Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, kuinka päädyin vuosien tauon jälkeen ajamaan sisävesilaivaa. Pestiin sisältyi itselleni uusi alus ohjattavaksi ja uudet reitit Hämeenlinnan vesillä. Tiesin jo etukäteen, että haasteita ja opittavaa riittää. Tuurauskeikkani viimeisinä päivinä ruorasin Tampereella m/s Ratinaa, joka on minulle todella tuttu laiva. Isäni osti laivan 1986 ja istuskelin kyydissä paljon, aloittaen myös köysipojan toimet teininä. Ajoin Ratinaa vuosien mittaan paljon ja viimeisen kesäni kipparina vuonna 2008 seilasin pääasiassa sillä.
Alusten käsittely on sydäntäni lähellä. Olen yrittänyt miettiä, miksi siitä nautin ja miksi suhtaudun siihen intohimoisesti. Koen sen omanlaisenaan taiteena, jossa pyrin mahdollisimman pehmeisiin, sulaviin ja vähäeleisiin suorituksiin. Se on tasapainon löytämistä luonnon, itsesi ja aluksen välillä. Pitää tuntea kuinka alus käyttäytyy ja osata lukea olosuhteiden vaikutus oikein. Parhaimmillaan se on tuuman tarkkaa hallittua työskentelyä ja epäonnistuminen voi johtaa isoihinin vahinkoihin. Tavallaan kyse on meditaatiosta, kun keskityn yhteen asiaan.
Laukontorin satama-allas on vuosien mittaan muuttunut uusien pistolaiturien myötä ja laivojen kiinnitystyyli on hiukan muuttunut. Ratinakin on kokenut muutoksia, suurimpana pääkoneiden vaihtaminen uusiin. Muutosvastarinta iski voimakkaana, kun astuin tuttuun ohjaamoon, joka on riisuttu lämpöisestä puusisustuksesta kylmän harmaaseen alumiiniin. Näkymä muistutti enemmän sotalaivaa kuin matkustaja-alusta. Halusin kokeilla ennen asiakkaiden kyyditsemistä, millaista uuteen laituriin ajaminen on. Uudet kaasukahvat ovat digitaaliset ja niiden tuntuma on aivan erilainen. Ensimmäinen yritykseni ei ollut huono, mutta köysimieheni ei kuitenkaan laiturille hypännyt. Kivahdin, että eikö siitä muka olisi päässyt, mutta hän pehmeästi totesi, että tässähän vasta harjoitellaan.
Tuntui todella ikävältä, kun en enää hallinnut alusta, jota olin taiturimaisesti aiemmin ohjannut. Huomasin, kuinka vahvasti itseäni määritin sen kautta, että osaan ajaa ja miten vahva häpeä siitä iski, kun en enää osannutkaan. Jouduin nöyrtymään siihen, että minun pitää löytää tuntuma uudestaan ja hyväksyä se, että aluksen kokemien muutosten jälkeen ajaminen on aavistuksen erilaista. Epäonnistumisen mörkö on iso, vaikka tässäkin tapauksessa ainoa lommo tuli egoon. Toinen yritys sujui jo mallikkaammin, kiinnityimme laituriin ja hiljalleen tuntuma alkoi löytyä. Itsekritiikkini oli myös turhan rankkaa senkin takia, että vaikka olisinkin ajanut uuteen laituriin hyvällä tuntumalla, olisi se joka tapauksessa ollut uuden opettelua ja tuskin mennyt ekalla kerralla täysin nappiin.
Elämän aikana tulee varmasti paljon asioita, joiden pariin palaa vuosien jälkeen. Uuden oppiminen on usein mukavaa ja haasteisiin osaa suhtautua paremmin, mutta vanhojen taitojen opettelu saattaa tuntua varsin epämukavalta. Suurin epämukavuus saattaakin tulla mielen sopukoista, kun mielikuva omista taidoista pitää päivittää. Toisaalta vanhan taidon haltuunottaminen tuo myös onnistumisen iloa. Joka tapauksessa edessä voi olla hyvä hetki tutkailla itseään ja tilanteen herättämiä tuntemuksia. Tähän sopii jälleen todeta panta rhei, kaikki virtaa, et voi kahta kertaa astua samaan jokeen. Vain muutos on pysyvää.
- Turkka
Alusten käsittely on sydäntäni lähellä. Olen yrittänyt miettiä, miksi siitä nautin ja miksi suhtaudun siihen intohimoisesti. Koen sen omanlaisenaan taiteena, jossa pyrin mahdollisimman pehmeisiin, sulaviin ja vähäeleisiin suorituksiin. Se on tasapainon löytämistä luonnon, itsesi ja aluksen välillä. Pitää tuntea kuinka alus käyttäytyy ja osata lukea olosuhteiden vaikutus oikein. Parhaimmillaan se on tuuman tarkkaa hallittua työskentelyä ja epäonnistuminen voi johtaa isoihinin vahinkoihin. Tavallaan kyse on meditaatiosta, kun keskityn yhteen asiaan.
Laukontorin satama-allas on vuosien mittaan muuttunut uusien pistolaiturien myötä ja laivojen kiinnitystyyli on hiukan muuttunut. Ratinakin on kokenut muutoksia, suurimpana pääkoneiden vaihtaminen uusiin. Muutosvastarinta iski voimakkaana, kun astuin tuttuun ohjaamoon, joka on riisuttu lämpöisestä puusisustuksesta kylmän harmaaseen alumiiniin. Näkymä muistutti enemmän sotalaivaa kuin matkustaja-alusta. Halusin kokeilla ennen asiakkaiden kyyditsemistä, millaista uuteen laituriin ajaminen on. Uudet kaasukahvat ovat digitaaliset ja niiden tuntuma on aivan erilainen. Ensimmäinen yritykseni ei ollut huono, mutta köysimieheni ei kuitenkaan laiturille hypännyt. Kivahdin, että eikö siitä muka olisi päässyt, mutta hän pehmeästi totesi, että tässähän vasta harjoitellaan.
Tuntui todella ikävältä, kun en enää hallinnut alusta, jota olin taiturimaisesti aiemmin ohjannut. Huomasin, kuinka vahvasti itseäni määritin sen kautta, että osaan ajaa ja miten vahva häpeä siitä iski, kun en enää osannutkaan. Jouduin nöyrtymään siihen, että minun pitää löytää tuntuma uudestaan ja hyväksyä se, että aluksen kokemien muutosten jälkeen ajaminen on aavistuksen erilaista. Epäonnistumisen mörkö on iso, vaikka tässäkin tapauksessa ainoa lommo tuli egoon. Toinen yritys sujui jo mallikkaammin, kiinnityimme laituriin ja hiljalleen tuntuma alkoi löytyä. Itsekritiikkini oli myös turhan rankkaa senkin takia, että vaikka olisinkin ajanut uuteen laituriin hyvällä tuntumalla, olisi se joka tapauksessa ollut uuden opettelua ja tuskin mennyt ekalla kerralla täysin nappiin.
Elämän aikana tulee varmasti paljon asioita, joiden pariin palaa vuosien jälkeen. Uuden oppiminen on usein mukavaa ja haasteisiin osaa suhtautua paremmin, mutta vanhojen taitojen opettelu saattaa tuntua varsin epämukavalta. Suurin epämukavuus saattaakin tulla mielen sopukoista, kun mielikuva omista taidoista pitää päivittää. Toisaalta vanhan taidon haltuunottaminen tuo myös onnistumisen iloa. Joka tapauksessa edessä voi olla hyvä hetki tutkailla itseään ja tilanteen herättämiä tuntemuksia. Tähän sopii jälleen todeta panta rhei, kaikki virtaa, et voi kahta kertaa astua samaan jokeen. Vain muutos on pysyvää.
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti