torstai 8. syyskuuta 2016

Apatiaa ja intoa

Viime viikot ovat menneet monenlaisissa mielentiloissa. Ajatuksissani olen kirjoittanut parikymmentä eri bloggausta. Nämä syntyvät hetkessä, keskustelen asian mielessäni ja sitten kun pitäisi alkaa kirjoittamaan, tulee tunne, että ehkä tämä ei ole kuitenkaan kirjoittamisen arvoinen tähän hetkeen. Syntyy kierre ja en saa yhtään mitään aikaiseksi.

On hämmentävää pohtia suuria teemoja, kuten ympäristökysymykset, pakolaisuus, kansainvälinen ja kotimainen talous, raha ja kulutus vastaan ihmisten ja luonnon hyvinvointi, Suomen työttömyystilanne yms.. Samalla yritän selvitellä omia tulevaisuuden suunnitelmia, motiiveja, arvoja ja merkitystä. Kaikki erilainen tieto tuntuu vain sekoittavan minua, enkä osaa järjestellä maailmaa hahmotettavaksi kokonaisuudeksi. Tuntuu oudolta seurata maailman menoa ja ihmetellä, onko tässä mitään järkeä ja miksi toimitaan näin, vaikka se tuntuu palvelevan jotain muuta kuin ihmisen tulevaisuutta. Suurista kysymyksistä minulla ei ole välttämättä edes selkeitä mielipiteitä. Harmaan sävyjä tuntuu olevan paljon ja oikeita vastauksia tuskin kenelläkään, mutta silti ”faktoja” ja ”totuuksia” tulee joka suunnalta. En välttämättä edes haluaisi pohtia tällaisia asioita, mutta jostain syystä olen jäänyt jumiin kyselyikään.



Päämäärättömyys on hankala olotila. Itse olen siinä tilanteessa, että mahdollisuuksia on ehkä liikaa. Mitä minä oikeasti haluan ja mihin olen valmis panostamaan aikani ja resurssini? Opiskelu oli yksi ovi, mikä ei tälle syksyä auennut, kun sosiaalialan ammattikorkeat eivät mukaan kutsuneet. Syksyllä sävellen tv-sarjaan musiikin, mutta sen jälkeen olen taas vailla sitoumuksia. Avoin tulevaisuus on itselleni kyllä voimavara, mutta se ettei tiedä yhtään mitä tekisi on stressaavaa. Joku suunta, tavoite ja päämäärä on hyvä olla. Matkailu on siintänyt mielessä, mutta en ole osannut päättää onko seuraava kohde kenties Uusi-Seelanti vai Etelä-Amerikka.

Toissan päivänä istuin teellä aurinkoisella Laukontorilla ja googlasin jostain syystä hakusanat Uusi-Seelanti työviisumi. Se johdatti minut sen tiedon äärelle, että working holiday-viisumin yläikäraja on nostettu entisestä 30 vuodesta 35 vuoteen. Tämän jälkeen tuntui täysin selkeältä, mitä ensi vuonna teen. Mahdollisuus viettää vuosi Uudessa-Seelannissa ja hyvällä tuurilla jopa työskennellä siellä tuntuu mahtavalta. En tietenkään tiedä, mitä matkalla eteen tulee, jos sinne lähden. On kuitenkin suunta mihin pyrkiä. Sain välittömästi energiaa ja aloin miettiä käytännön järjestelyitä. Sain myös intoa pitää syksyllä puheita. Tämä oli kyllä ollut mielessäni muutenkin, mutta apatia oli päässyt valloilleen ja mikään ei tuntunut tekemisen arvoiselta.




Hyppy tuntemattomaan kutkuttaa jälleen mukavasti. Haaveilen vaeltamisesta kauniissa maisemissa, kenties surffausta ja laskettelua. Uusia tuttavia ja kokemuksia asioista, mitä en ole ennen tehnyt. Mietin voisinko ehkä päästä työskentelemään jollekin alukselle apupojaksi, kenties soittaa pianoa silloin tällöin, olla mukana videotuotannossa tai sitten tehdä jotain ihan uusia juttuja ja oppia itsestään taas lisää. Parasta on kenties se, kun löytää paikkoja joista ei ole osannut haaveillakaan. Olisi myös kiva istua katselemassa merta joku söpö tyttö kainalossa.
 

Koitan ympäriltäni löytää mallia elämään, mutta sisäinen ääni tuntuu vievän kohti seikkailuita. Moni ikätoveri elää jo ”aikuisempaa” elämää, mutta oma polku ei taida ainakaan vielä johdattaa mallikansalaisen rooliin, vaan elämän ihmettely ja tutkiskelu jatkuu haahuillen. Kuten eräs ystäväni totesi nähdessämme pitkästä aikaa ”kukaan ei varmaan yllättyisi, jos sä et koskaan asettuisi aloillesi.” :)

- Turkka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti