Kaakaoseremoniassa

*Kirjoitin tämän jo maanantaina, mutta sitten aloin miettiä taas liikaa ja pohdin onko teksti aivan turha. Pitäisikö avata asioita tarkemmin jne. Eli aivan eri suuntaista ajatteua kuin se mistä kirjoitin. :) Viikon myötä päädyinkin sitten synkempiin aatoksiin. Julkaistaan nyt kuitenkin tämä ja seuraavaksi vaikka tuntemuksia aallon pohjalta.*

Elämän merkitystä olen pohtinut pitkään. Teininä näytti siltä, että millään ei ole loputa mitään väliä, ja se tuntui silloin varsin masentavalta. Merkitystä etsii lähes jokaiseen asiaan johon törmää. Kysyminen ei ole vuosien myötä kadonnut, mutta ehkä se on muuttanut luonnettaan. Olen osittain tainnut hyväksyksyä sen, etten kaikkeen saa vastauksia ja siihen mihin sain vastauksen, saattaa jo seuraavana päivänä ollakin vanhaa tietoa.

Olin sunnuntaina kahden vuoden tauon jälkeen kaakaoseremoniassa. Antti Leponiemi järjestää niitä Tampereella. Raakakaakaon hyviä puolia taitaa länsimainenkin tutkimus puoltaa. Tässä lainaus Antin sivuilta. ”Käyttämämme kaakao kasvaa Guatemalan sademetsässä ja on alkuperäistä criollo-lajiketta. Kaakaopavut ovat paikallisten käsin kuorimia ja huippulaatua. Kaakao hiljentää ylirationaalisen mielen ja vie meidät takaisin sydämeen. Maya-intiaanit kutsuivat kaakaota sademetsän lääkkeeksi. Seremonia-annos kaakaota lisää verenkiertoa aivoissa 20-30%. Se auttaa monitasoiseen keskittymiseen ja meditoiminen onnistuu vähemmällä vaivannäöllä”.

Reilut kaksi vuotta sitten kokemani ensimmäinen kaakaoseremonia oli todella voimakas kokemus, mutta samana vuonna koettu toinen kerta ei kovin paljoa tarjonnut. Ystävän kysymänä lähdin mielenkiinnosta kokeilemaan, miltä tällä kertaa tuntuu.

Seremonia on varsin yksinkertainen. Nautitaan kaakao ja Antin ohjauksessa kukin saa valitsemassaan asennossa rentoutua. Itse makailin lattialla, kuunnellen Antin puhetta, laulua, soittoa ja hiljaisuutta. Mitään ravisuttavaa en kokenut, mutta ajatukseni vaelsivat avaruudellisiin sfääreihin ja mietin, kuinka pieni osa maailmankaikkeutta me olemme. Tuli tunne, että millään ei tosiaan ole mitään merkitystä. Asiat menevät painollaan, on iloa ja kärsimystä, mutta isossa mittakaavassa on ihan sama mitä tapahtuu. Tällä kertaa se oli kuitenkin positiivinen tunne. Ei ole mitään pakkoa elää mitenkään tietyllä tavalla, mutta voimme joka hetki valita sen, että toimimme lämmöllä ja rakkaudella. Se on mahdollisuus. Näin ollen niistä tilanteista, missä emme niin jostain syystä toimi, ei myöskään tarvitse kantaa huolta. Tiivistettynä ajatus on, että voimme tehdä hyvää, mutta on myös ok jos ei sitä tee. Ihan sama. Itselleni se loi vapautuneen olon, kannustaen tekemään pieniä hyviä päätöksiä ja olemaan armollinen itselleen silloin, kun sanon tai käyttäydyn typerästi.

Teoriassa melko yksinkertaista ja helppoa. Käytäntö ei sitten välttämättä olekaan. Seremonian jälkeen tuli varsin rakkaudellinen olo. Kaikki tuntui olevan hyvin. Elämä näytti kauniilta, eikä tälle onnelle ollut mitään erityistä syytä. Joskus tuo olo tulee esimerkiksi vaeltaessa, lenkillä tai kauniin elokuvan jälkeen. Illan tullen toimin jo tuplasti vastoin tuota ajatelmaa. Olin pelaamassa kaverini kanssa ratagolfia Pyynikillä ja kiinnitin huomioni erään naisseurueen jäseneen. Koko kierroksen ajan pohdin pitäisikö lähestyä tätä neitiä. Sain kuitenkin seliteltyä itselleni, ettei kannata ja pelko voitti. Kun mahdollisuus oli viimein ohi, soimasin itseäni miksen vain käynyt rohkeasti jutulla (pelkäsin pääasiassa hänen seurueensa reaktiota). Se siitä rentoudesta, ettei millään ole mitään väliä ja voit vapaasti toteuttaa pienet päähänpistot. Ensi kerralla sitten rohkeammin.:D

- Turkka