Otin matkalukemiseksi Frank Martelan inspiroivan Valonöörit kirjan, kun lähdin Lilleen Ranskaan elokuvasäveltäjä Hans Zimmerin konserttiin. Eilen keikkaa odotellessa lueskelin kirjaa kahvilassa ja tulin kohtaan, jossa Frank kertoo kolme tavoitettaan elämässä, jotka hän oli 22-vuotiaana listannut Jari Sarasvuon Sisäinen sankari kirjan innoittamana. Ensimmäinen oli puolison löytäminen ja perheen perustaminen, minkä hän onkin onnistunut saavuttamaan. Olen itse tuota aihetta pohtinut Suomeen paluuni jälkeen varsin paljon. 34-vuotias sinkkumies, joka voi viettää vapaaherran elämää, käyttää resurssejaan vastakkaiseen sukupuoleen tutustumiseen antaumuksella. Näin ainakin itselleni kävi. :)
Toivon mukaan kirjoitan kuluneiden kuukausien kokemukstani lisää, sillä on paljon huomioita, mitä on ehkä hyvä jakaa. Parinmuodostukseen kun liittyy paljon pelkoja. Jotta voisit onnistua, on sinun laitettava itsesi täysillä ja aidosti esille, mutta samalla leikkiin kuuluu se, että tulee myös kolhuja. En ole enää selvillä, kuinka monta neitiä olen tavannut, sillä kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä tapaamisia.
Suomeen palattuani minulla oli selvä päämäärä löytää läheisyyttä. Vuosi maailmalla oli ollut hieno, mutta minkäänlaisia kohtaamisia naisten kanssa ei ollut ja yksinkertaisesti kaipasin kosketusta. Ennen en sitä ole osannut löytää, mutta jotain reissuvuosi oli minussa muuttanut. Luultavasti kasvanut itsevarmuus yhdistettynä tarpeeseen päästä naisen kanssa intiimiin yhteyteen, antoi pohjan onnistumisille. Tapasin jälleen mukavia naisia ja sain viettää hienoja hetkiä heidän seurassaan. Pari jopa kolahti syvempään, mutta joko itse pelästyin ja löysin syyt peruuttaa tai sitten toinen jäädytti touhun. Jossain kohtaa havahduin siihen, että vaikka nautin seikkailuista, niin en kuitenkaan välitä jatkuvasti tutustua uusiin ihmisiin, sillä se vie voimia ja samalla asetan itseni vähän väliä alttiiksi erilaisille tuntemuksille. Koin myös, että haluan käyttää aikaani johonkin muuhunkin, deittailu kun voi myös koukuttaa pahemman kerran.
Frank oli selkeästi listannut elämänsä ykköstavoitteen. Itse en oikein hahmota, kuinka asiaan pitäisi suhtautua. Uskon, että pystyn vaikuttamaan moneen asiaan elämässäni. Voin tehdä töitä edistääkseni haaveitani ja tiedän, että pystyn esimerkiksi puhekeikkojen suhteen saamaan paljon aikaan. Monen jutun koen olevan omissa käsissä, vaikka lukuisat ulkoiset asiat vaikuttavat onnistumiseen. Kun uskaltaa ja jaksaa yrittää, niin onni tuntuu olevan usein myöten. Tämä reissu Ranskaan keikkaa katsomaan on oiva esimerkki siitä, kuinka jotkut haaveet ovat helppoja toteuttaa, kun ei tarvitse mitään aikaa ja rahaa ihmeellisempiä resursseja. Tähän hetkeen ne eivät muodostaneet minulle ongelmaa. Oli vain kyse siitä, että päätän lähteä, enkä murehdi, kuinka paljon lyhyt matka kustantaa.
Jos lähtisin lähestymään puolison hakua samalla tavalla kuin muita projekteja, niin se tuntuisi jotenkin hassulta. Määrittäisin ominaisuudet ja lähtisin aktiivisesti sellaista etsimään. Tietyllä tapaa näin onkin, mutta puolisoon liittyy niin paljon muutakin. Pitäisi olla jonkinlainen tunneyhteys. Uskon, että jos haluaisin täyttää tuon puuttuvan palasen, niin se varmasti onnistuisi, mutta se olisi silloin ehkä rasti ruutuun tyylinen ratkaisu. En kuitenkaan tiedä, pitäisikö sen ollakin niin? Onko romanttinen rakkaus lopulta vain kiva unelma. Tunteet laantuvat jossain kohtaa joka tapauksessa, kun hormoonivyöry loppuu ja sitoutuminen on juurikin sitä, että sitoudutaan toiseen. Päätetään olla yhdessä silloinkin, kun ei ole niin mukavaa toisen kanssa. Olisiko siis aika koittaa toimia enemmän järkeillen? Onko se vain tuurista kiinni vai voiko tähänkin asiaan vaikuttaa yhtä paljon kuin mihin tahansa muuhun?
Sinkkujen kanssa paljon jutelleena, olen alkanut huolestua siitä, kuinka moni päälle kolmekymppinen tulee kumppanin löytämään. Olemmeko jo liian vaativia? Tulemme toimeen yksinkin, joten ei ole mikään pakko elää jonkun kanssa, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten saattoi olla. Ongelmana koen myös sen, että sinkkujen ei ole tarpeeksi helppo tavata toisiaan. Vaikka on nettitreffejä, Tinderiä ja ties mitä, jotka toimivat hyvin mm. läheisyyden löytämiseen, niin tarvittaan enemmän aitoja kohtaamisia, muuallakin kuin baareissa. Jotta todennäköisyydet löytää kumppani olisivat hyvät, on yksinkertaisesti vaan ”törmättävä” suureen määrään ihmisiä. Jos työn ja harrastusten piiristä ei potentiaalisia ehdokkaita löydy, niin silloin on jotain tehtävä. Vaikka perhettä ei välttämättä haluta perustaa, niin vaikuttaa siltä, että kumpanille löytyisi monen elämästä tilaa.
Jotain tuollaista tapahtumaa mielessäni kypsytellyt, sillä se tuntuisi tärkeältä jutulta. Nähtäväksi jää, saanko itse tai jonkun kanssa vielä jotain aikaiseksi. Luulen, että tilausta on ja muutamia pieniä tapahtumia olen jo huomannut esimerkiksi erikoisliikkeiden järjestäneen.
Tällainen tajunnanvirta tällä kertaa. Aihe kutkuttelee sen verran, että koitan kirjoittaa siitäkin, kuinka kaikkia jännittää uuden ihmisen seurassa ja mietitään ties millaisia ajatuksia. Olen keskustellut monien tapaamieni naisten kanssa tästä asiasta ja se on ollut yllättävä huomata, kuinka oletamme toisesta kaikenlaista omien epävarmuuksian keskellä ja toinen saattaa miettiä aivan samoja sinusta. Ehkä pitää vielä hiukan ottaa etäisyyttä ja sulatella tuntemuksia ja kokemuksia. Kenties tauon jälkeen uskaltaudun taas viehättäviä neitejä lähestyäkin. :)
- Turkka
Toivon mukaan kirjoitan kuluneiden kuukausien kokemukstani lisää, sillä on paljon huomioita, mitä on ehkä hyvä jakaa. Parinmuodostukseen kun liittyy paljon pelkoja. Jotta voisit onnistua, on sinun laitettava itsesi täysillä ja aidosti esille, mutta samalla leikkiin kuuluu se, että tulee myös kolhuja. En ole enää selvillä, kuinka monta neitiä olen tavannut, sillä kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä tapaamisia.
Suomeen palattuani minulla oli selvä päämäärä löytää läheisyyttä. Vuosi maailmalla oli ollut hieno, mutta minkäänlaisia kohtaamisia naisten kanssa ei ollut ja yksinkertaisesti kaipasin kosketusta. Ennen en sitä ole osannut löytää, mutta jotain reissuvuosi oli minussa muuttanut. Luultavasti kasvanut itsevarmuus yhdistettynä tarpeeseen päästä naisen kanssa intiimiin yhteyteen, antoi pohjan onnistumisille. Tapasin jälleen mukavia naisia ja sain viettää hienoja hetkiä heidän seurassaan. Pari jopa kolahti syvempään, mutta joko itse pelästyin ja löysin syyt peruuttaa tai sitten toinen jäädytti touhun. Jossain kohtaa havahduin siihen, että vaikka nautin seikkailuista, niin en kuitenkaan välitä jatkuvasti tutustua uusiin ihmisiin, sillä se vie voimia ja samalla asetan itseni vähän väliä alttiiksi erilaisille tuntemuksille. Koin myös, että haluan käyttää aikaani johonkin muuhunkin, deittailu kun voi myös koukuttaa pahemman kerran.
Frank oli selkeästi listannut elämänsä ykköstavoitteen. Itse en oikein hahmota, kuinka asiaan pitäisi suhtautua. Uskon, että pystyn vaikuttamaan moneen asiaan elämässäni. Voin tehdä töitä edistääkseni haaveitani ja tiedän, että pystyn esimerkiksi puhekeikkojen suhteen saamaan paljon aikaan. Monen jutun koen olevan omissa käsissä, vaikka lukuisat ulkoiset asiat vaikuttavat onnistumiseen. Kun uskaltaa ja jaksaa yrittää, niin onni tuntuu olevan usein myöten. Tämä reissu Ranskaan keikkaa katsomaan on oiva esimerkki siitä, kuinka jotkut haaveet ovat helppoja toteuttaa, kun ei tarvitse mitään aikaa ja rahaa ihmeellisempiä resursseja. Tähän hetkeen ne eivät muodostaneet minulle ongelmaa. Oli vain kyse siitä, että päätän lähteä, enkä murehdi, kuinka paljon lyhyt matka kustantaa.
Jos lähtisin lähestymään puolison hakua samalla tavalla kuin muita projekteja, niin se tuntuisi jotenkin hassulta. Määrittäisin ominaisuudet ja lähtisin aktiivisesti sellaista etsimään. Tietyllä tapaa näin onkin, mutta puolisoon liittyy niin paljon muutakin. Pitäisi olla jonkinlainen tunneyhteys. Uskon, että jos haluaisin täyttää tuon puuttuvan palasen, niin se varmasti onnistuisi, mutta se olisi silloin ehkä rasti ruutuun tyylinen ratkaisu. En kuitenkaan tiedä, pitäisikö sen ollakin niin? Onko romanttinen rakkaus lopulta vain kiva unelma. Tunteet laantuvat jossain kohtaa joka tapauksessa, kun hormoonivyöry loppuu ja sitoutuminen on juurikin sitä, että sitoudutaan toiseen. Päätetään olla yhdessä silloinkin, kun ei ole niin mukavaa toisen kanssa. Olisiko siis aika koittaa toimia enemmän järkeillen? Onko se vain tuurista kiinni vai voiko tähänkin asiaan vaikuttaa yhtä paljon kuin mihin tahansa muuhun?
Sinkkujen kanssa paljon jutelleena, olen alkanut huolestua siitä, kuinka moni päälle kolmekymppinen tulee kumppanin löytämään. Olemmeko jo liian vaativia? Tulemme toimeen yksinkin, joten ei ole mikään pakko elää jonkun kanssa, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten saattoi olla. Ongelmana koen myös sen, että sinkkujen ei ole tarpeeksi helppo tavata toisiaan. Vaikka on nettitreffejä, Tinderiä ja ties mitä, jotka toimivat hyvin mm. läheisyyden löytämiseen, niin tarvittaan enemmän aitoja kohtaamisia, muuallakin kuin baareissa. Jotta todennäköisyydet löytää kumppani olisivat hyvät, on yksinkertaisesti vaan ”törmättävä” suureen määrään ihmisiä. Jos työn ja harrastusten piiristä ei potentiaalisia ehdokkaita löydy, niin silloin on jotain tehtävä. Vaikka perhettä ei välttämättä haluta perustaa, niin vaikuttaa siltä, että kumpanille löytyisi monen elämästä tilaa.
Jotain tuollaista tapahtumaa mielessäni kypsytellyt, sillä se tuntuisi tärkeältä jutulta. Nähtäväksi jää, saanko itse tai jonkun kanssa vielä jotain aikaiseksi. Luulen, että tilausta on ja muutamia pieniä tapahtumia olen jo huomannut esimerkiksi erikoisliikkeiden järjestäneen.
Tällainen tajunnanvirta tällä kertaa. Aihe kutkuttelee sen verran, että koitan kirjoittaa siitäkin, kuinka kaikkia jännittää uuden ihmisen seurassa ja mietitään ties millaisia ajatuksia. Olen keskustellut monien tapaamieni naisten kanssa tästä asiasta ja se on ollut yllättävä huomata, kuinka oletamme toisesta kaikenlaista omien epävarmuuksian keskellä ja toinen saattaa miettiä aivan samoja sinusta. Ehkä pitää vielä hiukan ottaa etäisyyttä ja sulatella tuntemuksia ja kokemuksia. Kenties tauon jälkeen uskaltaudun taas viehättäviä neitejä lähestyäkin. :)
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti