksessa. Se putkahti yllättäen mieleeni ja sekunnin murto-osan ajan mietin, viitsinkö tätä teemaa laukaista kuulijoiden kasvoille, mutta siinähän tuli sitten avattua sitäkin tabua. Oli hauska kuulla naiskuuntelijan kommentti myöhemmin puheen jälkeen, kun hän oli mielessään ajatellut ”voiko tästä puhua?”.

Täällä ashramissa juttelin parina iltana suomalaisen tytön kanssa, joka oli viikon vierailulla. Jaoimme elämäntarinoitamme ja tuo aihe nuosi esiin. Siinä höpöttelyn lomassa mieleeni tuli, että miksen puhuisi aiheesta enemmänkin. Oma puheenvuoro miehille. Tämä tyttö kertoi myös kokemuksiaan naisen näkökulmasta ja oli varsin innoissaan, että aiheesta olisi hyvä puhua. Aihe on myös ottanut tuulta alleen miesten kanssa käydyissä kahdenkeskisissä keskuteluissa. Kaikilla tuntuu olevan omat kokemuksensa ”konehuoneen” alisuorituksista, silti se kuitenkin on asia, mistä ei erityisemmin puhuta. Myös naiset ovat huomanneet, että aiheesta ei paljon puhuta, mutta on siitä kokemuksensa.

Olen pari päivää pyöritellyt ajatusta mielessäni ja se resonoi vahvasti. Seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat itseäni aina kiehtoneet ja joskus on joku ehdotettanutkin, että voisin harkita seksuaaliterapeutin uraa. Ihan sellaiseen en taida hakeutua, mutta idea on mielessäni muotoutunut ja ajattelin käsitellä miehisyyteen liittyviä epävarmuuksia laajemminkin. Samaan tyyliin kuin puhuin yleisesti rohkeudesta olla avoin ja haavoittuvainen. Puheenvuoro olisikin nimellä: Miestenvuoro - kohti myötätuntoisempaa ja avoimempaa miehisyyttä. Ehkä puheenvuoro on liian rajoittava termi, sillä olisi tietysti hieno herättää myös keskustelua, sillä parhaiten häpeän verho poistuu, kun huomaamme muilla olevan samoja mietteitä ja kokemuksia. Kenties tämäkin idea joskus konkretisoituu.

- Turkka

Epävarmuutta epämukavuusalueella

Olen nyt ollut neljä viikkoa Intiassa ja juuri käynnistyi kolmas kouluviikko. Opiskeluissa ei ole vielä kunnolla päästy vauhtiin, kun on erilaisia juhlapyhiä, lakkoja ja muita erikoisuuksia. Tunnelma on juuri tällä hetkellä hyvä. Päivän luennot olivat mielenkiintoiset. Meillä oli niin psykologiaa kuin myös ensimmäinen luento länsimaista filosofiaa. Välillä ajatukset ovat kuitenkin olleet varsin ahdistuneita ja epävarmoja. Miksi olen täällä? Haluanko olla täällä vai halunko olla jossain muualla?

Kirjoitin reflektoinnin siitä, kuinka tänne päädyin. Muutos elämääni on melkoinen. Hyppäys vieraaseen kulttuuriin. Vanhan ja tutun taakse jättäminen. Asuminen hindu ashramissa, keskellä varsin vilkasta hengellistä elämää, on välillä henkisesti haastavaa. En voi sinänsä valittaa, sillä jostain tällaisesta olen tavallaan haaveillutkin. Tutustumisesta pitkäikäisen ja erilaisen kulttuurin ajatteluun ja perinteisiin. Mahdollisuudesta päästä seuraamaan läheltä ihmisiä, ketkä omistautuvat henkiselle elämälle. Keskusteluista ihmisten kanssa, keihin en muuten törmäisi. Näihin toiveisiin on vastattu erittäin runsaalla tarjonnalla. Oppia ja ihmettelyä on tullut niin pienistä arkisista käytännön asioista kuin elämän suurista kysymyksistä.

En voi kuitenkaan kehua, että siirtyminen uuteen elämänvaiheeseen olisi kivuton. Vaikka asiat ovat sujuneet hienosti, niin toki erilaisia kummastelun aiheita tulee väkisinkin. Miksi joku asia on niin vaikea hoitaa? Pitääkö tosiaan täyttää 16. kertaa samat kysymykset sisältävä lomake? Herääminen viideltä temppelistä kantautuvaan aamurukoukseenei aina naurata. Pyrin suhtautumaan eteeni tuleviin asioihin avoimesti tutustuen, tutkien ja tunnustellen. Vältän hyppäämistä joukon mukana mihinkään suin päin, mutta en myöskään halua torjua uusia asioita vain siksi, että ne tuntuvat oudolta. Arjen muutoksen lisäksi saan ja joudun käsittelemään paljon sitä, kuinka elämän ja maailman hahmotan. Vieras uskonto ja vahvasti Amman jumalallisuuteen uskovat ashramin asukit antavat paljon miettimistä. On hienoa, että joudun asioita kyseenalaistamaan ja jäsenmään maailmankuvaani. Prosessi on kuitenkin myös rankka. Välillä olen todellakin hukassa, kun mietin, millaista elämän pitäisi olla ja mihin se pitäisi käyttää. Voisin yhtä hyvin lähteä vaeltamaan uusiin maihin ja kokea sitä seikkailun täyteistä elämää, jota vietin alkuvuoden. Mikä on minulle tärkeää? Mihin haluan aikaani panostaa?

En voi väheksyä sitäkään, että uran ja töiden hylkääminen kauhistuttaa välillä. En tiedä miten tulevaisuudessa elantoni hankin. En sinänsä sulkenut ovia takanani, joten voin myöhemmin palata television pariin. Luulen, että uudet tuulet puhaltavat jatkossa ja tulen tekemään juttuja, joita en osaa vielä edes ajatella. Toivon silti, että jotain projekteja tulee eteeni myös liikkuvan kuvan parissa. Uskon siihen, että löydän uusia tapoja hankkia katetta tilille niin, että voin toteuttaa asioita joihin suhtaudun intohimoisesti. Luotan myös siihen, että johtaa tieni minne tahansa, niin täällä kokemani asiat kasvattavat minua. Olen täällä vain puoli vuotta, vuoden tai koko kaksi vuotta, opin takuulla uusia asioita, joiden merkityksen ymmärränkin ehkä paljon myöhemmin. Suurin oppi voi olla jotain aivan muuta, kuin mitä sen nyt ajattelen olevan.

Ostin tänään lentolipun Suomeen marraskuun 27. päivälle, joten siihen saakka aion katsoa miltä touhu tuntuu. Tuohon mennessä luultavasti tiedän, vastaako opiskelu tiedonjanooni ja olen nähnyt, millaiseksi arkeni yliopiston ja ashramin tohinassa on muodostunut. Nyt koitan vain opetella nauttimaan siitä, mitä elämä tarjoaa tässä ympäristössä. Teen muutoksia sijaintiini ja aktiviteetteihini myöhemmin, jos jokin muu juttu tuntuu kutsuvan selkeästi enemmän.

- Turkka

Miten päädyin Intiaan opiskelemaan

Tätä kysymystä olen itsekin pyöritellyt ja en osaa siihen vieläkään tyhjentävästi vastata, sillä välillä mietin, olenko ollenkaan oikeassa paikassa. Nyt kun opinnot ovat vihdoin alkaneet, olen ollut melkoisen innostunut tunneistamme. Toki on ollut myös turhautumisen tunteita, kun intialainen filosofia ja sanskrit (kieli jonka kirjoituksiin lähes kaikki Intiassa perustuu) ovat itselleni täysin uusia juttuja.

Persoonallisuuspsykologiassa luomamme elämäntarina on yksi tärkeä osa-alue. Muokkaamme tarinaamme jatkuvasti. Kerromme itsellemme miten olemme päätyneet tähän, miten elämämme tapahtumat ja teot ovat meihin vaikuttaneet. Mielenkiinnosta aloin kaivella johtolankoja siihen, mitä olen vuosien aikana ajatellut. Miksi löysin itseni täältä. Yhdistelen siis pisteet polultani. Applen edesmennyt visiönääri Steve Jobs yhdistelee oman elämänsä pisteitä Stadfordin valmistajaispuheessa, jonka hän piti vuonna 2005. Inspiroiva puhu kaikin puolin, suosittelen katsomaan.

Nappulasta saakka viihdyin itseäni vanhempien seurassa. Pyörin jo ennen kouluikää kesät isäni työmaalla Viikinsaaren laivoilla. Istuin useat päivät ja illat +/- parikymppisten jätkien kanssa, joten siellä tuli jo tutustutta hiukan ”aikuisempaan” höpinään. Lisäksi hengailin Laukontorin laidalla olleessa legendaarisessa lounaskahvila Torinkulmassa ja viihdytin isäntäväkeä joskus tuntien läsnäololla. Herkulliset ruoat ja maistuvat munkit toki vetivät myös puoleensa, mutta usein iltapäivällä vain katselimme torille, höpötellen sitä sun tätä.

Läpi elämäni olen myös huomannut päätyväni usein ”Turkka ja tytöt” tilanteeseen. Oletan tämän johtuvan siitä, että vasta viime vuosien aikana ikäiseni pojat ovat innostuneet puhumaan elämän herkemmistä puolista, joten tytöt olivat puheliaampia näiden aiheiden suhteen jo aiemmin. Luulen, että tämän takia löysin itseni usein juttelemasta heidän kanssaan. Luultavasti olin myös väärässä paikassa, kun testosteronia jaettiin. Varsinaiset äijätouhut eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka olenkin kiekkoa junnuna edustusjoukkuessa lätkinyt.

Cruisen Tomppa poseeraa viimeisenä samuraina.

Kehon ja mielen yhteistyö on aina vedonnut itseeni. Itämaisten taistelulajien pariin päädyinkin jo ala-asteella. Vuosien aikana tuli koluttua läpi niin judo, ju-jutsu ja lopulta thai-nyrkkeily. Ju-jutsua kävin jopa kokeilamssa uudestaan muutama vuosi sitten, mutta kaipuuni henkisen puolen käsittelyyn ei edelleenkään tyydyttynyt pelkällä tekniikkaharjoittelulla. En saanut vastinetta sille, mitä olin jo lapsena lukenut filosofiasta itse fyysisen muodon takana. Tarinat siitä, kuinka taistelut käydään mielen tasolla ja fyysistä yhteenottoa vältetään, olivat tehneet minuun vaikutuksen. Jooga onkin tarjonnut kohtuulisen hyvän yhdistelmän fyysistä ja henkistä harjoitetta.

Muistan kuinka innoissani olin, kun lukio oli alkamassa. Odotin, että vihdoin pääsen psykologian ja filosofian tunneille. Innostus tosin hiipui, kun en oikein saanut vastauksia ja keskusteluja sellaisiin aiheisiin, mitkä itseäni kiinnostivat. Enemmän siis käytännön elämä ja nyt jälkeenpäin voi todeta persoonallisuusteorioiden, itsetuntemuksen ja henkisen hyvinvoinnin kutkuttavan mieltäni. Kohokohdakseni jäi se, kun ylioppilas kokeessa oma opettajani pisteytti filosofian arvoja koskevan vastauksen täysien pisteiden arvoiseksi. Olin melko yllättynyt, sillä en tiennyt yhtään mitä kirjoittaisin, mutta pakko oli joihinkin kysymyksiin vastata. :D Lautakunta ei tosin ei ollut samaa mieltä, en tosin muista tippuiko sitten yksi vai kaksi pistettä pois.

Vaikka en tunneilla loistanutkaan, niin välitunneilla ja vapaa-ajalla rakastin keskustella elämän saloista ystävieni kanssa. Yhden kanssa meillä oli leikkisästi jopa oma filosofinen koulukuntamme. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin erään lukiokaverini kanssa kaksin Ateenaan. Tuo oli jonkinlainen pyhiinvaellusmatka kreikkalaisten filosofien kotikonnuille. Olin myös ajatellut hakea lukemaan filosofiaa yliopistoon. En tosin lukenut yhtään, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa, millainen pääsykoe on. Ennen kokeen alkua kuulin, kun ryhmä poikia keskusteli pääsykoekirjojen sisällöstä ja kuinka kirjoittajan omat mielipiteet tulivat esiin tekstissä. Jutut kuulostivat niin tylsiltä, että en ajatellut kuuluvani tuollaiseen paikkaan.

Nepalissa piirsin viihkooni kolmion, joka tuli mieleeni joskus lukion jälkeen. Se kuvaa, kuinka mielenkiintoni kohdistuu näiden kolmen käsitteen keskelle.

Teologiakin kävi joskus mielessäni, sillä myös uskonnot ovat aina kiehtoneet. Kysymykset kuinka elää, onko jumalaa, millainen jumala on jne. ovat mielenkiintoisia pohtia. Se jäin kuitenkin pohdinnan asteella ja lopulta opiskelin musiikkituotantoa. Olin sitten kipparoimassa laivoja, tv-ohjelman kuvauksissa tai pohtimassa äänisuunnittelun ja musiikin suhdetta kuvaan, usein ajauduin keskustelemaan elämän kiehtovista arvoituksista. Onnekseni olen saanut tavata lukuisia ihmisiä, jotka ovat kertoneet tarinoitaan, avanneet elämänkatsomustaan ja jakaneet innostukseni kysymyksiin, joihin ei ole oikeita vastauksia.

Nelisen vuotta sitten, kun aloin ajatella elämääni ja havahduin siihen, että on aika toimia, jos haluan esimerkiksi matkustella enemmän. Samoihin aikoihin syntyi myös ajatus opiskella elokuvaääntä ulkomailla. Halusin viedä urani ulkomaille ja kohti isompia projekteja. Vuoden päästä olinkin yhden maailman arvostetuimman elokuvakoulun pääsykoeviikolla Lontoon liepeillä. Onneksi jäin varasijalle. Näin ainakin selitän sen itselleni. ;) Egoni olisi paisunut kohtuuttomuuksiin ja olisin saanut helpon paonulkomaille huonossa jamassa olevasta parisuhteesta. En päässyt pakoon. Piti käsitellä parisuhde ihan kasvotusten. Piti myös miettiä motiiveja mitä teen ja miksi. Aloin tutkia itseäni entistä perusteellisemmin. Mietin, mistä innostun yhtä tulisesti, kuin kollegat äänitöissä. Pidin kyllä töistäni suurelta osin ja sain tehdä hienjoa projekteja mukavien ihmisten kanssa. Tein asioita, joista unelmoin muutama vuosi sitten. Jotenkin tunsin, että en kuitenkaan anna itsestäni tarpeeksi tuolla alalla.

Tällä hetkellä National Film and Television School on rankattu maailman ykköseksi. Joskus mietin, mitä jos tie olisi vienyt sinne. :)

Ymmärsin, että olen sosiaalisesti lahjakas, vaikka olin kertonut itselleni olevani sosiaalisilta taidoiltani vajavainen. Selitin sillä sen, miksi en verkostoitunut alani ihmisiin paremmin. Syy taisi kuitenkin olla motivaation puute. Havahduin siihen, että ihmisten on helppo keskustella kanssani ja saan kuulla paljon asioita, mistä ei kaikkein kanssa puhuta. Hyväksyin herkkyyteni, enkä enää yrittänyt olla kova. Valaistuin siihen, että monilta osin persoonallisuuteni ja ajatusrakenteeni toimii hiukan erilailla, kuin useimmilla kanssaihmisillä. Minulla on kuitenkin paljon hyviä ominaisuuksia, vaikka joskus tuntuu, ettei näkemyksiäni ymmärretä. Tunnustin, että luovuus, tunteet ja vapaus ovat itselleni tärkeitä. Ilman niitä toki elää, mutta niiden kanssa todella tuntee elävänsä.

Työt hiipuivat hiljalleen, kun en enää panostanut niiden hankkimiseen. Suhde saatiin käsiteltyä loppuun pariterapiassa. Sen jälkeen ei ole tarvinnut pahemmin jossitella. Myin osuuteni asunnosta. Olin melkoisen tyhjän päällä. Tosin ihan harkitusti, mutta ei se silti helppoa ole. Tiesin, että uusi suunta on löydettävä. Tein paljon töitä itseni kanssa, luin, kirjoitin, keskustelin, tutustuin erilaisiin rajatietoon liittyviin hoitoihin. Päätin hakea opiskelemaan psykologiaa Jyväskylään. Ajatukseni oli ottaa hakuprosessi kerrankin tosissaan. Exäni tokaisi, kun tein ennakkotehtävät Englantiin pari päivää ennen eräpäivää, että ”et kyllä mitenkään suuremmin panostanut”. Myös musiikkituotantoon tein ennakkotehtävät kaksi päivää ennen, tosin silloin löysin koulun vasta niin myöhään. Valmennuskurssilla ymmärsin, että en ole valmis tekemään vaadittua työtä, pääsykoe malli ei oikein vastaa omaa arvomaailmaani, enkä varsinaisesti kaipaa psykologin tittelia. Egoni kyllä kovasti kaipasi jotain järkevää, selkeää ja takuulla arvostettua asemaa.

Kaksi vahvaa henkistä kokemusta ajoivat edelleen kohti ihmisten auttamista. Olin kuitenkin täysin lukossa itseni kanssa. Kysyin vuosi sitten kahdelta ihmiseltä, tietävätkö he jotain opiskelumahdollisuuksia ulkomailla. Koulutukseen voisi liittyä myös henkisiä elementtejä. Toinen ei vastannut ja toinen kertoi, että voisin erään poppamiehen oppiin päästä, mutta suositteli kuitenkin etsimään omaa tietä. Mietin viime syksynä Life Coach -koulutusta. Se kestää vuoden, siinä ollaan heti tekemisissä käytännön kanssa, eikä mennä turhan syvälle tieteen koukeroihin. Lopulta sekään ei tuntunut oikealta tieltä. Koska en enää keksinyt muuta, päätin vihdoin lähteä reppureissulle. Ostin vain menolipun Intiaan, koska jostain syystä se oli ollut jo aiemmin mielessäni. En tuntenut Intiaan mitään erityistä vetoa, kuten vaikka Japania ja Uusi-Seelantia kohtaan tunnen. Intia on kuitenkin halpa ja onhan siellä henkisyyttäkin.

Toisena kuukautena Intiassa tieni vei äiti Amman ashramiin. Erilaiset uskonnolliset ja henkiset paikat olivat luonnollisesti mieleeni ja vierailin sellaisissa matkallani. Amman majalla meininki oli varsin rento ja sain käydä paljon todella syvällisiä keskusteluja. Kun olin pari viikkoa siellä ollut, näin julisteen ilmoitustaululla. Välitön reaktioni oli: Tämä on niin minua varten…ei hitto täältä minä itseni syksyllä löydän. Se ei ollut mikään riemunkiljahdus. Aloin lähes itkeä ahdistuksesta. Enhän minä tänne halua. Minä Intiassa opiskelemassa, no way. Ulkomaille joo, mutta Intiaan…En julisteen perusteella edes tiennyt, mitkä ovat koulutuksen pääsyvaatimukset. Selvitin asiaa ja selvisi, että AMK- tutkintoni saattaa kelvata.

Tästä se alkoi.

Tuosta illasta saakka mietin asiaa paljon, välillä aktiivisemmin, välillä se muhi vain alitajunnassa. Puhuin siitä matkani aikana useille tapaamille ihmisille. Aina kun kerroin siitä, ratkaisu tuntui varsin selkeältä. Tarkastellessani elämäntarinaani, tuntui luonnolliselta jatkumolta, että minä todellakin löydän itseni intialaisesta yliopistosta opiskelemassa filosofiaa, psykologiaa ja joogaa, asuen gurun ashramissa eli luostarissa. Vihdoin yhdistyisi filosofia, psykologia, uskonto ja millä muulla maalla olisi tarjota yhtä vahva perusta filosofiselle ja henkiselle ajattelulle. Toisaalta en todellakaan halunnut sitä. Halusin jatkaa reissaamista. Nauttia vapaudesta ja uusista puolista itsessäni, jotka olin matkani aikana löytänyt. Joutuisin luopumaan paljosta ja astumaan todella monelle epämukavuusalueelle. En ole Amman seuraaja ja vaikka Amma sekä ashramin väki ovat erittäin avoimia, suvaitsevaisia ja ihania, en kuitenkaan tiennyt, onko se minun paikkani.

Palmujen katveessa...

Haku kouluun alkoi toukokuussa ja tein hakemuksen Nepalista käsin, veljeni skannatessa Suomessa todistukseni. Prosessi meni pikku hiljaa eteenpäin. Tulin kesäksi takaisin Suomeen toteuttamaan matkani aikana saamia visioita. Olin hiljaa mielessäni pohtinut, että jos mahdollisuus opiskeluun tulee, en voi jättää sitä käyttämättä. Ainakin lähden kokeilemaan, millaista se on, muuten ehkä joskus kadun. En kuitenkaan halunnut asiaa itselleni myöntää. En tiedä olisinko ollut enemmän helpottunut vai pettynyt, jos en olisi saanut kutsukirjettä. En tiedä teinkö edes missään kohtaa selkeää päätöstä. Asiat ehkä vain etenivät ja minä istuin repsikan paikalla. Onko pakenemista lähteä opiskelemaan vai olisiko ollut pakenemista jättää tilaisuus käyttämättä? En osaa rehellisesti vastata. Varmaan kummassakin piilee totuutensa. Kukaan läheisistäni ja ystävistäni ei tainnut olla kovinkaan yllättynyt lähdöstäni. Se taisi olla heille niin selkeää, että en voi jättää tutkimatta tätä mahdollisuutta.

...auringon laskiessa...

Mielenkiinnolla odotan, miten viihdyn ja tyydyttääkö opetus omaa tiedonjanoani. Ahdistunko luostarielämään ja karkaanko kohti uusia seikkailuja uusissa maissa. Ystäväni ja luokkatoverini ashramissa kokevat, että olen täällä syystä. Itse asiassa heidän näkemyksensä mukaan Amma on johdattanut minut tänne. En osaa sanoa. Olen kyllä itsekin miettinyt, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet. Paljon pieniä sattumia, jotka olisivat helposti voineet mennä toisin. Koen myös, että olin jotain tämän suuntaista etsinyt ja nyt löysin. En vain ihan sellaisessa muodossa, minkä olisin ottanut avosylin vastaan. Ehkä on olemassa jotain, mikä ohjaa elämäämme, antaen meidän tehdä itse ratkaisut, mutta tuoden eteemme meille sopivia mahdollisuuksia. Vuoden parin päästä piirrään taas uusia pisteitä ja tämäkin ratkaisu näyttäytyy uudessa valossa.

  ...on ihan kiva makailla riippumatossa. :)

- Turkka