Luin Hesarista hyvän kolumnin siitä, kuinka murrosikäiset pojat jäävät ilman läheisyyttä. Tutkimuksetkin kertovat siitä, kuinka tärkeää halaaminen on ja miten se eri tavoin vaikuttaa hyvinvointiimme. Kolumni liikutti osittain sen takia, että elän tuossa halittomuudessa parhaillaan (täällä Intiassa kulttuurikin jo rajoittaa halaamista ja ashramissa fyysinen kontakti on kielletty), mutta vielä enemmän siksi, että se vei muistoihin omalta koulutaipaleelta.
Ensimmäinen fyysinen kontakti tytön kanssa ravisutti maailmaani noin kuuden vanhana naapuritalon roskiksen takana, kun sain yllättäen pusun. Tuota miehuuden hetkeä pitikin vaalia sitten pitkään, sillä seuraavan kerran vastaava tapahtui 18-kesäisenä ensimmäisen tyttöystävän kanssa. En voi sinänsä valittaa, että elämä olisi varsinaisesti kohdellut kaltoin. Taisin olla melkoinen vilkkusilmä ja läppäkunkku lapsena. Myöskään musisoiminen ja jääkiekon pelaaminen edustusjoukkueessa, ei laskenut markkina-arvoa.
Ongelmat loin pitkälti itse, vaikka olosuhteet olisivat kenties mahdollistaneet varsin rikkaan nuoren romanttisen elämän. Muistan kuinka eräissä bileissä ala-asteella torjuin mahdollisuuden pussata tyttöä kenestä pidin. Tämä käytös ei jäänyt yhteen kertaan, vaan torbedoin saman ja parin muunkin viehtättvän neidin lähestymisen myös myöhemmin. Luulen, että vaikka niin kovasti kaipasin tuota mystistä pusua ja kaikkea muuta siihen liittyvää, oli pelko kuitenkin suurempi. Luikertelin tilainteista pelleillen pois tai tylysti kieltäytyen tanssikutsusta. Myöhemmin itsetunto karisi epäonnistuneiden lähestymisyritysten muodossa, joissa tosin joskus tein myös hätiköityjä johtopäätöksiä. Vuosia myöhemmin saatoin kuulla toisen osapuolen näkökulman. Lukiossa olin jo melko epätoivoinen, kun tuntui, ettei elämään tule koskaan ketään tyttöä. Nuoruusvuosien läheisyyden tarjosi lähinnä poikein painit, joissa näin jälkeenpäin voi nähdä sen vaiheen, kun tutustumme samaan sukupuoleen leikin lomassa. Tosin rohkenin toki tyttöön koskea, jos kiusasin häntä ja työnsin esimerkiksi lampeen. :)
Olen huomannut, että näin kolmikymppisenäkin edelleen jännitän läheisyyttä. Milloin voit istahtaa toisen viereen ja ottaa hänet romanttisesti kainaloon. Naisten mielestä tuo on hiukan hassua, sillä pitäisi vain luottaa tunteeseen, että tuo ele on varsin tervetullut, jos niin tilanteen aistii. Olen asiasta keskustellut muiden miesten kanssa ja en ole tämän pelon kanssa yksin. Monet pelaavat mielummin varman päälle, kuin ottavat riskin siitä, että rikkoo toisen rajoja ja aiheuttaa näin epämukavan tilanteen. Kunnioitus toisen koskemattomuutta kohtaan on tietenkin hyvä, mutta romanttisissa tilanteissa se johtaa helposti epätoivottuihin ali- tai yliarviointeihin. Siitähän noiden hetkien jännitys varmasti rakentuukin. Miten uskallan toimia ja mitä toisen kehonkieli viestittää.
Tavalla tai toisella, halaaminen tekee meille hyvää, tapahtuu se sitten ystävien kesken tai ihastuksen kanssa. Muistakaamme siis halein niin pieniä kuin isoja poikia. Hällä väliä ja isot pojat ei itke -asenteiden takana asuu kuitenkin hellyyttä kaipaavia pikkupoikia. Haleja Suomeen! <3
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti