Viime viikon vaelsin yksin kuusi päivää ja noin 80 kilometriä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Talvivaellus on ollut haaveeni sen jälkeen, kun tein syysvaelluksen Lemmenjoen erämaaosissa. Nyt osui sopivasti matka Pyhälle, joten siitä oli hyvä jatkaa kohti Kiilopäätä ja vaellusta.
Jonkin verran vaelluskokemusta minulle on kertynyt parin vuoden aikana, mutta olen kuitenkin vielä aloittelija. Yksin ei erämaahan neuvota lähtemään, eikä varsinkaan talvisiin olosuhteisiin. Lueskelin ennen lähtöäni netistä vinkkejä talvivaellukseen ja varmistin, etten ole unohtanut huomioida jotain seikkoja. Joka paikassa mainittiin tuo "ei koskaan yksin" sääntö ja aloin Pyhällä hiukan stressata, onko vaellus hyvä idea. Päätin kuitenkin lähteä.
Kiilopäälle saavuttuani minun piti vuokrata itselleni joko sukset tai lumikengät ja päädyin lopulta lumikenkiin. Keli on plussan puolella, joten hankikantoa ei ollut tarjolla. Kiilopäällä näin vielä muutaman opaskyltin, joissa muistutettiin "älä lähde koskaan yksin tunturiin". Lähdin kuitenkin kävelemään merkittyä reittiä. Lumi upotti välillä pahasti, ilma oli usvainen ja mielessäni pyöri paljon pelottavia ajatuksia. Osaanko suunnistaa talvella? Mitäs jos sattuu jotain, enkä pysty apua kutsumaan? Entä millaisen ryöpytyksen saan, jos joudun kutsumaan apua, kun en pärjää erämaassa?
Olin valinnut Urho Kekkosen puiston, koska se on suosittu kohde myös talvella ja sieltä löytyy paljon autiotupia, joissa voin yöpyä. Pähkäilin myös, että koska valitsen puiston suosituimman "reitin", niin luultavasti tapaan myös muita vaeltajia ja löytyy "latuja", joita seurata. Toki aina pitää olla tarkkana sijainnista, sillä koska virallisia merkittyjä reittejä ei ole, voivat eri kulkupelien jäljet johtaa ties minne.
Tunneskaala oli laaja, kun kuuden kilometrin jälkeen olin pisteessä, josta siirryn pois merkityltä reitiltä suunnistuksen varaan. Mietin kääntymistä takaisin, mutta uskaltauduin kuitenkin matkaan. Lopulta kun 14 kilometrin taival alkoi olla takana ja autiotupa häämötti puiden välissä, koin suuren helpotuksen. Kyllä se sujui niin kuin olin ajatellutkin, mutta epävarmuus oli ollut vahvasti läsnä. Mietin, mitä jos en olisikaan uskaltanut lähteä? Olisin jäänyt vaille hienoa seikkailua. Tulevat päivät toivat niin pulmaisia tilanteita kuin myös hienot kelit ja hankikannon, jolloin pääsin nauttimaan tuntureilla kävelystä. Vaelkeat tunturein laet olivat kauniita ja oli hieno tunne kävellä yksin tuon valkoisen meren keskellä.
Joskus on hyvä kääntyä takaisin ja toisinaan on oikea päätös lähteä seikkailuun. Etukäteen sitä ei voi koskaa tietää ja joskus riskitkin toteutuvat. Näitä kysymyksiä joudun miettimään vielä monta kertaa eri yhteyksissä, mutta onnistumiset antavat itsevarmuutta tulevaan.
- Turkka
Jonkin verran vaelluskokemusta minulle on kertynyt parin vuoden aikana, mutta olen kuitenkin vielä aloittelija. Yksin ei erämaahan neuvota lähtemään, eikä varsinkaan talvisiin olosuhteisiin. Lueskelin ennen lähtöäni netistä vinkkejä talvivaellukseen ja varmistin, etten ole unohtanut huomioida jotain seikkoja. Joka paikassa mainittiin tuo "ei koskaan yksin" sääntö ja aloin Pyhällä hiukan stressata, onko vaellus hyvä idea. Päätin kuitenkin lähteä.
Kiilopäälle saavuttuani minun piti vuokrata itselleni joko sukset tai lumikengät ja päädyin lopulta lumikenkiin. Keli on plussan puolella, joten hankikantoa ei ollut tarjolla. Kiilopäällä näin vielä muutaman opaskyltin, joissa muistutettiin "älä lähde koskaan yksin tunturiin". Lähdin kuitenkin kävelemään merkittyä reittiä. Lumi upotti välillä pahasti, ilma oli usvainen ja mielessäni pyöri paljon pelottavia ajatuksia. Osaanko suunnistaa talvella? Mitäs jos sattuu jotain, enkä pysty apua kutsumaan? Entä millaisen ryöpytyksen saan, jos joudun kutsumaan apua, kun en pärjää erämaassa?
Olin valinnut Urho Kekkosen puiston, koska se on suosittu kohde myös talvella ja sieltä löytyy paljon autiotupia, joissa voin yöpyä. Pähkäilin myös, että koska valitsen puiston suosituimman "reitin", niin luultavasti tapaan myös muita vaeltajia ja löytyy "latuja", joita seurata. Toki aina pitää olla tarkkana sijainnista, sillä koska virallisia merkittyjä reittejä ei ole, voivat eri kulkupelien jäljet johtaa ties minne.
Tunneskaala oli laaja, kun kuuden kilometrin jälkeen olin pisteessä, josta siirryn pois merkityltä reitiltä suunnistuksen varaan. Mietin kääntymistä takaisin, mutta uskaltauduin kuitenkin matkaan. Lopulta kun 14 kilometrin taival alkoi olla takana ja autiotupa häämötti puiden välissä, koin suuren helpotuksen. Kyllä se sujui niin kuin olin ajatellutkin, mutta epävarmuus oli ollut vahvasti läsnä. Mietin, mitä jos en olisikaan uskaltanut lähteä? Olisin jäänyt vaille hienoa seikkailua. Tulevat päivät toivat niin pulmaisia tilanteita kuin myös hienot kelit ja hankikannon, jolloin pääsin nauttimaan tuntureilla kävelystä. Vaelkeat tunturein laet olivat kauniita ja oli hieno tunne kävellä yksin tuon valkoisen meren keskellä.
Joskus on hyvä kääntyä takaisin ja toisinaan on oikea päätös lähteä seikkailuun. Etukäteen sitä ei voi koskaa tietää ja joskus riskitkin toteutuvat. Näitä kysymyksiä joudun miettimään vielä monta kertaa eri yhteyksissä, mutta onnistumiset antavat itsevarmuutta tulevaan.
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti