Sopeutua vaiko uudistua?

Kohta on kolme kuukautta kulunut Intiassa. Asiat alkavat hahmottumaan niin koulun kuin arjen osalta. Tarkemmin sanottuna aukeaa se todellisuus, että mitään ei voi kovin varmaksi laskea, varsinkin kun koulutusohjelmaa vasta ponnistetaan vauhtiin. Ensimmäinen kuuden kokeen koeviikko on kuitenkin ollut ja alustavia suunnitelmia kevään ohjelmasta on kerrottu. Järkyttävin uutinen itselleni oli se, että ilmoitetut lukukaudet elo-marraskuu ja tammi-toukokuu, eivät pidä paikkaansa. Paikalla pitäisi olla lähelle joulua ja kesälomasta ei osata edes vielä antaa tietoa, mutta sen voi päätellä, että lähempänä juhannusta loppuu ja koulun jatkuminen katsellaan sitten fiiliksen mukaan. Kouluhan alkoi ”lupaavasti”, kun ilmoitettu aloitus 27.7. siirrettiin muutamaa päivää ennen kolme viikkoa eteenpäin.

Tiesin, että edessä on suuri haaste ja matkaan pääsin sen ajatuksen turvin, että jos kunnolla tökkii, niin voin lopettaa. Halusin kuitenkin lähteä kokeilemaan, sillä oli mahdollisuus, että opinnoissa yhdistyy mielenkiinnon kohteeni. Takaraivossani jyskyttää yleensä tunne, että kyllähän sitä pitää loppuun saakka tehdä, jos jotain on aloittanut. Itse opiskelussa on välillä hienoja hetkiä, mutta alkeellinen opetustyyli, yllätyksenä tulleet videoluennot epävarmalla tekniikalla ja asuminen luostarissa, ovat alkaneet nakertaa motivaatiota pahemman kerran. Sitkeästi olen purrut hammasta. En ole pienistä enkä isoistakaan jutuista avautunut. Tasapainoilen sen kanssa, mitkä ovat kulttuurista johtuvia asioita, joihin pitää vain sopeutua ja mitkä taas sellaisia, joihin olisi hyvä puuttua. Jotkut asiat ovat myös sellaisia, etteivät kaikki länkkäritkään jaa samoja huolia, joten mölyt pysyy mahassa. Joka tapauksessa asiat hiertävät mieltäni ja kahta vuotta en tällaista elämää jaksa ylläpitää. Jotain tarttis tehrä.

Siiten alkaakin se tuttu vaihe, missä punnitsen mikä on itselleni tärkeää ja mihin arvoihin elämäni perustan. Voisin toki oikealla asenteella pyristellä sen jäljellä olevan reilut 1,5 vuotta. Saisin taskuuni maisterin lapun, paljon kokemusta erilaisesta kulttuurista ja hengellisen yhteisön elämästä. Varmasti tarjolla olisi uutta tietoa ja erilaista lähestymistä aiheisiin. Uskon, että pystyisin taloudellisesti koulutuksen hyödyntämään mm. opettamalla ja toki maisterin paperi avaa ovia joihinkin uusiin työmahdollisuuksiin. Opintotuki on hyvä, kun Intian hintataso on niin alhainen. Taloudellisesti selviäisin opiskeluajan hyvin, enkä joutuisi omia säästöjäni merkittävästi syömään.

Lopettamisen puoltaa se, että tunnen tukahtuvani. Elämä on liian kapea-alaista, kun täällä oloni rakentuu lähes yksinomaan koulun varaan ja se taas ei tarjoa riittävän paljon ahaa-elämyksiä. Se innostus ja elämänilo, mitä olen pitkään etsinyt ja hiljalleen löytänyt, tuntuu katoavan. Luovuus, vapaus, ja kohtaamiset puuttuvat. Kun katson länsimaisia luokkatovereitani, näen heissä saman ilmiön. Olen nähnyt välähdyksiä heidän valoisista persoonistaan, mutta meitä kaikkia tuntuu vaivaavan kireys ja jäykkyys. Olemme selviytymistilassa. Heitä osittain helpottaa se, että itse ashramissa asuminen tarjoaa heille sisältöä, varsinkin kun Amma on paikalla. Pohdin, olenko itse kuitenkin enemmän seikkailija, joka nauttii tekemisestä ja tutkimisesta käytännössä, vaihtaen sijaintia ja puuhaa sopivin väliajoin? Saanko enemmän sitä oppia mitä kaipaan, jos vain heittäydyn taas elämän vietäväksi ja katson mitä eteen tulee? Mihin on kadonnut sisäinen ohjaus, johon välillä saan yhteyden? Vai pitäisikö nyt opetella olemaan paikallaan sitoutuneena?

Mielen mörököllit tarjoavat tietysti oman panoksensa. Mitä se kertoo jos lopetan, olenko luovuttaja? Eikö minulla ole luonnetta hoitaa asioita loppuun? Olenko liian mukavuudenhaluinen, enkä ole valmis tekemään töitä? Päämäärätön haahuilija, joka ei löydä paikkaansa? Idealistinen unelmoija, joka ei suostu kohtaamaan elämän lainalaisuuksia? Häpeä nostaa päätään. On tietenkin hyvä pohtia näitä kysymyksiä, mutta luulen, että usein olemme itseämme kohtaan herkästi turhan ankaria. Tiedän kuitenkin olevani varsinainen sissi, taistelutahtoa löytyy ja asiat hoituvat, sen olen jo itselleni todistanut ja toki myös niille, ketkä ovat minuun luottaneet kerta toisensa jälkeen. Kannattaako sitä kuitenkaan todistaa joka jutussa? Eikö tulisi oppia valitsemaan ne taistelut, joihin löytyy täysi tuki sydämestä? Voin myös esittää kysymyksen, kenelle sitä todistan, itselleni vai muille?

Jakaessani ajatuksiani ihmisille, kukin reagoi tavallaan. Joku on tokaissut suorasukaisesti, että jos en kerta viihdy täällä, miksen lähde pois. Toinen on varsin tunteikkaasti kertonut, kuinka hieno mahdollisuus minulla on ja kuinka kyseinen opiskelu sopii minulle. Useimmat eivät ota vahvasti kantaa suuntaan tai toiseen, pallottelevat ehkä ajatuksilla mitä voisi tapahtua jos jatkan/lopetan. Tuntuu, että mitä paremmin ihminen minut tuntee, sitä vähemmän hän antaa ohjeita. Uskon, että kaikki palaute vaikuttaa. Ainakin alitajuisesti keskustelut painuvat mieleen. Kuunnellessani jonkun mielipiteitä, joku sanoo minulle usein juuri niitä ajatuksia, mitä itsekin käyn läpi. Jokainen auttaa siis osaltaan työstämään omaa mielipidettä. Tosin ihmisen ratkaisut perustuvat yleensä tunteeseen. Päätös syntyy tunnetasolla nopeasti, mutta vie aikaa löytää itselleen järkevät perustelut, miksi pitää toimia juuri niin kuin tunne sanoo. Harvemmin me ihan oikeasti tarvitsemme himoitsemamme asiaa tai esinettä, mutta olihan uusi ______ aivan pakko hankkia.

Prosessi pyörii pääkopassa koko ajan ja tällä hetkellä olen miniseikkailulla, kun koulusta on viiden päivän loma. Suuntaan vuorille ja toivon, että saan uutta perspektiiviä, kun en ole ashramissa. Vastaus varmasti löytyy oikean hetken tullen ja siihen saakka voin yrittää keskittyä opiskelun hyviin puoliin. En usko, että on niinkään oikeita ja vääriä ratkaisuja. On tärkeää tehdä ratkaisuja ja reitti muuttuu sen mukaan. Ehkä toinen vie perille nopeammin, mutta hitaampi reitti voi tarjota hienojakin yllätyksiä, joita emme osaa nähdä. Lopulta kyse on varmaankin ainaisesta matkasta, emmekä koskaan ole perillä. Pitää siis tehdä matkanteosta nautittavaa, koska maaliin päästyäsi tähyät jo uutta tavoitetta.

- Turkka