Päätös

Vierailimme luokkamme kanssa koulun pääkampuksella, joka sijaitsee Tamil Nadun osavaltiossa Coimbatoren kaupungissa. Visiitti oli mukava ja sen aikana syntyi vihdoin päätös opiskelun kohtalosta. Päätöksen takana on monia syitä, yhtenä merkittävänä se, etten pidä videonluennoista. Myös havahtuminen siihen, kuinka vähän opettajisto tajuaa länsimaalaisten sopeutumisongelmien päälle, lisättynä heikosti vastaanottavaiset asenteet, niin päätös oli lopulta selkeä. Puheet siitä, että opiskelemme elämää varten osoittautuivat turhiksi, kun alkoi tulla esiin mitä kaikkea vaaditaan ja ensimmäisten kokeiden tulokset olivat yleisesti huonot. Käytännössä opetus kouluttaa tulevia filosofian opettajia Intiaan.

Ymmärsin, kuinka hyviä opettajia olen elämäni aikana kohdannut. Eniten vaikuttaneet henkilöt eivät ole varsinaisesti opettaneet mitään. He ovat kannustaneet käyttämään luovuutta, tarjonneet resurssit ja tuen toteuttaa syntyneet ideat. Kaikesta on löytynyt aina jotain hyvää. Opettajat ovat olleet siis enemmänkin mentoreita, jotka ovat kannustaneet seuraamaan omaa sisintä ja viemään asiat käytäntöön. Täkäläinen tyyli opettaa on varsin vanhanaikainen ja välillä käytetään varsin negatiivisia motivointikeinoja Länsäolopakko ja muistiin perustuva osaaminen eivät ruoki minun innostustani. Lähtökohtaisesti filosofia ja sovellettu psykologia kiinnostavat minua, mutta tiukan teoreettinen opiskelu ei tarjoa tarpeeksi iloa käytännön oivalluksista.

Koulutusohjelma on uusi ja omalla tavallaan rajoja rikkova, joten epäkohtia ja korjattavaa toki löytyy. Ihan sama missä päin maailmaa luodaan uusi juttu, niin aina löytyy hiomista ja virittelyä. En ole ainoa lopettanut, sillä yksi länsimaalainen nainen lopetti jo aiemmin kieliongelmien takia ja juuri tuon vierailun aluksi nuori intialainen poika jäi pois. Muutkin länsimaalaiset ovat kovassa stressissä. Heille koemenetys on tärkeää ja näissä olosuteissa todella haastavaa. Itse en numeroiden perään ollut, pyrkimykseni oli vain päästä kokeet läpi. Luulin olevani rennolla tyylilläni luokan peränpitäjä, mutta kun kokeiden tuloksista ollaan juteltu, niin olen itse asiassa pärjännyt hyvin länsimaalaisten joukossa ja pari intialaistakin sai selvästi heikompia arvosanoja.

Omaa ahdistustani on kasvattanut se, ettei ole ollut selkeää ja ymmärtäväistä tahoa, mihin kertoa ongelmista. On puuttunut halu todella kuunnella. Se löytyi vasta siinä vaiheessa, kun ilmoitin lopettamisestani. Pääsin käymään rennon keskustelun herran kanssa, joka kuunteli ja oli vastaanottavainen. Hänet olikin juuri päätetty nostaa koulutusohjelman johtajaksi ja päätös on varmasti paikallaan. Kehotin häntä ensitöikseen keskustelemaan jäljellä olevien länsimaalaisten kanssa ja antaen heidän kertoa huolensa ja murheensa. Mies ottikin neuvosta vaarin ja seuraavana päivänä hän kävi naisten kanssa tunnin keskustelun, mikä toivon mukaan on ensimmäinen askel kohti tarvittavia muutoksia. Itselleni aito ja avoin keskusteluyhteys on erittäin tärkeä ja ymmärsin, että se on ollut aina, niin töissä kuin harrastuksissa. Jos sitä ei ole ollut, en ole pystynyt heittäytymään ja tarjoamaan parastani.

Astun jälleen tyhjyyteen. Ajatukset ovat kyllä pyörineet paljon tulevassa ja näen innostavia mielikuvia. Osaanko saattaa niitä todeksi, se jää nähtäväksi. Opin paljon itsestäni, toisesta kulttuurista ja Intian henkisistä opetuksista. Jos en olisi lähtenyt, olisin saattanut myöhemmin murehtia sen täydellisen opiskelupaikan perään. Nyt tiedän, että idea on kiinnostava, mutta se ei olekaan sitä, mihin haluan aikaani käyttää. Matka on ollut mutkainen, mutta tarjonnut paljon hienoja kokemuksia ja opetuksia. Piirun verran viisaampana jatkan kadonneen aarteen metsästystä.

- Turkka