Miten päädyin Intiaan opiskelemaan

Tätä kysymystä olen itsekin pyöritellyt ja en osaa siihen vieläkään tyhjentävästi vastata, sillä välillä mietin, olenko ollenkaan oikeassa paikassa. Nyt kun opinnot ovat vihdoin alkaneet, olen ollut melkoisen innostunut tunneistamme. Toki on ollut myös turhautumisen tunteita, kun intialainen filosofia ja sanskrit (kieli jonka kirjoituksiin lähes kaikki Intiassa perustuu) ovat itselleni täysin uusia juttuja.

Persoonallisuuspsykologiassa luomamme elämäntarina on yksi tärkeä osa-alue. Muokkaamme tarinaamme jatkuvasti. Kerromme itsellemme miten olemme päätyneet tähän, miten elämämme tapahtumat ja teot ovat meihin vaikuttaneet. Mielenkiinnosta aloin kaivella johtolankoja siihen, mitä olen vuosien aikana ajatellut. Miksi löysin itseni täältä. Yhdistelen siis pisteet polultani. Applen edesmennyt visiönääri Steve Jobs yhdistelee oman elämänsä pisteitä Stadfordin valmistajaispuheessa, jonka hän piti vuonna 2005. Inspiroiva puhu kaikin puolin, suosittelen katsomaan.

Nappulasta saakka viihdyin itseäni vanhempien seurassa. Pyörin jo ennen kouluikää kesät isäni työmaalla Viikinsaaren laivoilla. Istuin useat päivät ja illat +/- parikymppisten jätkien kanssa, joten siellä tuli jo tutustutta hiukan ”aikuisempaan” höpinään. Lisäksi hengailin Laukontorin laidalla olleessa legendaarisessa lounaskahvila Torinkulmassa ja viihdytin isäntäväkeä joskus tuntien läsnäololla. Herkulliset ruoat ja maistuvat munkit toki vetivät myös puoleensa, mutta usein iltapäivällä vain katselimme torille, höpötellen sitä sun tätä.

Läpi elämäni olen myös huomannut päätyväni usein ”Turkka ja tytöt” tilanteeseen. Oletan tämän johtuvan siitä, että vasta viime vuosien aikana ikäiseni pojat ovat innostuneet puhumaan elämän herkemmistä puolista, joten tytöt olivat puheliaampia näiden aiheiden suhteen jo aiemmin. Luulen, että tämän takia löysin itseni usein juttelemasta heidän kanssaan. Luultavasti olin myös väärässä paikassa, kun testosteronia jaettiin. Varsinaiset äijätouhut eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka olenkin kiekkoa junnuna edustusjoukkuessa lätkinyt.

Cruisen Tomppa poseeraa viimeisenä samuraina.

Kehon ja mielen yhteistyö on aina vedonnut itseeni. Itämaisten taistelulajien pariin päädyinkin jo ala-asteella. Vuosien aikana tuli koluttua läpi niin judo, ju-jutsu ja lopulta thai-nyrkkeily. Ju-jutsua kävin jopa kokeilamssa uudestaan muutama vuosi sitten, mutta kaipuuni henkisen puolen käsittelyyn ei edelleenkään tyydyttynyt pelkällä tekniikkaharjoittelulla. En saanut vastinetta sille, mitä olin jo lapsena lukenut filosofiasta itse fyysisen muodon takana. Tarinat siitä, kuinka taistelut käydään mielen tasolla ja fyysistä yhteenottoa vältetään, olivat tehneet minuun vaikutuksen. Jooga onkin tarjonnut kohtuulisen hyvän yhdistelmän fyysistä ja henkistä harjoitetta.

Muistan kuinka innoissani olin, kun lukio oli alkamassa. Odotin, että vihdoin pääsen psykologian ja filosofian tunneille. Innostus tosin hiipui, kun en oikein saanut vastauksia ja keskusteluja sellaisiin aiheisiin, mitkä itseäni kiinnostivat. Enemmän siis käytännön elämä ja nyt jälkeenpäin voi todeta persoonallisuusteorioiden, itsetuntemuksen ja henkisen hyvinvoinnin kutkuttavan mieltäni. Kohokohdakseni jäi se, kun ylioppilas kokeessa oma opettajani pisteytti filosofian arvoja koskevan vastauksen täysien pisteiden arvoiseksi. Olin melko yllättynyt, sillä en tiennyt yhtään mitä kirjoittaisin, mutta pakko oli joihinkin kysymyksiin vastata. :D Lautakunta ei tosin ei ollut samaa mieltä, en tosin muista tippuiko sitten yksi vai kaksi pistettä pois.

Vaikka en tunneilla loistanutkaan, niin välitunneilla ja vapaa-ajalla rakastin keskustella elämän saloista ystävieni kanssa. Yhden kanssa meillä oli leikkisästi jopa oma filosofinen koulukuntamme. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin erään lukiokaverini kanssa kaksin Ateenaan. Tuo oli jonkinlainen pyhiinvaellusmatka kreikkalaisten filosofien kotikonnuille. Olin myös ajatellut hakea lukemaan filosofiaa yliopistoon. En tosin lukenut yhtään, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa, millainen pääsykoe on. Ennen kokeen alkua kuulin, kun ryhmä poikia keskusteli pääsykoekirjojen sisällöstä ja kuinka kirjoittajan omat mielipiteet tulivat esiin tekstissä. Jutut kuulostivat niin tylsiltä, että en ajatellut kuuluvani tuollaiseen paikkaan.

Nepalissa piirsin viihkooni kolmion, joka tuli mieleeni joskus lukion jälkeen. Se kuvaa, kuinka mielenkiintoni kohdistuu näiden kolmen käsitteen keskelle.

Teologiakin kävi joskus mielessäni, sillä myös uskonnot ovat aina kiehtoneet. Kysymykset kuinka elää, onko jumalaa, millainen jumala on jne. ovat mielenkiintoisia pohtia. Se jäin kuitenkin pohdinnan asteella ja lopulta opiskelin musiikkituotantoa. Olin sitten kipparoimassa laivoja, tv-ohjelman kuvauksissa tai pohtimassa äänisuunnittelun ja musiikin suhdetta kuvaan, usein ajauduin keskustelemaan elämän kiehtovista arvoituksista. Onnekseni olen saanut tavata lukuisia ihmisiä, jotka ovat kertoneet tarinoitaan, avanneet elämänkatsomustaan ja jakaneet innostukseni kysymyksiin, joihin ei ole oikeita vastauksia.

Nelisen vuotta sitten, kun aloin ajatella elämääni ja havahduin siihen, että on aika toimia, jos haluan esimerkiksi matkustella enemmän. Samoihin aikoihin syntyi myös ajatus opiskella elokuvaääntä ulkomailla. Halusin viedä urani ulkomaille ja kohti isompia projekteja. Vuoden päästä olinkin yhden maailman arvostetuimman elokuvakoulun pääsykoeviikolla Lontoon liepeillä. Onneksi jäin varasijalle. Näin ainakin selitän sen itselleni. ;) Egoni olisi paisunut kohtuuttomuuksiin ja olisin saanut helpon paonulkomaille huonossa jamassa olevasta parisuhteesta. En päässyt pakoon. Piti käsitellä parisuhde ihan kasvotusten. Piti myös miettiä motiiveja mitä teen ja miksi. Aloin tutkia itseäni entistä perusteellisemmin. Mietin, mistä innostun yhtä tulisesti, kuin kollegat äänitöissä. Pidin kyllä töistäni suurelta osin ja sain tehdä hienjoa projekteja mukavien ihmisten kanssa. Tein asioita, joista unelmoin muutama vuosi sitten. Jotenkin tunsin, että en kuitenkaan anna itsestäni tarpeeksi tuolla alalla.

Tällä hetkellä National Film and Television School on rankattu maailman ykköseksi. Joskus mietin, mitä jos tie olisi vienyt sinne. :)

Ymmärsin, että olen sosiaalisesti lahjakas, vaikka olin kertonut itselleni olevani sosiaalisilta taidoiltani vajavainen. Selitin sillä sen, miksi en verkostoitunut alani ihmisiin paremmin. Syy taisi kuitenkin olla motivaation puute. Havahduin siihen, että ihmisten on helppo keskustella kanssani ja saan kuulla paljon asioita, mistä ei kaikkein kanssa puhuta. Hyväksyin herkkyyteni, enkä enää yrittänyt olla kova. Valaistuin siihen, että monilta osin persoonallisuuteni ja ajatusrakenteeni toimii hiukan erilailla, kuin useimmilla kanssaihmisillä. Minulla on kuitenkin paljon hyviä ominaisuuksia, vaikka joskus tuntuu, ettei näkemyksiäni ymmärretä. Tunnustin, että luovuus, tunteet ja vapaus ovat itselleni tärkeitä. Ilman niitä toki elää, mutta niiden kanssa todella tuntee elävänsä.

Työt hiipuivat hiljalleen, kun en enää panostanut niiden hankkimiseen. Suhde saatiin käsiteltyä loppuun pariterapiassa. Sen jälkeen ei ole tarvinnut pahemmin jossitella. Myin osuuteni asunnosta. Olin melkoisen tyhjän päällä. Tosin ihan harkitusti, mutta ei se silti helppoa ole. Tiesin, että uusi suunta on löydettävä. Tein paljon töitä itseni kanssa, luin, kirjoitin, keskustelin, tutustuin erilaisiin rajatietoon liittyviin hoitoihin. Päätin hakea opiskelemaan psykologiaa Jyväskylään. Ajatukseni oli ottaa hakuprosessi kerrankin tosissaan. Exäni tokaisi, kun tein ennakkotehtävät Englantiin pari päivää ennen eräpäivää, että ”et kyllä mitenkään suuremmin panostanut”. Myös musiikkituotantoon tein ennakkotehtävät kaksi päivää ennen, tosin silloin löysin koulun vasta niin myöhään. Valmennuskurssilla ymmärsin, että en ole valmis tekemään vaadittua työtä, pääsykoe malli ei oikein vastaa omaa arvomaailmaani, enkä varsinaisesti kaipaa psykologin tittelia. Egoni kyllä kovasti kaipasi jotain järkevää, selkeää ja takuulla arvostettua asemaa.

Kaksi vahvaa henkistä kokemusta ajoivat edelleen kohti ihmisten auttamista. Olin kuitenkin täysin lukossa itseni kanssa. Kysyin vuosi sitten kahdelta ihmiseltä, tietävätkö he jotain opiskelumahdollisuuksia ulkomailla. Koulutukseen voisi liittyä myös henkisiä elementtejä. Toinen ei vastannut ja toinen kertoi, että voisin erään poppamiehen oppiin päästä, mutta suositteli kuitenkin etsimään omaa tietä. Mietin viime syksynä Life Coach -koulutusta. Se kestää vuoden, siinä ollaan heti tekemisissä käytännön kanssa, eikä mennä turhan syvälle tieteen koukeroihin. Lopulta sekään ei tuntunut oikealta tieltä. Koska en enää keksinyt muuta, päätin vihdoin lähteä reppureissulle. Ostin vain menolipun Intiaan, koska jostain syystä se oli ollut jo aiemmin mielessäni. En tuntenut Intiaan mitään erityistä vetoa, kuten vaikka Japania ja Uusi-Seelantia kohtaan tunnen. Intia on kuitenkin halpa ja onhan siellä henkisyyttäkin.

Toisena kuukautena Intiassa tieni vei äiti Amman ashramiin. Erilaiset uskonnolliset ja henkiset paikat olivat luonnollisesti mieleeni ja vierailin sellaisissa matkallani. Amman majalla meininki oli varsin rento ja sain käydä paljon todella syvällisiä keskusteluja. Kun olin pari viikkoa siellä ollut, näin julisteen ilmoitustaululla. Välitön reaktioni oli: Tämä on niin minua varten…ei hitto täältä minä itseni syksyllä löydän. Se ei ollut mikään riemunkiljahdus. Aloin lähes itkeä ahdistuksesta. Enhän minä tänne halua. Minä Intiassa opiskelemassa, no way. Ulkomaille joo, mutta Intiaan…En julisteen perusteella edes tiennyt, mitkä ovat koulutuksen pääsyvaatimukset. Selvitin asiaa ja selvisi, että AMK- tutkintoni saattaa kelvata.

Tästä se alkoi.

Tuosta illasta saakka mietin asiaa paljon, välillä aktiivisemmin, välillä se muhi vain alitajunnassa. Puhuin siitä matkani aikana useille tapaamille ihmisille. Aina kun kerroin siitä, ratkaisu tuntui varsin selkeältä. Tarkastellessani elämäntarinaani, tuntui luonnolliselta jatkumolta, että minä todellakin löydän itseni intialaisesta yliopistosta opiskelemassa filosofiaa, psykologiaa ja joogaa, asuen gurun ashramissa eli luostarissa. Vihdoin yhdistyisi filosofia, psykologia, uskonto ja millä muulla maalla olisi tarjota yhtä vahva perusta filosofiselle ja henkiselle ajattelulle. Toisaalta en todellakaan halunnut sitä. Halusin jatkaa reissaamista. Nauttia vapaudesta ja uusista puolista itsessäni, jotka olin matkani aikana löytänyt. Joutuisin luopumaan paljosta ja astumaan todella monelle epämukavuusalueelle. En ole Amman seuraaja ja vaikka Amma sekä ashramin väki ovat erittäin avoimia, suvaitsevaisia ja ihania, en kuitenkaan tiennyt, onko se minun paikkani.

Palmujen katveessa...

Haku kouluun alkoi toukokuussa ja tein hakemuksen Nepalista käsin, veljeni skannatessa Suomessa todistukseni. Prosessi meni pikku hiljaa eteenpäin. Tulin kesäksi takaisin Suomeen toteuttamaan matkani aikana saamia visioita. Olin hiljaa mielessäni pohtinut, että jos mahdollisuus opiskeluun tulee, en voi jättää sitä käyttämättä. Ainakin lähden kokeilemaan, millaista se on, muuten ehkä joskus kadun. En kuitenkaan halunnut asiaa itselleni myöntää. En tiedä olisinko ollut enemmän helpottunut vai pettynyt, jos en olisi saanut kutsukirjettä. En tiedä teinkö edes missään kohtaa selkeää päätöstä. Asiat ehkä vain etenivät ja minä istuin repsikan paikalla. Onko pakenemista lähteä opiskelemaan vai olisiko ollut pakenemista jättää tilaisuus käyttämättä? En osaa rehellisesti vastata. Varmaan kummassakin piilee totuutensa. Kukaan läheisistäni ja ystävistäni ei tainnut olla kovinkaan yllättynyt lähdöstäni. Se taisi olla heille niin selkeää, että en voi jättää tutkimatta tätä mahdollisuutta.

...auringon laskiessa...

Mielenkiinnolla odotan, miten viihdyn ja tyydyttääkö opetus omaa tiedonjanoani. Ahdistunko luostarielämään ja karkaanko kohti uusia seikkailuja uusissa maissa. Ystäväni ja luokkatoverini ashramissa kokevat, että olen täällä syystä. Itse asiassa heidän näkemyksensä mukaan Amma on johdattanut minut tänne. En osaa sanoa. Olen kyllä itsekin miettinyt, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet. Paljon pieniä sattumia, jotka olisivat helposti voineet mennä toisin. Koen myös, että olin jotain tämän suuntaista etsinyt ja nyt löysin. En vain ihan sellaisessa muodossa, minkä olisin ottanut avosylin vastaan. Ehkä on olemassa jotain, mikä ohjaa elämäämme, antaen meidän tehdä itse ratkaisut, mutta tuoden eteemme meille sopivia mahdollisuuksia. Vuoden parin päästä piirrään taas uusia pisteitä ja tämäkin ratkaisu näyttäytyy uudessa valossa.

  ...on ihan kiva makailla riippumatossa. :)

- Turkka