Nyt tuli sellainen tunne, että heitänpä ”paperille” nämä mieleni ja mahdollisen sieluni tuotokset (mahdollisen siksi, että en ole päässyt henkilökohtaiseen selvyyteen sieluni olemassa olosta). Näiden esille tuominen on ollut takaraivossa jo pidempään. Osittain syynä on se, että yksi tapa edistää asioiden toteutumista on kertoa niistä ihmisille (tosin vaikutus saatta olla myös päinvastainen). Avaamalla sydäntäsi, kerrot itsellesi, että näistä minä tosiaan haaveilen ja kun samalla kerrot sen toisille, saatat saada myös apua ja ideoita, et ehkä heti, mutta jossain vaiheessa matkaa. Tietysti tällainen saattaa myös tuudittaa lukijan omien visioidensa ääreen ja edistää niitä jollain tavalla.
Aloitin puhumisen heinäkuussa, juuri ennen Intiaan lähtöäni. Kokemus oli sen verran rohkaiseva ja tuki omia tuntemuksiani siitä, millaiseen vuorovaikutukseen voisin kyetä, että tavoitteeni on puhua lisää. Joulukuussa puhun Tampereella entisessä opinahjossani TYKissä ja aikataulujen salliessa myös Hatanpään lukiossa. Jos juttu luistaa nuortenkin kanssa, olisi hieno puhua myös muissa Tampereen lukiossa. Isolla pensselillä maalaten, olen visioinut, että kiertäisin ympäri Suomea tsemppaamassa niin lukiolaisia kuin vanhempaakin väestöä. Tällainen toki tuottaa kustannuksia, joten olen pohtinut mahdollisuutta löytää sponsori maksamaan kustannukset. Maan tämän hetkinen taloustilanne ei toki ole suotuisin, mutta uskon, että se olisi mahdollista. Jos jää odottamaan ns. hyviä aikoja, saattaa elämä mennä ohi. Kenties sadasta kontaktista yksi tuottaisi tulosta ja sehän riittää. Pitää vaan ottaa vastaan lukuisat kieltäytymiset. Ensimmäinen vaihe on toki tehdä päätös ja luoda ensimmäinen kontakti.
Olen ymmärtänyt retkilläni luonnon merkityksen itselleni. Sen vaikutusta ihmiseen on tutkittu jo melko paljon ja rentouttava vaikutus on todettu jo lyhyelläkin luonnossa oleskelulla. Toinen haaveeni olisi yhdistää luonto, ihmiset ja keskutelut elämästä. Viehtymykseni keskustella ihmisten unelmista ja haaveista, sekä kannustaa niiden tavoitteluun ja toteuttamiseen, on varsin vahva. Uskon, että pienet viikonloppuretket voisivat olla monella hyvä tapa irtautua arjesta luonnon ja perusasioiden ääreen. Samalla konseptilla haluaisin pitää myös luovuusretriittejä. Ideana olisi se, että vastoin nykyisiä luovuuspajoja, unohdettaisiin koko luovuus ja ongelma mikä halutaan ratkaista. Ollaan yhdessä, tehdään ruokaa, retkeillään, höpötellään, vietetään vain aikaa ihmisten ja itsensä kanssa. Annetaan mielen levätä ja alitajunnan työstää prosessejaan. Itse retriitissä ei välttämättä synny suuria oivalluksia, mutta ne saattavat putkahtaa sitten paremmin arjen keskellä, kun prosessille on annettu aikaa. Lepo, rentoutuminen, rauhouttuminen ja elämän fiilistely auttavat tavoittamaan sisintä. Jos ei kaikilla, niin luultavasti monilla. Kiiree ja paineistus eivät taida kovin hedelmällisiä tapoja olla, ainakaan pidemmän päälle.
Retriitti kaipaa toki paikan jossa pitää. Mielikuvissani se on melko askeettinen parin rakennuksen paikka. Löytyy järvi ja sauna. Yksi isompi rakennus, jossa voi majoittua ja valmistaa ruokaa. Ei liian askeettista, jotteivat ihmiset pelästy, mutta kuitenkin sellaista vanhan ajan tunnelmaa, josta huokuu kireettömyys ja rauha.
Ryhmälle puhumisen lisäksi mielessäni kytee myös ajatus ihmisten yksilöllisestä auttamisesta, voimaannuttavasta keskustelusta. Se on itse asiassa ollut ensimmäinen ajatukseni, kun kun aloin pohtia, missä yhdistyy ne asiat, joita tykkään tehdä joka tapauksessa. Aito avoin keskustelu, missä pohditaan elämän mahdollisuuksia. Etsitään rohkeutta lähteä kohti jotain, mikä on mielikuva tai voimakas tunne, mutta tuntuu kaukaiselta ja kenties mahdottomalta nykyhetken valossa. Uskallusta hyväksyä se, että onnistumisen takuita saa harvoin mistään sellaisesta, mikä puhuttelee sydäntä. Luottamista siihen, että vaikka lopulta haave ei toteutuisikaan, oli se silti yrittämisen arvoista ja avasi uusia näkökulmia.
Tähän yhtälöön kun vielä lisään sen, että saan edelleen jossain määrin tehdä projekteja liikkuvan kuvan kanssa, musioida sekä matkailla, niin mielikuvissani olen elooni tyytyväinen. Mitä sitten tulevaisuus tuokaan, on tietysti suuri arvoitus. Asiat voivat toteutua, mutta tuskin ihan niin kuin mielikuvitukseni ne maalaa. Usein asiat tuntuvat jollain tapaa toteutuvan, jos niitä kohti pyrit kulkemaan. Ja vaikka yksin kulkeminenkin minulta luonnistuu, niin kyllähän mieltä kutkutttaa, että mitä jos jonain päivänä vielä törmään tyttöön, joka tuntuu sellaiselta, että hänen kanssaan olisi kiva jakaa seikkailujaan…ja ajatella, jos hän tuntisi minusta samoin. :)
Tulipas hyvä fiilis tästä kirjoittamisesta. Kirjoita sinäkin omasi paperille, koneelle tai vaikka puhelimeen, jos peukalo kestää. Uskon, ettet voi välttyä piristävältä vaikutukselta.
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti