Olenko valmis?

Asetin kesällä tavoitteeksi, että luon muutaman tunnin kurssin, jolla käsittelen omien motivaatioiden tunnistamista ja avitan osallistujien prosessia uuden suunnan etsinnässä. Lopulta en kuitenkaan rohjennut vielä syventyä rakentamaan konseptia ja tuotteistamaan sitä. Oli helpompi jatkaa niin, että tilaisuuteen ei liity raha ja näin ollen voin pitää täyden vapauden sen suhteen, mitä haluan tehdä, kun ei tarvitse miettiä tulosvastuuta kuulijoiden suuntaan.

Lopulta visio tarkentui ja syntyi idea "leirinuotioista". Halusin luoda keskustelua osallistujien kesken ja näin voimistaa tilaisuuksien eheyttävää vaikutusta, osallistujien kuulessa vertaiskokemuksia myös muilta kuin minulta. Koska aloitin puhetilaisuudet ilman mitään kokemusta, niin tällainen ajatus tuntui vielä epävarmemmalta. Olin kyllä puheiden myötä huomannut, että osaan kertoa ajatuksiani elämästä lämminhenkisesti, tarjoten kuulijoille ajateltavaa ja inspiraatiota. Epäilin kuitenkin sitä, syntyykö keskustelua vai laskeutuuko vaivaannuttava hiljaisuus sen jälkeen, kun olen päivän aiheen alustanut.

Päätin toteuttaa suunnitelmani, sillä vain käytäntö kertoo toimiiko se. Voin pohdiskella loputtomiin erilaisia skenaarioita, mutta se on vain turhaa fantasiointia. Om Yoga -koululle kuuluu iso kiitos, sillä tilan lisäksi he auttoivat myös suunnittelussa ja oli hienoa huomata, kuinka idea innosti myös heitä. Päätin aiheet ja sitten alkoi jännitys. Neljänä lauantaina astuisin taas uuden haasteen eteen. Olenko todella valmis? Tuleeko ihmisiä? Syntyykö keskustelua? Jos ei synny, miten osaan toimia siinä tilanteessa? Käsittelin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja ja mitä ratkaisuja voin tehdä, jos asiat eivät suju toivomallani tavalla. Kaikkea ei voi kuitenkaan etukäteen ennustaa.

Valmistautuminen sinänsä ei ole vaikeaa, koska improvisoin puheeni. Lueskelen etukäteen aiheeseen liittyviä tekstejä yms. ja herättelen ajatuksia, mitä voisin sanoa. Usein puhun kuitenkin paljon muuta, kuin mitä olin etukäteen miettinyt. Samana päivänä lievennän jännitystäni kävelyllä Pyynikinharjun rantapoluilla. Katselen puita ja mietin, kuinka ne ovat seisseet siinä kenties satoja vuosia ja seisovat edelleenkin, tapahtui leirinuotiolla mitä tahansa. Haen perspektiiviä, kun oma juttu tuntuu maailman keskipisteeltä ja muistutan, että ei sillä ole oikeasti mitään väliä. Ehkä oma ego kenties kokee kolauksen ja joku osallistuja ei pidä tilaisuudesta, mutta nuo ovat varsin merkityksettömiä juttuja.

Joskus valmistautumista häiritsi esimerkiksi ystävyyssuhteen selvittely ja siihen liittynyt kova kritiikki minua kohtaan. Pelkäsin sulkeudunko sen johdosta ja olen lukossa leirinuotiolla. Se olisi suuri ongelma, sillä koko jutun perusta on se, että uskallan olla avoin. Näin pystyn jakamaan tarinoitani ja kohtaamaan ihmiset hetkessä. Tilaisuuksissa pystyin kuitenkin rentoutumaan hyvin ja kokemusten jakaminen toimi vapauttavasti, kuten leirinuotioiden teemaan kuuluikin.

Leirinuotiot onnistuivat lopulta hienosti. Osallistujia oli kolmen ja 15 hengen väliltä. Tunnelma oli aina avoin ja rento. Erityisen koskettavaa oli, kun ihmiset heittäittyivät ja jakoivat rankkojakin asioita rakkaudella ja myötätuntoisesti. Joskus keskustelu sujui niin, ettei minun tarvinnut olla äänessä ollenkaan. Tunne siitä, kun idea onnistuu käytännössä oli hieno. En oikein osaa selittää, mikä lopulta oli avain siihen, että leirinuotiot onnistuivat. Oma osuuteni oli rajallinen ja jokainen osallistuja toi oman panoksensa, oli sitten vain kuuntelija tai aktiivinen keskustelija. Kenties taika oli se, että ihminen kaipaa yksinkertaisia kohtaamisia ja vertaiskokemuksia. Mukava oli huomata sekin, että jotkut olivat olleet kuuntelemassa puheitani ja tulleet mukaan. Pari innokasta jopa osallistui useammalle leirinuotiolle.

Parhaiten tilaisuuksia osaavat kuvata osallistujat. Ilokseni moni jakoi tuntemuksiaan. On tärkeää saada tietoa, miten toiset kokevat yhteisen hetken, jotta tietää niin hyvät jutut kuin mahdolliset vinkit kehitykseen. Jatkoakin kyseltiin ja eiköhän sitä jollain tapaa tule. Tässä yksi tulkinta, jonka kirjallisena sain.

"Tilaisuudessa käsitellyt aiheet - häpeä, rohkeus, myötätunto ja itselle rehellisenä oleminen - olivat sellaisia, joita olin pohtinut paljon viimeisten kuukausien aikana. Ilmapiiri tilaisuudessa oli lämmin ja avoin, omien kokemusten kertominen tuntui helpolta ja luonnolliselta. Kuvailin ystävälle jälkikäteen, että vaikea sanallistaa, mutta tosi ihana tunnelma ja energia." - Helena

- Turkka

Pariutumisen anatomia

Pari kuukautta sitten kirjoitin ajatuksiani sinkkuelämästä ja se nousi selkeästi luetuimmaksi tekstikseni. Sain paljon kommentteja somessa ja aihe tuntui ihmisiä puhuttelevan, mitä en yhtään ihmettele. Kaksi lukijaa kertoi jääneensä kaipaamaan syitä sille, miksen ole päätynyt seurustelemaan, kun yritystä on ainakin ollut. Koitan tässä kirjoituksessa avata, mitä syitä olen löytänyt. Selkein vastaus on tietenkin se, etten vain ole kohdannut sopivaa naista, jonka kanssa asiat lähtisivät etenemään. Tapahtunutta voi myös analysoida ja löytyy tarkempia syitä vallitsevalle tilanteelle.

Selkein vastaus tulee biologian puolelta. Kehomme tarkkailee kohtaamiamme ihmisiä automaattisesti ja saamme huiman määrän tietoa, joka ohittaa tietoisen mielemme ja aiheuttaa muutoksia kehomme hormonierityksessä. Daniel Golemanin Sosiaalinen äly kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista tutkimustietoa tästä aiheesta. Luin myös Emilia Vuorisalmen Sekaisin lovesta kirjan. Se tarjosi yksinkertaistettuja selityksiä siihen, mitä kehossamme tapahtuu rakastuessamme ja kuinka olemme kuin narkomaanit hormonihumalan perässä. Etsimme tietämättämme sopivaa kumppania suvun jatkamiseen ja esimerkiksi suuteleminen kertoo immuniteettijärjestelmien yhteensopivuudesta. Jonkun kanssa suudelma ei tunnu herättävän ihmeellisempiä tuntemuksia, joten tämä ilmiö selittää sen. Sopivan immuniteetin kohdatessaan keho laittaa hormoonit virtaamaan ja näin asiat johtavat toiseen, kehon antaessa eri tilanteissa eri hormoneita, jotta järki sumenee ja suvun jatkaminen tapahtuisi.

Olen seurustellut kaksi kertaa. Ensimmäinen parin vuoden on-off-suhde alkoi lukion toisen vuoden jälkeen. Lämpeneminen tapahtui hiljalleen kevään mittaan, mutta lopulta ei ollut mitään mahdollisuutta välttää leimahtamista, vaikka epävarmuuttani yritin pakoilla tilannetta kesälomalle. Muistan, että siinä ei tarvinnut mitään miettiä, sillä tunnetila oli niin voimakas, että kaikki oli täysin selvää, kunhan minun suojakuoreni oli murrettu. Toinen suhde, joka kesti reilut kahdeksan vuotta, alkoi taas tavallaan ensikohtaamisen myötä ja eteni nopeasti työtoveruudesta hengailuun. Jälleen oli tunne niin voimakas, ettei siinäkään ollut mitään epäröintiä, mutta koitin kyllä selitellä itselleni, ettei tässä nyt mitään vakavaa ole. Minulla on siis kokemus hitaasta ja nopeasti rakastumisesta. En epäile, etteikö ajatteluni sumenisi vastaavasti sopivan ihmisen kanssa, mutta sehän ei tarkoita, että se lupaisi automaattisesti hyvää pidemmän suhteen kannalta. Yksi ongelma meillä saattaakiin olla se, että etsimme tuota ohimenevää tunnetta, mikä ei välttämättä johda onnelliseen parisuhteeseen.

Aivan täysin luonnon armoilla emme pariutumisen suhteen kuitenkaan ole. Varsinkin näin kolmekymppisenä miettii paljon enemmän, minkälaisen vaikutuksen toinen toisi omaan elämään. Elämäntyyli ja -katsomus, perhesuhteet, asuinpaikkakunta ym. isot ja pienet muuttujat. Toinen toivoo esimerkiksi ennustettavaa ja tasaista arkea, itse toivon mm. halukkuutta ja mahdollisuutta spontaaneihin retkiin. Parikymppisenä ei siis tullut paljon tällaisia mietittyä ja seurasi vain tunnetta. Nyt tulee melko tarkkaan mietittyä, mitä kumppanin toivoisi omaan elämään tuovan. Tietysti on myös ulkonäköön liittyvät mieltymykset, joten paljon löytyy kriteereitä, joilla hallitusti rajaamme ihmisiä pois mahdollisuuksista. Jos löydän naisen joka kolahtaa, niin sehän ei tietenkään takaa sitä, että minä olisin mitenkään hänen mieleen.

Olen kohdannut pari naista kahden sinkkuvuoden aikana, jotka ovat jollain tapaa nostaneet orastavaa tunnetta rintaan. Näissä on tullut hyvin esiin se, kuinka voimme suojella itseämme järkeilemällä. Itse torbedoin erään romanssin sillä, että löysin "järkisyyt" miksei toisen kanssa kannata enempää tapailla, vaikka biologia selkeästi tuki kanssakäymistämme. Toisessa tapauksessa vastapuoli oli päättänyt, ettei halua missään tapauksessa minkäänlaista suhdetta. Oli jännä seurata, kuinka tahdonvoimalla pystyy yliajamaan sen, mitä pystyy toisen kehonkielestä lukemaan. Muutaman yön yhdessä nukkuneena (ihan oikeasti ilman seksiä) ja keskustelujen kautta tiedän, että vaikka tunnet kuinka toinen kainaloosi uppoutuu ja välillä hän meinaa vahingossa suudella, niin tiukalla itsekurilla voi estää mahdollisuuden tilanteen kehittymiseen. Pakkohan se on myöntää, että onhan se myös kolaus oman viehätysvoiman teholle.

Syy omaan yksineloon löytyy siis biologian, omien kriteerien yhdistelmästä ja tietysti myös omasta "markkina-arvosta". Olen myös miettinyt mitä tilanteelle pitäisi tehdä. Tieteellisesti kyse on todennäköisyyksistä, jollei sitten ajattele, että kohtalo sanelee, kuka on kenen kanssa ja koska. Moni haluaa pitää uskon mystiikkaan ja voihan sitä ollakin, mutta en tiedä kuinka siihen voi vaikuttaa. Pitäisi siis kohdata uusia ihmisiä mahdollisimman paljon. Jotta voisi nostaa todennäköisyyttä entisestään, pitäisi miettiä missä pyörii, analysoida minkä tyylistä kumppania haet ja koittaa sitten löytää sopivia harrastuksia, yhteisöjä, huvituksia, nettifoorumeita yms. Tämä tietysti vaati panostuksia ja itse olen tällä hetkellä mukavan neutraalissa tilassa, enkä jaksa näin aktiivista työtä tehdä. Monen sinkun elämästä ei tyhjää tilaa tunne edes paljoa löytyvän. Koska ihmisten yksinäisyys vastoin tahtoaan huolestuttaa itseäni yleisellä tasolla, haaveilen, että saisin järjestettyä tilaisuuden, jossa ihmiset voivat kohdata helposti. Moni kun harmittelee siitä, ettei baarien lisäksi ole paljoa paikkoja, missä etsiä seuraa.

Itse nautiskelen tällä hetkellä siitä, että pitkästä aikaa on sellainen vaihe, ettei ole tarvetta etsiä seuraa koko ajan. Voin suunnata energiani mielenkiintoisiin projekteihin. Yksi niistä on ensi lauantaina alkavat Tarinatuokioita leirinuotiolla -tilaisuudet Om Yoga -koululla. Näissä käsitellään häpeätutkija Brené Brownin Epätäydellisyyden lahjat kirjan pohjalta häpeää, pelkoja, uskallusta ja vapautumista eri näkökulmista. Vapaa pääsy, tervetuloa mukaan!

- Turkka

Usko

Reissuillani mukana kulkee kovakantinen muistikirja, johon kokoan ajatuksiani. Nykyisen ensimmäinen merkintä on päivätty 26.12.2014. Siellä on ajatuksia mm. Aasian reppureissulta, Himalajan vaellukselta, opiskelusta intialaisessa yliopistossa, talvivaellukselta Urho Kekkosen kansallispuistossa, purjehdukselta Karibialla ja istuskelusta vanhempien mökillä. 9.3.2015 päivätty ”taulukko” käsittelee sykliä ideasta lopputulokseen. Tuolloin ajattelin, että usko on kaikista tärkein palanen asioiden toteutumisen kannalta. Olen nyt kiertänyt Eurooppaa asuntoautolla parin viikon ajan jakaen asuntoauton viiden muun kanssa. Insproivat hetket niin Pariississa kuin pienen saksalaisen Brombachtalin kylän peltojen keskellä, ovat vieneet taas mielen tuon aiheen pariin.

Miellän tämän ajatelman käsittelevän maallista uskoa, mutta niin maallinen kuin hengellinen usko taitavat perustua samaan. Uskoon, että jotain mikä on vain idea, ajatus, haave tai unelma, voi olla totta nyt tai tulevaisuudessa. Harva asia lopulta sisältää varmuuden onnistumisesta. On kyse työprojektista, koulun kokeesta, urheilusuorituksesta, rakkaudesta tai melkein mistä vain, on mukana aina epävarmuus, mitä tulee tapahtumaan. Tarvitaan siis uskoa, että aika ja vaiva mitä käytämme johonkin asiaan vie meidät lopulta päämääräämme. Urheilijan on pakko uskoa omiin mahdollisuuksiinsa lujasti, mutta siltä niin pieni joukko pääsee lopulta nauttimaan menestyksestä.

Tuntuu hassulta, kuinka vähän uskomisen tärkeyttä käsitellään, vaikka se on ydin kaiken toiminnan tapahtumiselle. Itse olen kokenut, että elämäni aikana parhaat opettajat ovat olleet niitä, jotka ovat luoneet uskoa ja kannustaneet toteuttamaan asioita. He ovat tarjonneet tukea ja resursseja, mutta työ on pitänyt tehdä itse. Suurin osa kouluajasta tuntui kuluvan siihen, että opetellaan toistamaan asiat ja opettelemaan teorioita, jotka ovat ns. oikeita. Tieto ja taito ovat toki pohjana osaamiselle, mutta kehitys tapahtuu sillä alueella, missä on visioita ja lukuisia mahdollisuuksia epäonnistua. Onnistumiset ovat usein onnekaita sattumuksia, mutta eivät olisi mahdollisia ilman uskoa, yrityksiä ja epäonnistumisia.

Uusi liike idea ja keksintö voidaan purkaa läpi monen seulan kautta mm. kartoitta,alla kuluttajien tarpeita ja taloulaskelmia tehden. Monen työ perustuu siihen, että ammutaan alas toisten visioita ja todetaan, ettei niillä ole pohjaa toteutua. Usko onnistumiseen on kuitenkin lopulta se voima, joka saa asiat tapahtumaan. Se ei ole järkeilyä vaan tunne. Unelmien alas ampujia riittää, mutta voitko olla tukemassa toista, kun hänen uskonsa horjuu?

Oma uskoni on jälleen koetuksella, kun pidän Om Yogalla neljänä lauantaina (12.11.-3.12. klo 15-16:30) puheen ja keskustelutilaisuuden Tarinatuokio leininuotiolla. Tuttuun tapaan aiheet pohjautuvat häpeään, pelkoihin ja uskallukseen kohdata ne. Tunnen ja näen, millainen tunnelma voi olla ja mitä osallistujat voivat keskustelusta itselleen saada. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, kiinnostavatko tilaisuudet ihmisiä ja jos osallistujia löytyy, herääkö toivomaani keskustelua. Onnistunko luomaan tunnelman, jossa muutkin tuntevat olonsa turvalliseksi jakaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan? Tuleeko tilaan vain vaivaantunut hiljaisuus, kun yritän saada keskustelua aikaan? Uskon, että visio voi onnistua, mutta yhtä hyvin saatan tilaisuuden luonteelle sopivasti kokea häpeää ihmisten edessä, kun en onnistu tavoitteessani. Mahdollisuus siitä että jotain hienoa voi tapahtua, antaa uskon ja rohkeuden kohdata epäonnistumisen pelko. Tervetuloa mukaan!

- Turkka

Yleisön eteen avautumaan

Edellisessä kirjoituksessani jaoin kokemuksiani sinkkumarkkinoilta. Se tuntui kolahtavan monelle, joten sen rohkaisemana olen keskiviikkona Om Yoga -koululla puhumassa unelmista ja peloista sinkun näkökulmasta. Aihe on kutkutellut mielessäni, mutta vasta kun aihetta ehdotettiin, uskalsin siihen vihdoin tarttua. Facebookissa mielenkiintoa näyttää löytyvän, joten uskon kuulijoita jälleen mukavasti paikalle saapuvan. Vaikka tällä kertaa käyn asioita korostetusti sinkun näkökulmasta, niin samat pelon ja häpeän mekanismit vaikuttavat kaikilla ja näin tarinoista löytyy ajateltavaa oli sitten parisuhteessa tai ei.

Tuttuun tapaan puheeseen valmistautuminen on sekä innostavaa että jännittävää. Valmistautuminen tarkoittaa itselleni sitä, että lueskelen artikkeleita ja kirjoja, keräten niistä tietoja ja ajatuksia alitajuntaan muhimaan. Tykkään puhua improvisoiden, joten hahmottelen vain muutaman avainsanan, joiden ympärille puhe rakentuu. Se mitä lopulta puhun selviää itsellenikin samalla kun yleisön edessä seison, vaikka käynkin monia tarinoita ja juttuja mielessäni etukäteen läpi.

Häpeää ja haavouttuvaisuutta tutkivan Brené Brownin kirjat ovat vaikuttaneet minuun suuresti, joten ne kuuluvat ns. vakiomatskuun, kun valmistelen alitajuntaani esitykseen. Tällä reilut 25 miljoonaa katsojaa keränneellä TedTalk -videolla pääsee hyvin käsitykseen Brenén sanomasta.

Kirjastossa poiketessani silmiini osui lääkäri Emilia Vuorisalmen Sekaisin lovesta kirja. Se on antanut mukavasti ajatuksia siitä, kuinka vahvasti biologia säätelee toimintaamme, vaikka mielessämme parinmuodotustus on usein mystistä ja romanttista. Toki siinä varmasti sitäkin on, mutta melko paljon tiede pystyy esittämään mielenkiintoista teoriaa ja tutkimusta käyttäytymisemme selittämiseksi.

Tänään oli Hesarissa hyvä juttu 27-vuotiaasta kaksosten äidistä, joka oli päättänyt hankkia lapsen itsenäisesti, kun ei sopivaa sulhoa ole löytynyt. Tämä herättää varmasti paljon mielipiteitä ihmisissä. Hänen tarinansa tuo hyvin esiin sinkun unelmia perheestä ja samalla epävarmuutta, pelkoa ja häpeää, mitä erityisesti naisilla tulee vastaan, kun kolmen kympin nurkilla lapsen hankkimista moni alkaa tosissaan miettimään.

On hienoa päästä avaamaan ajatuksiani ja kokemuksiani, koska tunnen aiheen olevan tärkeä. Samalla kerään itselleni paineita. Mitä jos en osaa välittää kuulijoille mitään hyödyllistä? Uskon, että kunhan osaan rentoutua ja antaa tarinan tulla, niin aitous välittyy ja näin kuulijat saavat kannustavia ajatuksia ja tuntemuksia. On helpottaavaa, kun voin sanoa mitä vain, sillä minun ei tarvitse vetää mitään roolia. Jännitys, häpeä ja pelko ovat ok, sillä tärkeintä on omalla esimerkillä näyttää, että ne tunteet voi kohdata ja avoimuudella saavutetaan yhteys toisiin.

Esiinnyn keskiviikkona 12.10. Om Yoga -koululla kello 19:30-20:45. Tervetuloa!

- Turkka

Hyvää yötä ja huomenta

Viime viikkoina on ollut paljon keskustelua mikseivät suomalaiset lisäänny, kuinka nuoriso harrastaa seksiä vähemmän ja parinmuodostuksesta ylipäätänsä. Yhteiskunta muuttuu, joten vertailu menneisiin vuosikymmeniin on varmaan osittain turhaa. Sama murros on menossa talouden, työpaikkojen ja työkulttuurin kanssa. Ehkä suurin syy on se, että nykyään naiset tulevat hyvin toimeen taloudellisesti, eikä ole "pakkoa" hankkiutua naimisiin ja voi helpommin erota. Sosiaalisen paineen hellittäminen parisuhteen ympäriltä on toki vaikuttanut kumpaankin sukupuoleen. Kriteerit kumppanille ovat varmasti korkealla ja mielummin ollaan yksin kuin huonossa suhteessa.

Henkilökohtaisesti minua harmittaa kovasti, kun kolmikymppisten pariutuminen näyttää käyvän entistä haasteellisemmaksi. Ei vain itseni takia, sillä onhan se hienoa, kun ihmiset löytävät toisensa. Toivottavasti tämä avautuminen antaa ripauksen inspiraatiota syksyn pimeässä yksin kulkeville romantikoille. :)

Olen päässyt aitiopaikalta seuraaman treffikulttuuria 2,5 vuoden aikana. Tänä aikana olen tavannut arviolta noin sata naista (50 nurkilla lopetin laskemisen :D). Monen kanssa on nähty vain juttelun merkeissä, koska ajatukset ovat kohdanneet. Yksi Tinder tapaaminen kello kolme yöllä oli alle minuutin pituinen, kun neiti halattuaan marssi pois. Muuten olen yleensä vähintään pari kolme tuntia keskustellut ja joidenkin kanssa on vierähtänyt pari päivääkin samaan putkeen. Tapaamiset ovat syntyneet perinteisen netti-ilmoituksen, Tinderin ja luonnollisen kohtaamisen kautta. Ylianalyysiin taipuvaisena ihmisenä olen keskustellut ja kysellyt, miten ihmiset itse treffailun kokevat ja miten he meidän kohtaamisemme kokevat. Tästä kaikesta on tarttunut mukaan monenlaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tässä muutama vertaiskokemus omalta sinkkumatkaltani.

1. Kyllä se aina kirpaisee

Jos lähtee seuranhakuleikkiin, niin on vain hyväksyttävä, että jos meinaat mitään saavuttaa, joudut laittamaan itsesi likoon. Kun tulet torjutuksi tai torjut itse, niin kyllä se ikävältä tuntuu, enemmän tai vähemmän. Harva haluaa tietoisesti satuttaa, mutta niin siinä joskus käy. Suojat saattavat lyödä päälle ja fiksukin ihminen toimii typerästi. Kokemusta löytyy kolikon molemmilta puolin. Näistä kuitenkin oppii aina itsestään jotain, jos viitsii tutkia, mistä käytös ja tuntemukset mahvata johtua.

2. Ole oma itsesi

Tämä on mielestäni tärkein neuvo, minkä kaikki kyllä tietävätkin. Voit ehkä saada enemmän mätsejä ja kutsuja tapaamisiin, jos pelaat perusvarmaa, mutta ei niitä tapaamisia tai ihailua kannata kerätä. Suosittelen kertomaan itsestään mahdollisimman aidosti joitain sinulle tärkeitä asioita. Koska olen tuota linjaa noudattanut, niin tapaamiset ovat olleet mukavia, vaikka hyvää keskustelua kummempaa ei ole tapahtunut. Luulen, että tämä taktiikka toimii haki sitten panokaveria tai elämänkumppania. Kun todennäköisyys nousee että kohtaat ihmisen, jonka kanssa synkkaa jollain tasolla, on tietenkin edellytykset syvempään yhteyteen.

3. Kaikkia jännittää

Vaikka ulospäin saatamme kokea toisen itsevarmana, niin keskustelujen myötä olen oppinut, että kaikkia jännittää. Mietimme mitä toinen ajattelee meistä, onko hyvä sanoa sitä ja tätä, olenko pukeutunut oikein, onko hän kiinnostunut vain kaverina. Jos tapaamme jonkun luonnossa, tuntuu mielessä pyörivän ”hän on varmasti varattu” tai ”eihän tuollainen minusta kiinnostuisi”. Maalaamme mielikuvaa ja taustatarinaa, vaikka metsään nämä mielen fantasiat yleensä menevät, hyvässä ja pahassa. Kannattaa siis vain rohkeasti lähestyä, kysyä ja kokeilla käytännössä mitä tapahtuu. Voin kertoa, että eniten harmittaa ne tilanteet, kun olen tavannut jonkun kiinnostavan naisen ja en ole uskaltanut mennä jutulle. Eihän ne pakit mukavilta tunnu, mutta voit kuitenkin olla ylpeä rohkeudestasi, eikä tarvitse jäädä jossittelemaan. Olen hiljalleen oppinut voittamaan pelon, mutta jossain tilanteissa jäädyn edelleen ja kehitän mielessäni tekosyyt olla toimimatta.

Välillä tekee hyvää olla yksin, selvitellä ajatuksiaan ja elää juuri niin kuin itse haluaa. Jos kuitenkin kaipuu kainaloon on kova ja haaveilee perheen perustamisesta, niin silloin kannattaa olla avoin ja aktiivinen. Kuka mistäkin kumppanin löytää ja monennellako yrityksellä, se on varmasti ikuinen arvoitus. Don huonoilla on mielestäni hyvä pointti.

Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään
Turha pelätä laukausta,
Sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa
(Hyvää yötä ja huomenta, Don Huonot)

Tässä linkki 26.2.2015 julkaisemaani Nettideittailua tekstiin.

- Rakkaudella Turkka

Apatiaa ja intoa

Viime viikot ovat menneet monenlaisissa mielentiloissa. Ajatuksissani olen kirjoittanut parikymmentä eri bloggausta. Nämä syntyvät hetkessä, keskustelen asian mielessäni ja sitten kun pitäisi alkaa kirjoittamaan, tulee tunne, että ehkä tämä ei ole kuitenkaan kirjoittamisen arvoinen tähän hetkeen. Syntyy kierre ja en saa yhtään mitään aikaiseksi.

On hämmentävää pohtia suuria teemoja, kuten ympäristökysymykset, pakolaisuus, kansainvälinen ja kotimainen talous, raha ja kulutus vastaan ihmisten ja luonnon hyvinvointi, Suomen työttömyystilanne yms.. Samalla yritän selvitellä omia tulevaisuuden suunnitelmia, motiiveja, arvoja ja merkitystä. Kaikki erilainen tieto tuntuu vain sekoittavan minua, enkä osaa järjestellä maailmaa hahmotettavaksi kokonaisuudeksi. Tuntuu oudolta seurata maailman menoa ja ihmetellä, onko tässä mitään järkeä ja miksi toimitaan näin, vaikka se tuntuu palvelevan jotain muuta kuin ihmisen tulevaisuutta. Suurista kysymyksistä minulla ei ole välttämättä edes selkeitä mielipiteitä. Harmaan sävyjä tuntuu olevan paljon ja oikeita vastauksia tuskin kenelläkään, mutta silti ”faktoja” ja ”totuuksia” tulee joka suunnalta. En välttämättä edes haluaisi pohtia tällaisia asioita, mutta jostain syystä olen jäänyt jumiin kyselyikään.

Päämäärättömyys on hankala olotila. Itse olen siinä tilanteessa, että mahdollisuuksia on ehkä liikaa. Mitä minä oikeasti haluan ja mihin olen valmis panostamaan aikani ja resurssini? Opiskelu oli yksi ovi, mikä ei tälle syksyä auennut, kun sosiaalialan ammattikorkeat eivät mukaan kutsuneet. Syksyllä sävellen tv-sarjaan musiikin, mutta sen jälkeen olen taas vailla sitoumuksia. Avoin tulevaisuus on itselleni kyllä voimavara, mutta se ettei tiedä yhtään mitä tekisi on stressaavaa. Joku suunta, tavoite ja päämäärä on hyvä olla. Matkailu on siintänyt mielessä, mutta en ole osannut päättää onko seuraava kohde kenties Uusi-Seelanti vai Etelä-Amerikka.

Toissan päivänä istuin teellä aurinkoisella Laukontorilla ja googlasin jostain syystä hakusanat Uusi-Seelanti työviisumi. Se johdatti minut sen tiedon äärelle, että working holiday-viisumin yläikäraja on nostettu entisestä 30 vuodesta 35 vuoteen. Tämän jälkeen tuntui täysin selkeältä, mitä ensi vuonna teen. Mahdollisuus viettää vuosi Uudessa-Seelannissa ja hyvällä tuurilla jopa työskennellä siellä tuntuu mahtavalta. En tietenkään tiedä, mitä matkalla eteen tulee, jos sinne lähden. On kuitenkin suunta mihin pyrkiä. Sain välittömästi energiaa ja aloin miettiä käytännön järjestelyitä. Sain myös intoa pitää syksyllä puheita. Tämä oli kyllä ollut mielessäni muutenkin, mutta apatia oli päässyt valloilleen ja mikään ei tuntunut tekemisen arvoiselta.

Hyppy tuntemattomaan kutkuttaa jälleen mukavasti. Haaveilen vaeltamisesta kauniissa maisemissa, kenties surffausta ja laskettelua. Uusia tuttavia ja kokemuksia asioista, mitä en ole ennen tehnyt. Mietin voisinko ehkä päästä työskentelemään jollekin alukselle apupojaksi, kenties soittaa pianoa silloin tällöin, olla mukana videotuotannossa tai sitten tehdä jotain ihan uusia juttuja ja oppia itsestään taas lisää. Parasta on kenties se, kun löytää paikkoja joista ei ole osannut haaveillakaan. Olisi myös kiva istua katselemassa merta joku söpö tyttö kainalossa.
 
Koitan ympäriltäni löytää mallia elämään, mutta sisäinen ääni tuntuu vievän kohti seikkailuita. Moni ikätoveri elää jo ”aikuisempaa” elämää, mutta oma polku ei taida ainakaan vielä johdattaa mallikansalaisen rooliin, vaan elämän ihmettely ja tutkiskelu jatkuu haahuillen. Kuten eräs ystäväni totesi nähdessämme pitkästä aikaa ”kukaan ei varmaan yllättyisi, jos sä et koskaan asettuisi aloillesi.” :)

- Turkka

Pakomatka Prahaan

Edellisen kirjoituksen alussa mainitsin, että mieltäni kaihersi tummemmat aatokset. Nelisen vuotta on mennyt melkoisen sisäisen turbulenssin kanssa. Moni ajattelumalli on muuttunut kokemusten myötä, mutta perustavaa laatua olevat kysymykset mm. elämän tarkoituksesta ja merkityksestä ovat kovinkin avoimia. Välillä ne nousevat voimakkaammin pintaan. Kun yhdistelmään lisätään vielä tunne ulkopuolisuudesta, viallisuudesta ja kelpaamattomuudesta, syntyy melko voimakas keitto.

Silloin kun nuo elämää suuremmat kysymykset ja itsensä haukkuminen saavat vallan, olisi minun luonnollinen toimintamallini vetäytyä ja riutua noissa ajatuksissa. Tämä ei tietenkään edistä mitään vaan on masokistinen noidankehä, mikä tuottaa jonkinlaista nautintoa. Sen verran itsetuntemus on parantunut, että olen ymmärtänyt, että tuohon kierteeseen ei kannata antautua, vaikka se sillä hetkellä tuntuu varsin vetoavalta. Paras apu on kontaktoitua ulkoisen maailman kanssa jollain tapaa, jottei sisäinen maailma ota täysin valtaa ja vääristä tulkintaani elämästä entisestään.

Viime lauantaina iski myös kova matkakuume päälle, joten päätin katsoa halvat lennot johonkin. Parempi reissata ja kokea uusia juttuja, kuin eristäytyä kotiin potemaan kiukkua itseään ja elämää kohtaan. Kysyin lomalla olevaa kaveriani mukaan, mutta hänelle aikataulu ei sopinut. Parempi näin, sillä yksin matka toimi varmasti vielä parempana "lääkkeenä".

Löysin edulliset lennot Prahaan ja varasin hostellista majoituksen, Praha oli uusi matkakohde minulle, mutta paljon hehkutusta olin siitä kuullut. Neljä yötä vietin kauniin kaupungin syleilyssä ja reissu todellakin auttoi taas katsomaan asioita uudelta kantilta. Kiertelin katuja ja kukkuloita ilman päämäärää, kävin parissa klassisen musiikin konsertissa, vierailin Kafka ja juutalaismuseossa, ihastelin luostarin hiljaisuutta, luin kirjaa puistossa, opastelulla kaupunkikierroksella kuulin mukavia tarinoita, risteilin jokilaivalla ja viimeisenä iltana osallistuin pub crawl -kierrokselle kaupungin klubeja kiertäen. Opin paljon uutta historista, tein jotain uutta, sain inspiraatiota ja uusia näkökulmia. Nautin olla ihmisten parissa ja nähdä heidän ilonsa, mutta minun ei silti tarvinnut olla sosiaalinen, vaan sain pohdiskella kokemuksia rauhassa itseni kanssa. Vasta tuona viimeisenä iltana heittäydyin keskusteluun klubikierrokselle osallistujien kanssa.

Voimakkain kokemus oli nähdä Pinkas synagogassa esillä olevia piirrustuksia, joita lapset ovat tehneet keskitysleirin "taidepajassa". Taiteilja Friedl Dicker-Brandeisin ohjauksessa lapset olivat käsitelleet kokemaansa ja piirtäneet mm. kodista, matkasta leirille ja paluusta kotiin. Silmäkulma kosteana katselin noita piirroksia ja oli inspiroivaa nähdä, kuinka vahva meidän mielikuvituksemme voi olla kauhunkin keskellä. Koin piirrosten kuvastavan toivoa ja samalla ymmärsin (taas kerran), kuinka tarkeää ihmisen on saada purkaa kokemuksiaan luovasti. Toivottavasti pystyn jotain tästä siirtämään siihen, kun itse ohjaan ihmisiä avautumaan ja luomaan.

Matka ei (yllätys yllätys) tuonut vastauksia kysymyksiini ja koin viimeisen illan aikana muutaman puristuksen rinnassa, kun viallisuuden tunne myrkytti mieltä ja kehoa. Sain kuitenkin paljon uutta ajateltavaa, inspiraatiota, iloa ja paluumatkalla tunsin taas rauhan, kun kaikki on hyvin ilman erityistä syytä. Tärkeintä oli se, että pysyin auki ympäröivälle maailmalle enkä sulkeunut itseeni. Tietenkään matka ei ole edellytys tällaiselle, vaan saman voi tehdä ihan Tampereellakin, mutta kun siitä kerran pitää ja se on mahdollista niin miksei. :D Heti kotiin palattuani suuntaisin Pyynikin kesäteatteriin progeiltaan, missä Saimaa-yhtye heittä mahtavan keikan.

- Turkka

Kaakaoseremoniassa

*Kirjoitin tämän jo maanantaina, mutta sitten aloin miettiä taas liikaa ja pohdin onko teksti aivan turha. Pitäisikö avata asioita tarkemmin jne. Eli aivan eri suuntaista ajatteua kuin se mistä kirjoitin. :) Viikon myötä päädyinkin sitten synkempiin aatoksiin. Julkaistaan nyt kuitenkin tämä ja seuraavaksi vaikka tuntemuksia aallon pohjalta.*

Elämän merkitystä olen pohtinut pitkään. Teininä näytti siltä, että millään ei ole loputa mitään väliä, ja se tuntui silloin varsin masentavalta. Merkitystä etsii lähes jokaiseen asiaan johon törmää. Kysyminen ei ole vuosien myötä kadonnut, mutta ehkä se on muuttanut luonnettaan. Olen osittain tainnut hyväksyksyä sen, etten kaikkeen saa vastauksia ja siihen mihin sain vastauksen, saattaa jo seuraavana päivänä ollakin vanhaa tietoa.

Olin sunnuntaina kahden vuoden tauon jälkeen kaakaoseremoniassa. Antti Leponiemi järjestää niitä Tampereella. Raakakaakaon hyviä puolia taitaa länsimainenkin tutkimus puoltaa. Tässä lainaus Antin sivuilta. ”Käyttämämme kaakao kasvaa Guatemalan sademetsässä ja on alkuperäistä criollo-lajiketta. Kaakaopavut ovat paikallisten käsin kuorimia ja huippulaatua. Kaakao hiljentää ylirationaalisen mielen ja vie meidät takaisin sydämeen. Maya-intiaanit kutsuivat kaakaota sademetsän lääkkeeksi. Seremonia-annos kaakaota lisää verenkiertoa aivoissa 20-30%. Se auttaa monitasoiseen keskittymiseen ja meditoiminen onnistuu vähemmällä vaivannäöllä”.

Reilut kaksi vuotta sitten kokemani ensimmäinen kaakaoseremonia oli todella voimakas kokemus, mutta samana vuonna koettu toinen kerta ei kovin paljoa tarjonnut. Ystävän kysymänä lähdin mielenkiinnosta kokeilemaan, miltä tällä kertaa tuntuu.

Seremonia on varsin yksinkertainen. Nautitaan kaakao ja Antin ohjauksessa kukin saa valitsemassaan asennossa rentoutua. Itse makailin lattialla, kuunnellen Antin puhetta, laulua, soittoa ja hiljaisuutta. Mitään ravisuttavaa en kokenut, mutta ajatukseni vaelsivat avaruudellisiin sfääreihin ja mietin, kuinka pieni osa maailmankaikkeutta me olemme. Tuli tunne, että millään ei tosiaan ole mitään merkitystä. Asiat menevät painollaan, on iloa ja kärsimystä, mutta isossa mittakaavassa on ihan sama mitä tapahtuu. Tällä kertaa se oli kuitenkin positiivinen tunne. Ei ole mitään pakkoa elää mitenkään tietyllä tavalla, mutta voimme joka hetki valita sen, että toimimme lämmöllä ja rakkaudella. Se on mahdollisuus. Näin ollen niistä tilanteista, missä emme niin jostain syystä toimi, ei myöskään tarvitse kantaa huolta. Tiivistettynä ajatus on, että voimme tehdä hyvää, mutta on myös ok jos ei sitä tee. Ihan sama. Itselleni se loi vapautuneen olon, kannustaen tekemään pieniä hyviä päätöksiä ja olemaan armollinen itselleen silloin, kun sanon tai käyttäydyn typerästi.

Teoriassa melko yksinkertaista ja helppoa. Käytäntö ei sitten välttämättä olekaan. Seremonian jälkeen tuli varsin rakkaudellinen olo. Kaikki tuntui olevan hyvin. Elämä näytti kauniilta, eikä tälle onnelle ollut mitään erityistä syytä. Joskus tuo olo tulee esimerkiksi vaeltaessa, lenkillä tai kauniin elokuvan jälkeen. Illan tullen toimin jo tuplasti vastoin tuota ajatelmaa. Olin pelaamassa kaverini kanssa ratagolfia Pyynikillä ja kiinnitin huomioni erään naisseurueen jäseneen. Koko kierroksen ajan pohdin pitäisikö lähestyä tätä neitiä. Sain kuitenkin seliteltyä itselleni, ettei kannata ja pelko voitti. Kun mahdollisuus oli viimein ohi, soimasin itseäni miksen vain käynyt rohkeasti jutulla (pelkäsin pääasiassa hänen seurueensa reaktiota). Se siitä rentoudesta, ettei millään ole mitään väliä ja voit vapaasti toteuttaa pienet päähänpistot. Ensi kerralla sitten rohkeammin.:D

- Turkka

Julkisuutta

Päädyin sattumalta haastateltavaksi Hämeen Sanomien peilikuvani-juttusarjaan. Toimittaja oli kuullut minusta kollegaltaan, joka oli ilmeisesti vieraillut netti- tai Face-sivullani. Luulin, että juttu käsittelisi enemmän kesätyötäni kipparina, mutta kun ensimmäinen kysymys oli lausuttu, kului hetki ennen kuin osasin rentoutua ja puhua itsestäni laajemmin kuin vain kesäkipparina. Juttu on hyvä, kaikki on minun sanomaani. Toki sieltä puuttuu myös paljon tarkentavaa tietoa, mutta niinhän se aina on haastattelujen kanssa. Se tarjoaa yhden näkökulman haastateltavaan.

Hämeen Sanomat ilmoittaa lukijakunnakseen noin 60 000 päivittäistä lukijaa. Melkoinen luku ja pienoista jännittystä esiintyi, kun joku tosiaan saattaa haastattelun myös lukea. Tunteita ja ajatuksia oli ylpeydestä pelkoon. Ennen jutun julkaisua ajelin yksi päivä vanhempieni mökille ja mietteeni kääntyivät sunnuntaihin, jolloin haastattelu ilmestyy lehdessä. Havahduin siihen, että olin päässyt osaksi jatkumoa. Olen itse lukenut paljon kirjoja, haastatteluja, artikkeleita, kuunnellut podcasteja ja katsellut videoita, jotka ovat innnoittaneet minua oman kasvuni tiellä. Tajusin, että varmasti tuonkin jutun lukee joku, joka saa inspiraatiota itselleen. Näin siirtyy eteenpäin sitä mitä olen itse saanut muilta.
 
Edellä mainittu sai ajattelemaan, että tämän takia haastattelu piti tehdä. Suostuin siihen kyllä suorilta, mutta kuten totesin, myöhemmin mieli alkoi taas luoda fantasioitaan niin mahdollisuuksista kuin uhista. Ne ovat sitä tuttua huttua, mitä mieli tarjoilee joka päivä. Ilman noita mielen kuorrutuksia tunnen tyytyväisyyttä siitä, että uskalsin avata itseäni ja näin ollen joku lukija sai toivottavasti taas yhden innostavan ja ajattelemaan kannustavan haastattelun, joka auttaa häntä piirun verran omalla polullaan.

- Turkka

Uudelleen oppimista

Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, kuinka päädyin vuosien tauon jälkeen ajamaan sisävesilaivaa. Pestiin sisältyi itselleni uusi alus ohjattavaksi ja uudet reitit Hämeenlinnan vesillä. Tiesin jo etukäteen, että haasteita ja opittavaa riittää. Tuurauskeikkani viimeisinä päivinä ruorasin Tampereella m/s Ratinaa, joka on minulle todella tuttu laiva. Isäni osti laivan 1986 ja istuskelin kyydissä paljon, aloittaen myös köysipojan toimet teininä. Ajoin Ratinaa vuosien mittaan paljon ja viimeisen kesäni kipparina vuonna 2008 seilasin pääasiassa sillä.

Alusten käsittely on sydäntäni lähellä. Olen yrittänyt miettiä, miksi siitä nautin ja miksi suhtaudun siihen intohimoisesti. Koen sen omanlaisenaan taiteena, jossa pyrin mahdollisimman pehmeisiin, sulaviin ja vähäeleisiin suorituksiin. Se on tasapainon löytämistä luonnon, itsesi ja aluksen välillä. Pitää tuntea kuinka alus käyttäytyy ja osata lukea olosuhteiden vaikutus oikein. Parhaimmillaan se on tuuman tarkkaa hallittua työskentelyä ja epäonnistuminen voi johtaa isoihinin vahinkoihin. Tavallaan kyse on meditaatiosta, kun keskityn yhteen asiaan.

Laukontorin satama-allas on vuosien mittaan muuttunut uusien pistolaiturien myötä ja laivojen kiinnitystyyli on hiukan muuttunut. Ratinakin on kokenut muutoksia, suurimpana pääkoneiden vaihtaminen uusiin. Muutosvastarinta iski voimakkaana, kun astuin tuttuun ohjaamoon, joka on riisuttu lämpöisestä puusisustuksesta kylmän harmaaseen alumiiniin. Näkymä muistutti enemmän sotalaivaa kuin matkustaja-alusta. Halusin kokeilla ennen asiakkaiden kyyditsemistä, millaista uuteen laituriin ajaminen on. Uudet kaasukahvat ovat digitaaliset ja niiden tuntuma on aivan erilainen. Ensimmäinen yritykseni ei ollut huono, mutta köysimieheni ei kuitenkaan laiturille hypännyt. Kivahdin, että eikö siitä muka olisi päässyt, mutta hän pehmeästi totesi, että tässähän vasta harjoitellaan.

Tuntui todella ikävältä, kun en enää hallinnut alusta, jota olin taiturimaisesti aiemmin ohjannut. Huomasin, kuinka vahvasti itseäni määritin sen kautta, että osaan ajaa ja miten vahva häpeä siitä iski, kun en enää osannutkaan. Jouduin nöyrtymään siihen, että minun pitää löytää tuntuma uudestaan ja hyväksyä se, että aluksen kokemien muutosten jälkeen ajaminen on aavistuksen erilaista. Epäonnistumisen mörkö on iso, vaikka tässäkin tapauksessa ainoa lommo tuli egoon. Toinen yritys sujui jo mallikkaammin, kiinnityimme laituriin ja hiljalleen tuntuma alkoi löytyä. Itsekritiikkini oli myös turhan rankkaa senkin takia, että vaikka olisinkin ajanut uuteen laituriin hyvällä tuntumalla, olisi se joka tapauksessa ollut uuden opettelua ja tuskin mennyt ekalla kerralla täysin nappiin.

Elämän aikana tulee varmasti paljon asioita, joiden pariin palaa vuosien jälkeen. Uuden oppiminen on usein mukavaa ja haasteisiin osaa suhtautua paremmin, mutta vanhojen taitojen opettelu saattaa tuntua varsin epämukavalta. Suurin epämukavuus saattaakin tulla mielen sopukoista, kun mielikuva omista taidoista pitää päivittää. Toisaalta vanhan taidon haltuunottaminen tuo myös onnistumisen iloa. Joka tapauksessa edessä voi olla hyvä hetki tutkailla itseään ja tilanteen herättämiä tuntemuksia. Tähän sopii jälleen todeta panta rhei, kaikki virtaa, et voi kahta kertaa astua samaan jokeen. Vain muutos on pysyvää.

- Turkka

Paluu juurille

Päädyin seitsemän kesän tauon jälkeen ajamaan sisävesialusta. Vuoteen 2008 asti olin käytännössä joka kesä syntymästäni saakka laivojen parissa Tampereen Pyhäjärvellä. Nappulana pyörin mukana kuuntelemassa miehistön juttuja ja hiljalleen aloin harjoitella köysipoikana, kunnes kesällä 2000 ajoin ensimmäiset viralliset risteilyni kapteenina.

Toukokuussa pyörähdin risteilyllä ja juttelin samalla laivatoiminnasta vastaavan kipparin kanssa. Vaihdoimme kuulumisia ja seuraavalla viikolla sain puhelun, olisinko kiinnostunut astumaan jälleen ruorin taakse, kun yksi kapteeneista joutuu sairauslomalle, joka voi kestää mahdollisesti koko kesän. Olin aina silloin tällöin miettinyt, että olisi taas hauska ajaa laivaa, mutta olin haaveillut lähinnä kurvailusta järvellä ja lauturiin ajamisen kokemuksesta, en niinkään varsinaisesti täysipäiväisestä työskentelystä.

Minulla on paljon hyviä muistoja kesätöistä laivoilla ja työhön kuuluu monta mielenkiintoista osa-aluetta. Pidän ajamisesta ja haasteesta, kun jokainen päivä ja rantautuminen on erilainen vaihtuvien sääolosuhteiden mukaan. Joskus ajaminen on myös todella stressaavaa, kun keli on niin haasteellinen, että on hyvä suoritus saada laiva turvallisesta satamaan, eikä silloin mietitä tyylipisteitä. Elämysten tarjoaminen asiakkaille motivoi myös ja iloiset kiitokset risteilyn jälkeen lämmittävät mieltä. Laivatyöhön kuuluu myös sellaista, mikä ei itselleni ole koskaan ollut läheistä, kuten koneiden kanssa työskentely. Jos ongelmia ilmenee, ei oma tietämykseni pitkälle riitä, vaan joudun kysymään apua viisaammilta ja aina apu ei ole välttämättä saatavilla heti tarpeen tullen. Kyseessä oli myös itselleni uusi alus m/s Silver Moon, joka liikennöi pääasiassa Hämeenlinnan vesillä, missä en ole itse aiemmin työskennellyt.

Olen huomannut, että tällaisissa tilanteissa alan miettiä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Mielessäni pyörii kauhukuvia siitä, mitä voisi sattua. Samat ajatukset iskiviät, kun minua pyydettiin toukokuussa äänittämään tv-ohjelmaa. Siitä oli yli vuosi, kun olin viimeksi ollut äänitarkkailijana. Suostuin, mutta aloin jälleen pelkäämään, miten suoriudun, kun rutiini on väljähtänyt. Kipparina vastuu on jo paljon suurempi, sillä kyseessä on aluksen ja ihmisten turvallisuus. Punnitsin asiaa ja onneksi jälleen uskalsin tarttua haasteeseen, vaikka olisi ollut helppo myös kieltäytyä. Stressi oli alkuun kova, kun oli paljon uusia juttuja omaksuttavana, tuntuma ajamiseen olematon ja mm. Lempäälän kanava on joka kerta jännittävä kokemus. Tietysti haasteiden voittaminen on hienoa ja kaikki se, mistä nautin vuosia sitten on edelleen antoisaa. Olisin menettänyt taas paljon, jos olisin antanut pelon voittaa. Erityisen hauskaa on ollut leikkiä merirosvoa.

Pyrin tarttumaan kaikkiin tarjoutuviin mahdollisuuksiin, mutta usein pelot saavat pohtimaan suostunko. Onneksi tilanteen osaa kerta kerralta käsitellä paremmin, mutta ei se helppoa ole vieläkään, vaikka aika monta jännää seikkailua on jo tullut selvitettyä menestyksellä. Epämukavuuden välttely ja varman päälle pelaaminen eivät taida tarjota kuin näennäistä turvaa. Hinta on kuitenkin se, että voi menettää uusia hienoja kokemuksia ja oppeja sekä estää henkilökohtaisen kasvun, jos vastaa ei.

- Turkka

Itsensä toteuttaminen ja yhteys toisiin ihmisiin

Olen puheissani tuonut esiin, kuinka tärkeää on uskaltaa päästää luovuus valloilleen. Se ilmenee eri ihmisillä eri asioissa ja hyvä näin, sillä saamme nauttia toistemme aikansaannoksista. Olen juuri viimeisillä sivuilla filosofi Frank Martelan Valonöörit - sisäisen motivaation käsikirja -opuksen parissa. Elämän tarkoitukseksi Martela tiivistää ”yhteys toisiin ihmisiin ja oman itsensä toteuttaminen”.

Pääsin juhannusaattona nauttimaan juuri näistä asioista, jotka itsekin koen hyvän elämän tärkeiksi palasiksi. Järjestimme ystäviemme kanssa yllätysjuhlat kahdelle kolmenkympin ylittäneelle. Sain laittaa luovuuteni peliin, kun ensin höynäytin juhlakaluja muutamalla hämyllä. He tulkitsivat myös pari runoa ja lauloivat laulun Viikinsaareen matkaajien iloksi, ennen kuin vein heidät varsinaiselle juhlapaikalla, jossa koko juhlakööri odotti. Myöhemmin illalla oli ohjelmassa tiibetiläisen gurun vierailu, jossa ensiesiintymisensä tehnyt alter egoni Sri Durga toi pilke silmäkulmassa ripauksen eksotiikkaa juhlakansalle. Sri Durgan seremonia päättyi kosintaan. Oli hienoa päästä pohjustamaan tätä hetkeä ja en tiedä kumpaa jännitti enemmän, minua vai sulhoa. Hän hoiti oman osuutensa niin rennosti, että taisi olla guru, jota jännitti enemmän. Hetki oli todella tunteikas ja yksikään tuskin kuivin silmin selvisi tästä kauniista yllätyksestä. Yötön yö huipentui vielä Duo Lehtisaaren musisointiin, jota onneksi auttoivat useat vierailijat. Oli hauska soittaa ja nappiin osuneen settilistan sekä vierailijoiden heittäytymisen ansiosta tunnelma oli katossa moneen otteeseen. Ensimmäisen kerran lauloin solistisia osuuksia ja oli kiva kokeilla uutta ilmaisukanavaa, vaikken mikään kultakurkku en olekaan.

Itselleni päivä sisälsi juuri tuon yksinkertaisen reseptin. Toteutin itseäni, avaten yhteyden muihin ja samalla tuotin iloa yhteisiin hetkiin. Yksin tämä ei tietenkään olisi onnistunut, vaan toisten avulla ja osallistumisella asiat muuttuivat mahdollisiksi toteuttaa. Koemme nämä hetket jokainen erilailla, mutta jollain tasolla jokainen luultavasti aisti sen antaumuksen, millä osuuteni toteutin. Tätä kautta se tarjosi jotain, vaikka guruilu ei olisikaan iskenyt tai musiikki ei ollut juuri omaan makuun. Päivän aikana sain luoda tunnelmia, hämmentää, harhauttaa, ruokkia tunteita ja antaa huumorin kukkia vapaasti, pelkäämättä miten se otetaan vastaan. Luulen, että kaikilla järjestelyihin osallistuneilla oli samoja fiiliksiä. Itselleni nämä ovat luonnostaan tulevia juttuja, mutta yhtälailla menun miettiminen, kokkaaminen, tietovisa, tulishow sekä muut käytännön järjestelyt vaativat innostusta, ajatusta ja osaamista. Luulen, että se on jonkinlainen sisäinen palo, jota ei voi sanoin selittää, mutta kaikilla on niitä juttuja, joissa se pääsee esiin. Kannustan voimakkaasti tarttumaan tilaisuuksiin, joissa voi toteuttaa ideoitaan ja ajatuksiaan. Jollei tilaisuuksia ilmaannu itsestään, kannattaa niitä sitten luoda aktiivisesti itse, sillä elämässä taitaa olla pitkälti kyse siitä, että toteuttaa niitä ideoita, jotka juuri sinun mieleesi pulpahtaa.

Päivä oli tärkeä piristysruiske, sillä olen seitsemän vuoden tauon jälkeen teen taas pitkää päivää laivaa kipparoiden. Tähän pestiin ajauduin sattumusten kautta ja sen myötä onkin noussut paljon ajatuksia. Pyrin kirjoittamaan niistä lisää, kunhan kiireet hellittävät.
Aurinkoista kesää!

- Turkka

Tieteen ja uskonnon sota?

Kolmen yön Ranskan visiitti herätti paljon mietteitä muistakin aiheista kuin puolison etsinnästä. Pariisissa hostellini lähellä sijaitsi sopivasti Sacré-Coeurin kaunis basilika. Pyörähdin siellä ja samalla pohdiskelin kiinnostustani uskontoja kohtaan. Kevään yhteishaussa ilmoittauduin teologisen pääsykokeeseen ja samalla hain viiteen sosiaalialan koulutukseen. Pääsykoekirja vaikutti mielenkiintoiselta ja edelleen pohdin laajalla skaalalla, millä päivänä tulevaisuudessa täytän. Yliopisto ei välttämättä ole minulle paras paikka teoreettisen painotuksen vuoksi, mutta annoin fiilikselle vallan.

Pääsykoekirja on tänä vuonna Alister Mcgrathin Tieteen ja uskonnon dialogi (Science & Religion). Kirja on todella helposti lähestyttävä ja tarjosi itselleni paljon uutta tietoa. Kirjassa käsitellään uskonnon ja tieteen tapoja lähestyä elämän kysymyksiä ja tuodaan esille näiden kahden erilaista kysymyksen asettelua. Tiede koittaa vastata enemmän kysymykseen miten, uskonto taas kysymykseen miksi. Alkuun hän nostaa esille kolme historian tapahtumaa, jotka ovat antaneet pohjaa ajattelulle, että tiede ja uskonto olisivat toisensa poissulkevia. Koprnikuksen, Galileon ja Darwinin havainnot antoivat kirkolle haasteen omien tulkintojensa kanssa. Ilmeisesti mistään näistä ei tullut suoranaista kompastukiveä kirkon ja tieteen välille, vaan ongelmat johtuivat enemmän poliittisista syistä. Niin papit kuin tiedemiehet löysivät yhteneväisyyksiä teorioistaan, mutta mm. kirkon sisäiset kiistat ja valtataistelu antoivat aihetta hyökätä näitä uusi löytöjä vastaan.

Mcgrath aloitti tieteilijänä, mutta vaihtoi myöhemmin teologian pariin. Hänellä on siis pohjaa puhua molemmilta kanteilta. Kirjaa lukiessa käy hyvin ilmi, kuinka suuri osa tieteestäkin on teoriaa. Valitaan paras selitys, mikä tällä hetkellä osataan antaa. Esimerkiksi maailmankaikkeutta koskevissa kysymyksissä ovat tieteellisetkin teoriat vielä ristiriiraisia. Teoksen myötä hahmotin myös paremmin, millaisia kiistoja kristinuskon sisällä on ja kuinka monta eri tulkintatapaa raamatulle löytyy. Innostuin jopa niin paljon, että aloin lukemaan Mcgrathin Kristillisen uskon perusteet kirjaa, joka on kattava tietopaketti kirkkohistoriaan.

Kirjan luettua tuntuu kärjistetty (tosin joskus myös täysin totinen) väittely satukirja ja ”jos sitä ei voi mitata, sitä ei ole olemassa” vastaan Pyhä teksti suoraan Jumalalta ja tiede on saatanasta varsin huvittavalta. Kirkkoa ja uskontoja kritisoivat tuskin ovat perehtyneet syvemmin, mitä hyvää ajattelua teologia on tuottanut ja fanaattiset uskovat taas sivuuttavat tieteen löydökset tulkitessaan kuka mitäkin pyhää kirjaa kirjaimellisesti.

Hienoa, miten kirja voi inspiroida usealla osa-alueella ja avartaa omaa maailmakuvaa valtavasti. Taas huomasin, kuinka vähän sitä mistään tietää. Ja myös sen, kuinka vähän ihminen ylipäätänsä tietää.

ps. En lukuprosessia kunnolla kuitenkaan aloittanut, koska minulta puuttui selkeä tahtotila päästä opiskelemaan teologiaa ja tehdä kova työ opetellen joka lause ulkoa, mutta hyvä kun tuohon kirjaan tuli törmättyä.

- Turkka

Tavoite: puoliso

Otin matkalukemiseksi Frank Martelan inspiroivan Valonöörit kirjan, kun lähdin Lilleen Ranskaan elokuvasäveltäjä Hans Zimmerin konserttiin. Eilen keikkaa odotellessa lueskelin kirjaa kahvilassa ja tulin kohtaan, jossa Frank kertoo kolme tavoitettaan elämässä, jotka hän oli 22-vuotiaana listannut Jari Sarasvuon Sisäinen sankari kirjan innoittamana. Ensimmäinen oli puolison löytäminen ja perheen perustaminen, minkä hän onkin onnistunut saavuttamaan. Olen itse tuota aihetta pohtinut Suomeen paluuni jälkeen varsin paljon. 34-vuotias sinkkumies, joka voi viettää vapaaherran elämää, käyttää resurssejaan vastakkaiseen sukupuoleen tutustumiseen antaumuksella. Näin ainakin itselleni kävi. :)

Toivon mukaan kirjoitan kuluneiden kuukausien kokemukstani lisää, sillä on paljon huomioita, mitä on ehkä hyvä jakaa. Parinmuodostukseen kun liittyy paljon pelkoja. Jotta voisit onnistua, on sinun laitettava itsesi täysillä ja aidosti esille, mutta samalla leikkiin kuuluu se, että tulee myös kolhuja. En ole enää selvillä, kuinka monta neitiä olen tavannut, sillä kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä tapaamisia.

Suomeen palattuani minulla oli selvä päämäärä löytää läheisyyttä. Vuosi maailmalla oli ollut hieno, mutta minkäänlaisia kohtaamisia naisten kanssa ei ollut ja yksinkertaisesti kaipasin kosketusta. Ennen en sitä ole osannut löytää, mutta jotain reissuvuosi oli minussa muuttanut. Luultavasti kasvanut itsevarmuus yhdistettynä tarpeeseen päästä naisen kanssa intiimiin yhteyteen, antoi pohjan onnistumisille. Tapasin jälleen mukavia naisia ja sain viettää hienoja hetkiä heidän seurassaan. Pari jopa kolahti syvempään, mutta joko itse pelästyin ja löysin syyt peruuttaa tai sitten toinen jäädytti touhun. Jossain kohtaa havahduin siihen, että vaikka nautin seikkailuista, niin en kuitenkaan välitä jatkuvasti tutustua uusiin ihmisiin, sillä se vie voimia ja samalla asetan itseni vähän väliä alttiiksi erilaisille tuntemuksille. Koin myös, että haluan käyttää aikaani johonkin muuhunkin, deittailu kun voi myös koukuttaa pahemman kerran.

Frank oli selkeästi listannut elämänsä ykköstavoitteen. Itse en oikein hahmota, kuinka asiaan pitäisi suhtautua. Uskon, että pystyn vaikuttamaan moneen asiaan elämässäni. Voin tehdä töitä edistääkseni haaveitani ja tiedän, että pystyn esimerkiksi puhekeikkojen suhteen saamaan paljon aikaan. Monen jutun koen olevan omissa käsissä, vaikka lukuisat ulkoiset asiat vaikuttavat onnistumiseen. Kun uskaltaa ja jaksaa yrittää, niin onni tuntuu olevan usein myöten. Tämä reissu Ranskaan keikkaa katsomaan on oiva esimerkki siitä, kuinka jotkut haaveet ovat helppoja toteuttaa, kun ei tarvitse mitään aikaa ja rahaa ihmeellisempiä resursseja. Tähän hetkeen ne eivät muodostaneet minulle ongelmaa. Oli vain kyse siitä, että päätän lähteä, enkä murehdi, kuinka paljon lyhyt matka kustantaa. 

Jos lähtisin lähestymään puolison hakua samalla tavalla kuin muita projekteja, niin se tuntuisi jotenkin hassulta. Määrittäisin ominaisuudet ja lähtisin aktiivisesti sellaista etsimään. Tietyllä tapaa näin onkin, mutta puolisoon liittyy niin paljon muutakin. Pitäisi olla jonkinlainen tunneyhteys. Uskon, että jos haluaisin täyttää tuon puuttuvan palasen, niin se varmasti onnistuisi, mutta se olisi silloin ehkä rasti ruutuun tyylinen ratkaisu. En kuitenkaan tiedä, pitäisikö sen ollakin niin? Onko romanttinen rakkaus lopulta vain kiva unelma. Tunteet laantuvat jossain kohtaa joka tapauksessa, kun hormoonivyöry loppuu ja sitoutuminen on juurikin sitä, että sitoudutaan toiseen. Päätetään olla yhdessä silloinkin, kun ei ole niin mukavaa toisen kanssa. Olisiko siis aika koittaa toimia enemmän järkeillen? Onko se vain tuurista kiinni vai voiko tähänkin asiaan vaikuttaa yhtä paljon kuin mihin tahansa muuhun?

Sinkkujen kanssa paljon jutelleena, olen alkanut huolestua siitä, kuinka moni päälle kolmekymppinen tulee kumppanin löytämään. Olemmeko jo liian vaativia? Tulemme toimeen yksinkin, joten ei ole mikään pakko elää jonkun kanssa, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten saattoi olla. Ongelmana koen myös sen, että sinkkujen ei ole tarpeeksi helppo tavata toisiaan. Vaikka on nettitreffejä, Tinderiä ja ties mitä, jotka toimivat hyvin mm. läheisyyden löytämiseen, niin tarvittaan enemmän aitoja kohtaamisia, muuallakin kuin baareissa. Jotta todennäköisyydet löytää kumppani olisivat hyvät, on yksinkertaisesti vaan ”törmättävä” suureen määrään ihmisiä. Jos työn ja harrastusten piiristä ei potentiaalisia ehdokkaita löydy, niin silloin on jotain tehtävä. Vaikka perhettä ei välttämättä haluta perustaa, niin vaikuttaa siltä, että kumpanille löytyisi monen elämästä tilaa.

Jotain tuollaista tapahtumaa mielessäni kypsytellyt, sillä se tuntuisi tärkeältä jutulta. Nähtäväksi jää, saanko itse tai jonkun kanssa vielä jotain aikaiseksi. Luulen, että tilausta on ja muutamia pieniä tapahtumia olen jo huomannut esimerkiksi erikoisliikkeiden järjestäneen.

Tällainen tajunnanvirta tällä kertaa. Aihe kutkuttelee sen verran, että koitan kirjoittaa siitäkin, kuinka kaikkia jännittää uuden ihmisen seurassa ja mietitään ties millaisia ajatuksia. Olen keskustellut monien tapaamieni naisten kanssa tästä asiasta ja se on ollut yllättävä huomata, kuinka oletamme toisesta kaikenlaista omien epävarmuuksian keskellä ja toinen saattaa miettiä aivan samoja sinusta. Ehkä pitää vielä hiukan ottaa etäisyyttä ja sulatella tuntemuksia ja kokemuksia. Kenties tauon jälkeen uskaltaudun taas viehättäviä neitejä lähestyäkin. :)

- Turkka

Esiintymisjännitystä

Tänään puhun jälleen Om Yoga -koululla. Otsikkona on haaveista totta. Tarkoitus olisi kertoa tarinoita siitä, kuinka olen toteuttanut omia ajatuksia ja ideoita, jotka ovat olleet ehkä vähän pöhköjä ja pelottavia, mutta nousseet esiin viikosta toiseen. Tavallaan tämän pitäisi olla aika helppoa, puhua vain omista kokemuksista, ei sen ihmeempää.

Tuttuun tapaan keho on jännittynyt ja mieli laukkaa ties millaisten ajatusten kanssa. Tuleekohan kaksi vai 30 kuulijaa, toimiiko äänentoisto, miten aloitan, kumpaa biisiä käytän aloituksessa, mitäs ne ensi viikon työt jne.? Tunnistan, että suurimman jännityksen aiheuttaa alitajuinen pelko siitä, että minua ei hyväksytä, kun avaan itseni yleisölle. Vaikka tiedostan järkeillen ja kokemuksen pohjalta sen, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka puhe ei olisikaan erityisen hyvä, niin silti mielen möröt saavat adrealiinin jylläämään.

Helposti ajautuu miettimään niitä, ketkä eivät puheesta saa irti oikein mitään. Niitä saattaakin olla enemistö kuulujoista. Pitäisi kuitenkin muistaa, ettei keskity niihin ketä ei tavoita, vaan niihin ketkä tavoittaa. Niin blogeista kuin puheistakin joku aina inspiroituu ja saa kannustusta omiin juttuihinsa. Uskon, että tänäänkin salissa istuu joku, kuka saa positiivisen buustin ja innostuu edistämään jotain hautunutta ajatustaan. Yksikin on jo hieno asia, mutta hyvällä tuurilla heitä on useampikin.

Tämän illan puheessa onkin kyse siitä, että samalla kun toteutan omaa tärkeäksi kokemaani asiaa ja astun ihmisten eteen puhumaan, näytän esimerkkiä visioiden toteuttamisesta ja samalla välitän olemuksellani sen hyvän fiiliksen, kun toteutan itseänija annan luovuuteni puhua. Luulen tämän olevan juuri se pointti. Kuulija huomaa, kuinka minusta huokuu hyvä meininki, vaikka myönnän pelkääväni ja jännittäväni huomion keskipisteenä oloa.

Facebookissa on todella mukavasti kiinnostusta puhetta kohtaa. Vaikka numerot ovatkin varsin mairittelevat, niin todellisuudessa paikalla saapuu ehkä kolmisenkymmentä kuulijaa. Tärkeää ei olekaan montako kuulijaa saapuu, sillä jos paikalla on vain neljä, kenelle puhe tarjoaa jotain, niin se on paljon tärkeämpää, kuin 100 hengen sali haukottelevia kasvoja.

Kenties tapamme illalla. :)

- Turkka

Taivaanrannanmaalarit ja tavalliset ahertajat

Minulta kysellään paljon, mitä meinaan seuraavaksi tehdä. "Onko uusia matkasuunnitelmia jo valmiina?", on yksi yleisimmistä kysymyksistä ja tietenkin työ, opiskelu ja asuminen. Joskus tulee kommentteja, että eihän tuollainen elämä onnistu "tavallisilta ahertajilta", kun on sitä ja tätä, paljon vastuuta, velvoitteita ja ties mistä. Usein on parempi olla liikaa tarttumatta siihen, että en nyt varsinaisesti eroa tavallisista ahertajista, enkä ole tehnyt mitään ihmeellisyyksiä, joiden ansiosta olen tässä kelluvassa elämäntilanteessa, missä on mahdollisuuksia auki moneen suuntaan.

Pääasiassa kyse on vain siitä, että olen tehnyt valintoja, mihin monilla olisi mahdollisuus, mutta ei kuitenkaan tarvetta ja halua tehdä samoja ratkaisuja. Myin osuuteni asunnosta, jota oli lyhennetty reilut pari vuotta, joten siitä sain pienen pesämunan. Olin jo pidempään suunnitellut matkustamista ja elämän ihmettelemistä uusista asemista, joten olin säästänyt sitä varten, että pystyn jättämään työt, ilman välitöntä painetta ansaita rahaa. Suomessa ollessani olen punkannut vanhempieni luona. Luovuin autosta, mikä pienensi osaltaan kulurakennetta. Kun työskentelin säännöllisesti, oli rahan käyttö kohtalaisen huoletonta, enkä miettinyt ulkona syömistä tai erilaisia hankintoja sen kummemmin. Nyt taas pyrin elämään säästeliäästi, mutta tinkimisen varaa olisi kyllä vieläkin, jos oikein haluaisi olla nuuka.

Usein keskustelukumppani ei hahmota sitä, että hänellä saattaa olla paljon paremmat lähtökohdat tehdä halutessaan vastaavia muutoksia elämäänsä. Hänellä voi esimerkiksi olla omistusasunto, jota on lyhennetty jo paljon. Hyvä palkkainen työ, jolloin kuluja karsimalla voi säästää, jos haluaa kerätä kassaa esimerkiksi matkailuun. Tuntuu siltä, että ajatusmallit ovat esteenä, eivätkä varsinaisesti resurssit ja mahdollisuudet tehdä muutoksia.

Itse mietin asuntoa ostaessa, että onko se hyvä juttu, kun suhde saattaa kariutua tulevaisuudessa. Ajattelin kuitenkin, että kyllähän kämpän sitten voi myydä, jos rypyt rakkaudessa johtavat eroon. Samoin pohdin, kun päivitin auton laadukkaampaan, että senkin saa kyllä myytyä, jos tulot tipahtavat. Kaikesta pääsee kyllä eroon, hinta tosin riippuu tietysti monestakin tekijästä.

Pyrin päivittämään ja avaamaan omaa ajatteluani uusilla näkemyksillä, opetellen jättämään turhan "asian pitää mennä näin" ajattelun ja avautumaan erilaisille mahdollisuuksille. Pinttyneet ajatusmallit ja uskallus jättää tuttu ja turvallinen taakse taikaakin olla suurin este millekään uudelle. Resurssit ja keinot kyllä yleensä löytyy, jos motivaatio on kohdillaan ja jaksaa nähdä vaivaa asioiden järjestämiseksi.

- Turkka

Pelkoa ja jännitystä tuntureilla

Viime viikon vaelsin yksin kuusi päivää ja noin 80 kilometriä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Talvivaellus on ollut haaveeni sen jälkeen, kun tein syysvaelluksen Lemmenjoen erämaaosissa. Nyt osui sopivasti matka Pyhälle, joten siitä oli hyvä jatkaa kohti Kiilopäätä ja vaellusta.

Jonkin verran vaelluskokemusta minulle on kertynyt parin vuoden aikana, mutta olen kuitenkin vielä aloittelija. Yksin ei erämaahan neuvota lähtemään, eikä varsinkaan talvisiin olosuhteisiin. Lueskelin ennen lähtöäni netistä vinkkejä talvivaellukseen ja varmistin, etten ole unohtanut huomioida jotain seikkoja. Joka paikassa mainittiin tuo "ei koskaan yksin" sääntö ja aloin Pyhällä hiukan stressata, onko vaellus hyvä idea. Päätin kuitenkin lähteä.

  
Kiilopäälle saavuttuani minun piti vuokrata itselleni joko sukset tai lumikengät ja päädyin lopulta lumikenkiin. Keli on plussan puolella, joten hankikantoa ei ollut tarjolla. Kiilopäällä näin vielä muutaman opaskyltin, joissa muistutettiin "älä lähde koskaan yksin tunturiin". Lähdin kuitenkin kävelemään merkittyä reittiä. Lumi upotti välillä pahasti, ilma oli usvainen ja mielessäni pyöri paljon pelottavia ajatuksia. Osaanko suunnistaa talvella? Mitäs jos sattuu jotain, enkä pysty apua kutsumaan? Entä millaisen ryöpytyksen saan, jos joudun kutsumaan apua, kun en pärjää erämaassa?

Olin valinnut Urho Kekkosen puiston, koska se on suosittu kohde myös talvella ja sieltä löytyy paljon autiotupia, joissa voin yöpyä. Pähkäilin myös, että koska valitsen puiston suosituimman "reitin", niin luultavasti tapaan myös muita vaeltajia ja löytyy "latuja", joita seurata. Toki aina pitää olla tarkkana sijainnista, sillä koska virallisia merkittyjä reittejä ei ole, voivat eri kulkupelien jäljet johtaa ties minne.

Tunneskaala oli laaja, kun kuuden kilometrin jälkeen olin pisteessä, josta siirryn pois merkityltä reitiltä suunnistuksen varaan. Mietin kääntymistä takaisin, mutta uskaltauduin kuitenkin matkaan. Lopulta kun 14 kilometrin taival alkoi olla takana ja autiotupa häämötti puiden välissä, koin suuren helpotuksen. Kyllä se sujui niin kuin olin ajatellutkin, mutta epävarmuus oli ollut vahvasti läsnä. Mietin, mitä jos en olisikaan uskaltanut lähteä? Olisin jäänyt vaille hienoa seikkailua. Tulevat päivät toivat niin pulmaisia tilanteita kuin myös hienot kelit ja hankikannon, jolloin pääsin nauttimaan tuntureilla kävelystä. Vaelkeat tunturein laet olivat kauniita ja oli hieno tunne kävellä yksin tuon valkoisen meren keskellä.

Joskus on hyvä kääntyä takaisin ja toisinaan on oikea päätös lähteä seikkailuun. Etukäteen sitä ei voi koskaa tietää ja joskus riskitkin toteutuvat. Näitä kysymyksiä joudun miettimään vielä monta kertaa eri yhteyksissä, mutta onnistumiset antavat itsevarmuutta tulevaan. 

- Turkka