Paras tapa auttaa on yksinkertainen

Yksi ihmisen luontaisista hyvän mielen lähteistä on auttaminen. Perustarpeisiimme kuuluu olla osa yhteisöä ja tuntea, että annamme ja saamme yhteisöltä. Kokemus siitä, että meillä on merkitystä muille ja muilla meille, lisää hyvinvointiamme ja onnellisuuttamme.

Erilaisten kokemusten ja itsetutkiskelun myötä olen huomannut, että parhaiten autan, kun vain kuuntelen. Minua kiinnostaa toisten onnistumisen lisäksi myös huolet, epävarmuudet, pelot ja häpeä. Riittää, kun annan toiselle aikaa ja tilaa puhua. Aiemmin olen halunnut olla aktiivinen, kyseenalaistaa, kysyä ja luoda vaihtoehtoja. Olen kuitenkin oppinut, että minun ei tarvitse ottaa aktiivista roolia. Se on on lähinnä omaa pätemisen tarvetta. Jos tulee kysymys tai ehdotus mieleen, voin sen tehdä, mutta suurin apu on se, että antaudun hetkelle ja olen läsnä.

Tämän vuoden aikana opin myös hiljaisuuden voiman. Saatan auttaa vain pitämällä kättä toisen selällä, kummankaan ei tarvitse puhua. Vaikka olisikin mielenkiintoista tietää, mitä toinen käy läpi, niin hiljainen, hyväksyvä läsnäolo tuntuu olevan paljon enemmän, kuin kysellä toisen tuntemuksista.

Nämä kaksi asiaa ovat sellaisia, joita jokainen meistä voi harjoittaa. Voimme tarjota kuuntelevan korvan, jolloin toinen voi sanoittaa huolensa, ilman että otamme kantaa mihinkään. Voimme laittaa käden toisen selällä ja olla hiljaa tukena. Osoittaa toiselle, että mitä hän käykään läpi, hän ei ole yksin.

Omasta mielestäni näillä teoilla on suurempi merkitys kuin mitä ymmärrämme. Oletamme helposti, että vaikuttavan teon pitää olla iso tai erikoinen. Etsimme vastauksia hienoista teorioista, tekniikoista, pillereistä ja ulkopuoleltamme. Olkaamme siis enemmän läsnä toisillemme. Kuunnellaan, kosketetaan ja halataan. Annetaan hetkeksi varaukseton huomiomme.

Hyvää uutta vuotta! :)

- Turkka

Oletus ja pettymys

Moneen asiaan olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen tyynesti, mutta parisuhde tuo ihan omat haasteensa. Henkinen ja fyysinen läheisyys on niin paljon syvempää, verrattuna muihin ihmissuhteisiin. Tuore suhteeni saikin kunnon testin, kun matkustimme yhdeksän yön retkelle Italiaan. Siihen asti pisin yhdessä vietetty aika oli pari vuorokautta, joten oli mielenkiintoista nähdä, kuinka elo sujuu, kun olemme koko ajan yhdessä.

Matka meni erittäin mukavasti ja ikävintä oli Firenzen kylmä ja sateinen sää, mutta sekään ei tunnelmaa onnistunut latistamaan. Kaksii kertaa huomasin, kuinka löysin itseni mielipahan syövereistä. Molemmilla kerroilla taustalta löytyi oletus. Olin mielessäni tehnyt suunnitelmia ja oletin asioiden menevän niin. Toinen näistä tapahtui ensimmäisenä iltana Firenzessä. Olin ennen matkaa haaveillut, että olisi kiva käydä konserteissa. Roomassa olimmekin jo käyneet kahdesti.

Kävelimme Firenzen kujia, kun sattumalta meille annettiin mainos vartin päästä alkavasta konsertista. Luvassa oli kolmen tenorin joulukonsertti, ei tosin maailmankuulujen tähtien, vaan heidän inspiroima konsertti. Olin innoissani menossa kuuntelemaa ja oletin, että seuraneitini on myös samalla fiiliksellä. Kun hän sanoikin, ettei nyt jaksa lähteä kuuntelemaan konserttia, petyin.

En ollut ajatellut, että olisinkin yksin kiinnostunut konsertista. Sisäinen sekaannus tuli myös siitä, kun aloin pohtia menenkö konserttiin yksin vai vietänkö iltaa hänen kanssaan. Hän kyllä kannusti minua menemään konserttin, mutta kumpikin vaihtoehto tuntui kutsuvalta. Hän huomasi hämmennykseni ja tarjoutui kuitenkin lähtemään kanssani konserttiin, mutta en toki halunnut häntä mukaan vain pitämään minua kädestä. Parempi tehdä oman fiiliksen mukaan ja kaikkea ei matkalla tietenkään tarvitse tehdä yhdessä. En vain ollut osannut odottaa, että tänä iltanavietämme aikaa erillämme.

Intensiivisen sisäisen keskustelun jälkeen, päädyin menemään konserttiin. Olihan toiveeni ollut konserttiin päästä ja nyt se osui kohdalle kuin tilauksesta. Konsertti oli kiva kokemus. En ole vastaavassa ennen ollut. Sain taas uusia ajatuksia ja vaikutteita omiin luoviin projekteihini. Mielipaha katosi, kun sisäinen sekaannus oli ohi. Olin tyytyväinen, että tartuin hetkeen ja konsertin tuoman fiiliksen siivittämänä halusin vielä lähteä istuskelemaan paikalliseen. Tähän aktiviteettiin seuralaiseni halusi liittyä taas mukaan. Meininki oli hyvä, kun molemmat olivat kuunnelleet itseään.

Mietin jälkeen päin, miksi tuo kolahti niin kovasti. Kun olen matkustanut seurassa, on pidetty kokonaisia päiviä niin, että molemmat/muut tekevät sellaista mitä haluavat, joten se ei ollut uutta. Ylipäätänsä oma-aika matkalla tekee hyvää. Selkein syy oli yksinkertaisesti se, että automaattisesti oletin, että tämä on kummankin mielestä siisti juttu ja todellisuus pääsi yllättämään minut. Pikku juttu etäältä katsottuna ja etukäteen suunniteltuna, mutta tuossa tilanteessa se tuntui isolta pettymykseltä.

Taitaa olla varsin ikiaikainen piirre, että petymme, kun odotuksemme eivät täyty. Ilman odotuksia ja oletuksia tuskin opimme elämään ja kaikkeen emme pysty varautumaan. Monissa asioissa pystyy etukäteen miettimään, mitä jos asiat eivät mene niin kuin haluaa. Pettymys tuntuu toki aina ikävältä, mutta ehkä se on helpompi käsitellä, kun se ei ole niin yllättävää. Itselläni se on auttanut, kun olen oppinut suhtautumaan kevyemmin pettymyksiin. Uskallan myös yrittää tehdä erilaisia asioita enemmän, kun pettymys ei ole vihollinen, vaan yksi osa sitä polkua, jolla jossain kohtaa toive kenties toteutuu.

Parisuhteseen liittyy aina odotuksia, monet niistä ovat varmasti tiedostamattomia, joten uusia pettymyksen tunteita on taatusti edessä. Tärkeintä on varmaankin tiedostaa se, että useinkaan pettymys ei ole toisen vika, vaan oletkin luonut odotuksen ja pettymyksen ihan itse.

Jos matkafiilistely kiinnostaa, niin matkablogistani löytyy reissupäiväkirja Italian retkestä.

- Turkka

Matkailu aukaisee

Istun kahvilassa sateisessa Firenzessä. Tulin aamiaiselle ja matkakumppanini jäi vielä nukkumaan. Nautiskelen tästä ihanasta fiiliksestä, kun olen yksin uudessa oudossa paikassa ja ihmettelen elämää. Söin aamupalan, kirjoitin matkablogia, mieleeni tuli uusi aihe puheelle, luin mielenkiintoista kirjaa ja sitten iski inspiraatio kirjoittaa tämä teksti.
 
Sanotaan, että matkailu avartaa. Näin todellakin on. Löytää uusia näkökulmia, näkee kuinka asioita tehdään aivan eri tavalla kuin Suomessa. Oppii uusista tavoista ja kulttuureista. Ymmärtää, että kaikkien ei tarvitse tehdä samalla tavalla. On monta tapaa päästä samaan lopputulokseen. Eikä elämä ole niin vakavaa sääntöjen noudattamista. On lukemattomia tapoja elää.

Istuessani tässä kahvilassa, ymmärrän taas kerran, että matkailu myös aukaisee. Se vapauttaa ajattelemaan oman kuplan ulkopuolelta. Miellyttävät/ärsyttävät uudet huomiot laittavat ajattelemaan uusia asioita. Pidän tiedosta. Googlailen vastauksia mieleeni tuleviin kysymyksiin. Millainen on Firenzen historia, entä Danten tarina? Miten renesanssi oikein määritellään? Miten yhtenäinen Italia on syntynyt? Mietin, millaista elämä oli 1500-luvulla. Italian kieltä koskeviin kysymyksiin saan onneksi vastaukset matkaseuraltani. Inspiroidun idyllisen vuosisatoja vanhan airbnb-asunnon estetiikasta. Utuinen näkymä sillalta tuo mieleeni impressionistisen maalauksen tunnelman.

Ei ole pakko tehdä mitään. Voi mennä fiiliksen mukaan. Istua penkille nauttimaan auringon lämmöstä. Voi ajatella. Voi olla ajattelematta. Voi vain olla. Matkalla rentoudun ajatusteni suhteen ja joka kerta hiljaisuudesta nousee ideoita. Pintaan tulee asioita, joita oikeasti haluan tehdä. Asioita jotka merkitsevät minulle. Asioita jotka merkitsevät vain niiden itsensä takia. En mieti sitä, mitä muut ajattelevat, tunnen vain sen innostuksen, joka nousee mieleeni ja kehooni.

Ei ole pakko matkustaa, jotta voi saavuttaa tuon tilan. Riittää, kun ottaa itselleen aikaa ja hiljentyy. Antaa pintapuolisen kiireen hälvetä ja tunnustelee elämän virtaa. Retki luontoon toimii myös mainiosti. Usein maiseman vaihto kuitenkin inspiroi ja onhan matkustaminen, lähelle tai kauaksi, jo itsessään hauskaa ja jännittävää.

- Turkka

Seksi kuuluu kaikille

Katsoin viime maanantaina Apua seksiin -dokumentin (löytyy Yle Areenasta) ja se oli vahvaa kamaa. Jo ensimmäinen kohtaus sai vetistelemään oikein kunnolla. Läheisyys ja seksi olivat viimeisimmän puheeni teemoina, joten aihetta on tullut yleisestä näkökulmasta mietittyä paljon.
 
Tuntuu todella ikävältä, että liikuntarajoitteisten seksielämä on avustajien vallassa. Voin yrittää kuvitella, kuinka hankalaa on pyytää apua, jos haluat runkata yksin tai harrastaa seksiä kumppanisi kanssa, kun et itse pysty liikuttamaan kuin päätäsi. Olen kohtuullisen avoin seksin suhteen, tykkään kokeilla erilaisia juttuja ja uskallan melko rohkeasti niitä myös ehdottaa. Silti minullekin nousee helposti erilaiset häpeän ja pelon tunteet. Epävarmuus siitä, mitä jos toinen kauhistuukin ja torjuu. Onko tässä jotain väärää, onko minussa jotain vikaa? Dokumentti osoittaa, kuinka herkkä asia tämä on liikuntakyvyttömälle, joka kaipaa läheisyyttä ja rakastavaa kosketusta, ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin.

Olen jo vuosia sitten keskustellut siitä, pitäisikö seksissä auttaminen sallia. Olisiko se kuitenkin ihan kohtuullista, että voit toisen runkata, jos hän ei siihen itse kykene? Tarviiko välttämättä hypätä toiseen ääripäähän ja viedä keskustelu prostituutioon? Halut ovat kuitenkin ihan samat, jos kehityshäiriöt ovat vain fyysiseen toimintakykyyn liittyviä. Miltä se tuntuisi, että olet ehkä koko ikäsi ilman mitään seksuaalista kanssakäymistä ja olet kuitenkin tietoinen siitä, että seksuaalinen tyydytys olisi sinullekin mahdollista?

Toki tällaiset palvelut pitää perustua auttajien vapaaehtoisuuteen, eikä hoitajia voi pakottaa tekemään sellaista, mikä selkeästi menee intiimiksi ja henkilökohtaiseksi, eikä suoraan liity elossa pysymisen kannalta tärkeisiin toimintoihin. Myös hyväksikäyttö puolin jos toisin on mahdollista ja näitäkin kysymyksiä dokumentissa pohditaan.

Kontrasti oli voimakas, kun katsellessani silittelin tyttöystävääni ja dokumentissa kävi selväksi, kuinka kädestä pitäminenkin voi olla hankalaa. Kaikki on tietysti suhteellista, mutta tuntui melko naurettavalta omat sinkkuajan tuskailut siitä, kun ei meinaa löytyä sopivaa seuraa seksiin. Ihaillen katsoin, kuinka dokumentin päähenkilöt tekivät valistustyötään, jotta seksi kuuluisi kaikille. Suosittelen katsomaan.
 
- Turkka

Tehdä itsestään numero

Edellisessä tekstissä kirjoitin, kuinka ensimmäinen työpajani ei täysin onnistunut. Analysoin ongelmaksi markkinoinnin ja oman tunnettuuteni. Nyt kirjoitan siitä, mitä tuo tunnettuuden miettiminen itsessäni herättää. Toisaalta sitä ei kaipaa, mutta jos haluan pitää puheita, työpajoja ja muita vastaavia tapahtumia, niin auttaa huomattavasti, jos ei ponnista täysin puskista estradille, kun tarkoitus on kuitenkin olla yhteydessä yleisön kanssa.

Suhtautumiseni esilläoloon on kaksijakoinen. Toisaalta se on minulle luontevaa ja helppoa. Voin puhua avoimesti, pidän asioiden jakamisesta ja uskon, että sillä tavalla autamme toinen toisiamme ymmärtämään elämää. Saan kiksejä esiintymisestä, oli se sitten musisoimista tai puhumista.

Välillä tunnen kuitenkin halua vain vetäytyä omiin oloihini. Sulkea maailma ulos ja unohtaa kaikki. Tarkkailla elämää välimatkan päästä. Asioiden jakamiseen liittyy myös pelkoa. Miten ihmiset suhtautuvat ajatuksiini? Ymmärretäänkö minua? Mitä jos minusta ei pidetä tai minua vastaan hyökätään? Kun lukee suosittuja blogeja ja niiden kommentointia, tulee vastaan melko karmivia kommentteja.

Lukiessani sellaisten henkilöiden haastatteluja, jotka ovat ihmisten arvostelun kohteena, todetaan usein, että parempi olla lukematta mitä itsestä netissä kirjoitetaan. Vaikka julkisuus kuuluu heidän työnkuvaansa, niin nahka ei koskaan kasva niin paksuksi, etteikö toisten ilkeät sanat sattuisi. En ole ollenkaan varma, haluaisinko koetella itseäni tuolla tavalla.

Olen tällä hetkellä siis melkoisen mukavassa tilanteessa. Voin kirjoittaa blogia rauhassa, sillä se ei kovin monen luettavaksi eksy ja puheitani tulevat kuuntelemaan ihmiset, jotka ovat yleensä avoimin mielin liikenteessä. Suuremman yleisön tavoittaminen merkitsisi varmasti myös sitä, että arvostelua tulisi enemmän. Toki tietoisuus myös kasvattaisi mahdollisuuksia saada enemmän yleisöä tilaisuuksiini ja näin työpajakin voisi täyttyä osallitujista.

Kotoa olen saanut kasvatuksen, jonka mukaan työ puhuu puolestaan ja omilla saavutuksilla ja osaamisella ei retostella. Se on yksi selkeimpiä asioita, johon olen halunnut tehdä pesäeroa. Tuossa ajattelussa taitaa olla jotain perin suomalaista. Nöyristellään ja vähätellään itseä. Terve ylpeys omasta tekemisestä kielii kuitenkin vain hyvästä itsetunnosta, eikä teennäinen nyöryys ole mielestäni sen kauniimpaa kuin yletön ylpeyskään.

Ymmärsin jossain kohtaa, että en voi päästä tekemään töitä joita haluan, jolleivat ihmiset kuule minusta ja tiedä mitä osaan. Myös oman tahdon ja kiinnostuksen esiintuominen on tärkeää, jotta avautuu mahdollisuuksia asioihin, joita moni muukin haluaa tehdä. Olen saanut tehdä monia hienoja juttuja niin tv-tuotantojen parissa kuin rockmuusikkona. Nämä henkilökohtaisesti isot jutut eivät ole toteutuneet sen takia, että olisin odotellut kotona jonkun hakevan minut, vaan se on vaatinut uskallusta tuoda esiin omaa osaamista, intohimoa ja persoonaa. Edelleenkään näiden asioiden esiintuominen ei ole vaivatonta, mutta helpompaa kuin muutama vuosi sitten.

Joskus käy hauskasti niin, että joku on kuullut siitä mitä teen ja ottaa yhteyttä. Toissa kesänä minua haastateltiin Hämeen Sanomiin ja viime syksynä sain luentokutsun Kaarisillan toimintakeskukseen. Ensimmäinen tarjosi hiukan näkyvyyttä ajatuksilleni ja toinen taas mahtavan tilaisuuden päästä puhumaan erityisnuorille. Sattuman kauppaa kumpikin. Usein siisteimmät jutut tulevat varsin yllättäviä teitä.

Ensi sunnuntaina vierailen YleX:n Bäkkäri-ohjelmassa. Sitä juontavat Uusi päivä -sarjasta tutut näyttelijät Valtteri ja Thelma. Kivaa ja jännää mennä heidän vieraakseen, sillä en ole koskaan ollut radiohaastattelussa. Mielenkiintoista nähdä, miten juttu luistaa. Jäädynkö kalikaksi ja juontajat joutuvat pelastamaan tilanteen vai joutuvatko he toppuuttelemaan, kun pääsen vauhtiin ja juttu ei meinaa loppu? Ehkä se on jotain tuolta väliltä. Nyt vain miettimään, miten pukeutua radio-ohjelmaa varten.

- Turkka

Epäonnistuminen

Lauantaina 28.10. pidin ensimmäisen Oman polun oivallus -työpajan. Idean kypsyttelyn voi katsoa kestäneen parisen vuotta. Toukokuussa runko hahmottui sattumalta mieleeni saunan lauteille ja sen jälkeen olikin jäljellä enää käytännön toteutus.

Työtä kuitenkin riitti paljon, kun piti tutkia tarkemmin mitä tietoa haluan työpajan osallistujille eri osioissa tarjota. Lisäksi nettisivut kaipasivat päivitystä ja uutta sisältöä. Piti raapustaa esittelyteksti työpajalle, valita sopiva tila, perustaa nettikauppa, tutustua verkkomainontaan ja paljon muuta pientä, mutta aikaa vievää säätämistä. Tarkoitukseni oli ottaa myös uudet promokuvat ja teettää kiva logo työpajalle, mutta ne jäivät odottamaan seuraavaa kertaa.

Tiesin, ettei tilaisuuden markkinointi omilla resursseillani ole kaikista tehokkainta, mutta oletin Facebookin avulla tavoittavani ihmisiä. Kun olin ensin opetellut mainonnan tekniset salat, sain julkaistua mainoksia, mutta lopulta huomasin, että en tavoita ihmisiä niin hyvin kuin olin kuvitellut.

Olin kysellyt kommentteja työpajan sisällöstä ja palaute oli varsin positiivista. Viimeinen ilmoittautumispäivä kuitenkin lähestyi vauhdilla ja yhtään osallistujaa ei vielä ollut. Olin varautunut siihen, että työpaja saattaa peruuntua osallistujien uupuessa, mutta suurin huoleni oli, jos en pääse testaamaan työpajan toimivuutta. Uskoin sen toimivan, mutta varmuus tulee vasta sitten, kun tietää, kuinka osallistujat työpajan kokevat.

Halusin joka tapauksessa pitää työpajan, joten koitin viimeisellä viikolla haalia muutaman osallistujan tuttujen kautta, tarjoten työpajan ilmaiseksi palautetta vastaan. Tämäkin osoittautui lyhyellä varoitusajalla varsin haastavaksi tehtäväksi. Lopulta onnistuin löytämään kolme henkilöä, keiden aikatauluihin lauantai sopi.

Olin varsin tyytyväinen, kun menin valmistelemaan Olotila Moyoa työpajaa varten. Iltapäivä sujui mukavasti ja oli hienoa, että työpajan teema kosketti jokaisen koekaniinin elämää juuri sopivasti. Konsepti toimi käytännössä ja huomasin, kuinka onnistuin auttamaan elämän suunnan pohdinnoissa. Tärkeintä oli jälkikäteen saamani palaute, jossa osallistujat omalla tyylillään kertoivat, millainen kokemus työpaja oli heille.

Epäonnistuminen kyllä harmittaa. Syitä voi olla lukuisia työpajan sisällön kiinnostavuudesta markkinoinnin tehottomuuteen ja väistämättä oma tunnettuus, tarkemmin sanottuna sen puute, vaikuttaa. Ihmisiltä saamani palautteen perusteella teema on kuitenkin mielenkiintoinen, joten seuraavalla kerralla panostan lisää markkinoinnin suunnitteluun. Oma tunnettuus paranee luultavasti hiljalleen, kun tekee ja testaa ideoita käytännössä, uskaltaen myös huudella, että "hei tyypit, mä teen tällaista ja tämä on musta tosi siistiä". Tietysti on sekin mahdollisuus, että työpaja tai muut projektit eivät missään kohtaa saa tuulta purjeisiinsa kunnolla.

Osallistujien palaute oli niin hyvä, että kokeilen toisen kerran ensi vuoden puolella. Tunne on maaginen, kun huomaa onnistuneensa luomaan oikeanlaisen tunnelman, jossa osallistujat oivaltavat asioita itsestään ja elämästään. Siinä hetkessä tuntee todella onnistuneensa.

- Turkka

Vähän on parempi kuin ei mitään

Olen jo useamman vuoden opettellut siihen, että on parempi tehdä edes vähän, jos ei voi tehdä jotain sellaisena kokonaisuutena, jonka kokee hyväksi. Tämä pätee lähes kaikkeen, minkä voi aloittaa ja lopettaa helposti ja nopeasti.

Yksi hyvä esimerkki on liikunta. Harrastin nuorena urheilua ja totuin siihen, että harjoittelu kestää noin 1,5 tuntia ja siihen liittyy tietynlainen rasittavuustaso. Myöhemmin menin helposti siihen ansaan, että jos en ehtinyt tai jaksanut tehdä tällaista pitkää ja tarpeeksi raskasta harjoitusta, en tehnyt mitään.

Kun liikunta alkoi jäädä aivan liian vähiin, oivalsin, että voin tehdä lyhyempiä harjoitteita. Jos en ehdi juosta normaalia lenkkiä, on parempi käydä silti vaikka 20 minuutin hölkällä. Jos en jaksa juosta, on parempi käydä kävelyllä. Kaikki liikunta tekee kuitenkin keholle ja mielelle hyvää. Usein myös se, että ylittää aloittamisen kynnyksen auttaa niin, että lopulta tekee ehkä enemmän, kuin oli ajatellut juuri sinä hetkeänä jaksavansa.

Tätä vähän tekemistä pyrin soveltamaan moneen asiaan, mutta edelleen jätän usein jotain tekemättä, kun en ehdi tehdä sitä kokonaan. Moni asia tuntuu kokonaisuuteena niin suurelta, että sen aloittaminen tuntuu vaikealta. Kun ymmärtää, että pienetkin askeleet vievät asiaa eteenpäin, on helpompi tehdä edes vähän.

 
Suuren jutun jakaminen pieniin osiin helpottaa myös. Jos ehtii vartissa tehdä yhden jutun, niin se edistää asiaa ja siitä saa myös tyydytyksen tunteen. Yksi tärkeistä tuntemuksista ihmisen hyvinvoinnin kannalta on aikaansaaminen. Haluamme tuntea itsemme päteviksi ja aikaansaaviksi, mutta se ei toteudu ilman että tekee ja toimii, edes sen pienen hetken.

- Turkka

Seurustelua

Kolme ja puoli vuotta sinkkuna ovat tuoneet eteeni kaikenlaisia kohtaamisia. Pintaan on noussut paljon erilaisia tunteita, epävarmuuksia ja pelkoja. Olen kuitenkin seilannut melko turvallisilla vesillä, sillä mitään erityistä ei ole syntynyt. Pari uutta ystävää olen löytänyt ja monia hienoja keskusteluita olen saanut käydä. Hiukan yllätyksekseni olen huomannut olevani tilanteessa, missä havauhdun ilokseni ja kauhukseni siihen, että eräs neiti herättää tuntemuksia. Hän tuo eteeni aivan uudet pohdinnat ja pelot.

Puheliaana ja innolla syvälle henkilökohtaisiin aiheisiin ryntäävänä luonteena, joudun kohtaamaan sen, että toinen ei ole välttämättä kovin samanlainen. Lausun kohtuullisen ymmärrettäviä lauseita ja analyysejä samalla kuin ajattelen. Toinen taas pohdiskelee ajan kanssa ja reagoi hitaammin. Uteliaana latelen erilaisia kysymyksiä ja yllätyn, kun toinen hämmästelee, että miten kummassa tuollaisiin kysymyksiin edes pystyy vastaamaan.

Huomaan myös peilaavani herkästi toisen käytöstä ja löytämään siitä merkityksiä. Mitä merkitsee kosketus tai koskemattomuus, entä sanat tai sanattomuus? Onko toinen kiinnostunut, kun ei osoita sitä samalla tavalla kuin minä osoitan kiinnostustani? Jos olen aktiivinen ja toinen passiivinen, minkälaisia johtopäätöksiä siitä voi tehdä?

Ilokseni huomaan, että kehitystä oman itseni kanssa on vuosien mittaan tullut. Samanlaisia epävarmuuksia kyllä löytyy ja saatan vetäytyä kuoreeni, kun joku asia vihlaisee sisintä. Uppoudun mieleeni ja se kertoo omia, usein varsin tylyjä tarinoitaan. Nämä impulssit tuskin poistuvat, vaan kuuluvat persoonallisuuteni rakenteeseen. Sen sijaan miten toimin näiden impulssien ja ajatusten jälkeen on omissa käsissäni.

Osaan ottaa etäisyyttä tilanteeseen ja peilata asiaa sen kautta, että tiedän toisen ajatusmaailman olevan varsin erilainen kuin omani. Voin tarkastella mieleni tarjomia tarinoita ja tehdä myös itse vaihtoehtoisia versioita. Ehkä toinen ei tarkoittanut asiaa ollenkaan niin kuin ymmärsin ja koin. Kenties hän ei edes huomannut mitään. Tämän järkeilyn jälkeen voin toimia rakentavasti. Puhua asiasta ja kertoa mitä itse koin. Usein toisen kokemus ja ajatukset ovat varsin erilaiset ja olen luonut päässäni turhaa draamaa. Keskustelu auttaa ja syventää yhteyttä.

Olen usein saanut kuulla olevani vaikeasti tulkittava. On vaikea tietää miten tilanteisiin suhtaudun. Tässä varmasti piilee osiltaan syy, miksi joku kokee minut kiinnostavana, mutta samalla se on arjessa haaste. Itsekin koen haastellisena ymmärtää erilaiselle pohjalle rakentuvaa ajattelua. Yksi pohdittava asia onkin, ovatko ajatusmaailmat ja ilmaisutavat liian erilaiset? Kuinka paljon sillä on merkitystä ja kuinka paljon ratkaisee muut osa-alueet?

Itsenäisyys ja tulevaisuus ovat isoja teemoja. Hetkessä on hyvä, mutta kokonaan ei tulevaakaan voi sivuttaa. Elämä voi tuoda eteen suurenkin välimatkan. Uskaltaako itseään asettaa alttiiksi menetykselle? Parasta on ehkä ollut huomata se, että en ole kuitenkaan kovettunut ja kasvattanut liian suurta muuria. Uskallan heittäytyä ja tunne auttaa kohtaamaan pelkoja.

- Turkka

Läheisyys ja seksi

Läheisyydestä ja seksistä puhuminen on kutkutellut mieltäni jo pitkään. Olen kaksi kertaa yrittänyt tehdä aiheista tilaisuuden niin, että mukana puhumassa on toinen henkilö. Nämä suunnitelmat ovat kuitenkin eri syistä kariutuneet. Mietin Uuden-Seelannin matkallani, mistä minä seuraavaksi haluan puhua? Vaeltaessa ajatus sitten valkeni. Läheisyys ja seksi – miksen puhuisi niistä yksin?

Olen blogiin kirjoittanut useamman kerran sinkkuelämän havainnoistani. En varsinaisesti ole seksistä puhunut, mutta läheisyyden kaipuusta, halaamisesta ja kosketuksen tärkeyden ymmärtämisestä. Sinkkuvuosien aikana näihin aiheisiin on tullut tutustuttua uusin ajatuksin ja on kertynyt erilaisia kokemuksia ja kohtaamisia.

Haluan puhua pelkän kosketuksen ja läheisyyden tarpeen tunnistamisesta ja uskalluksesta kertoa näistä. Lisäksi haluan kannustaa jakamaan seksuaalisia mieltymyksiään, sillä vaikka yhteiskuntamme on varsin vapautunut, jää silti paljon toiveita jakamatta turhan pelon ja häpeän vuoksi. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole normaali, vaan jokaisella on omat "kummalliset" mieltymyksensä. Toisilla ehkä oudommat kuin toisilla, mutta sallittakoon puolestani kaikki, missä ihmiset vapaaehtoisesti kehostaan nauttivat.

Tänä vuonna olen tutustunut myös tantraan. Sitä tehdään vaatteet päällä, harjoitellen kosketusta, toisen kohtaamista ja molempien rajoja. Tantran mielletään yleisesti liittyvän seksiin, mutta tantraan ei välttämättä tarvitse edes liittyä kosketusta. Tantran kautta on avautunut kosketuksen ja kohtaamisen laaja kirjo ja voima. Tilaisuuksissa käy eri ikäisiä miehiä ja naisia. On kauniita, komeita ja tavallisempia, isoja ja pieniä, pukumiehiä ja hippityttöjä. Olen oppinut kuinka erilaisia kosketuksia on. Voi jakaa iloa, lohtua, lempeyttä, lämpöä, ystävällisyyttä, niin miehen kuin naisen kanssa. Toisinaan kosketus on varsin neutraali ja etäinen. Joskus voi upota suoraan toisen syliin ja tuntea kuinka kemiat kohtaavat.

Tervetuloa kuuntelemaan sekä keskustelemaan Om Yoga -koululle sunnuntaina 29.10. kello 15-17. Voit kuunnella vain noin 50 minuuttisen puheeni tai halutessasi jäädä myös keskustelemaan aiheista vapaamuotoisesti puheeni jälkeen. Tästä löydät Facebook-tapahtuman.

- Turkka

Inspiroiva tositarina: Mari

Oman elämäni ja seikkailuideni jakaminen tuntuu joskus varsin hassulta. Olen pitkään miettinyt, että haluaisin haastatella minua inspiroivia ihmisiä, mutta tämä on ollut yksi niistä miljoonista ideoista, joita en ole toteuttanut.

Pidin huhtikuussa 2017 puheen Om Yoga -koululla teemalla muutos. Myöhemmin sain palautetta kuulijalta, Marilta, joka oli suuresti inspiroitunut puheesta ja oli varannut itselleen matkan Italiaan, jonne matkustamisesta hän oli haaveillut pitkään. Oli todella hienoa kuulla, kuinka puheeni oli kannustanut Maria toimimaan unelmansa toteuttamiseksi.

Kesällä sain Helsinki-Vantaan lentokentältä kuvaviestin, jossa näkyi Italian lennon lähtöaika. Myöhemmin kuulin, miten matka oli sujunut.

– Sain uusia näkökulmia elämään ja nyt uskallan tarttua mahdollisuuksiin rohkeammin, iloitsee Mari.

Ehdotin Marille haastattelua, jotta voisimme jakaa hänen innostavan tarinansa. Näin syntyi tämä teksti parin tunnin keskustelustamme.

Mari, 35, sairasti teini-iässä erittäin harvinaisen verisairauden ja vietti kolme kuukautta potilaana sairaalassa.

– Tautiin sairastuu noin yksi miljoonasta. Pohdin sairaana ollessani elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta kun tervehdyin, palasin taas vanhoihin kaavoihin. En kokenut suurta elämän mullistusta. Olin esimerkiksi haaveillut vuodesta au pairina Italiassa, mutta haave tukahtui sisääni ja minusta tuli jälleen kiltti ja kuuliainen tyttö. Elin pitkälti sen mukaan, miten muut toivoivat.

Mari opiskeli ensin lähihoitajaksi ja sen jälkeen sairaanhoitajaksi. Sattumalta hän päätyi työskentelemään lasten pariin. Vuodet kuluivat.

– Oli parisuhde ja vakituinen työ. Kaikki oli periaatteessa hyvin. Aloin kuitenkin miettiä, onko tämä työ minun juttuni ja tunnistin olevani parisuhteessa vain myötäilemässä toista. Eräänä yönä näin todella ahdistavan unen. Herätessäni tärisin ja ymmärsin, että kaikki ei ole hyvin.

Marin elämään tulikin muutosta, kun yhdeksän vuoden parisuhde päättyi eroon ja lopulta Mari ilmoitti irtisanoutuvansa töistä. Esimies ei ollut uskoa hänen päätöstään.

– Olin anonut virkavapaata, mutta kun sitä ei myönnetty, päätin ottaa lopputilin.

Marilla ei ollut muuta suunnitelmaa kuin muuttaa uuteen kaupunkiin, jossa oli luvassa kahden kuukauden määräaikainen pesti vastaavassa työssä.

– Elämä alkoi sujua muuton jälkeen. Työni tuntui mukavalta ja sopimustani jatkettiin. Tunsin kuitenkin vetoa johonkin, mitä en osannut selittää. Jonkilainen kaukokaipuu iski. Tuntui, että kaverit pohtivat lapsiaan, talojaan, mitä ruokaa illalla laitetaan. Ihmettelin, miksi en itse mieti samoja asioita.

Mari käy mielellään erilaisissa tapahtumissa. Kun hän huomasi ilmoituksen puheestani, jonka teemana oli muutos, päätti hän osallistua tilaisuuteen.

 –  Huomasin, että hei, tämä tyyppi pohtii aivan samoja asioita. Oli todella paljon juttuja joihin samaistuin. Ymmärsin, että on muitakin, joita askarruttavat samat asiat.

Matkustaminen on Marille tuttua ja hän on käynyt muun muassa Espanjassa, Kreikassa ja Bulgariassa. Matkoilla oli kuitenkin aina ollut kaveri mukana ja kohteet oli valittu sen kummemmin ajattelematta. Puheen innoittamana Mari alkoi miettiä, mihin hän haluaa matkustaa, mikä on hänen haaveensa. Sitten mieleen muistui nuoruuden unelma Italiasta.

– Tajusin, että haluan mennä Italiaan. Se ei ehkä ole suurin haaveeni, mutta askel kerrallaan niitä voi toteuttaa. Halusin matkustaa yksin ja löysin mukavan matkan, johon liittyi joogaa. Järjestelyt sujuivat helposti ja parin kuukauden päästä olin Italiassa.

Yhteisöllinen elämä Italiassa oli ihanaa. Matkaseurueella oli käytössään kaksi villaa, maisemat olivat kauniit ja seurue sai nauttia rauhasta.

– Kävimme keskusteluita osallistujien kesken, jaoimme tarinoitamme, sain uusia näkökulmia ja huomasin, että muilla on samanlaisia ajatuksia, vaikka elämämme ovat ulkoisesti kovin erilaisia. Erityisesti ruokailut yhdessä olivat ihania ja kävelyt keittiön läpi ruokapöydän ääreen ovat jääneet kauniina muistoina mieleeni.

Loma Italiassa ei ollut kuitenkaan pelkästään täydellisiä aterioita ja älyllistä nautintoa. Matkan aikana aukesi myös nuoruuden kipukohtia.

– Itkin joogan jälkeen. Annoin kyynelten vain valua. Olin vihdoin Italiassa, vaikka haave oli jo hukkunut jonnekin syvälle sisääni. Tuntui, että puhdistauduin sisäisesti ja oli voimaannuttavaa mennä yksin uima-altaalle ja vertauskuvallisesti huuhtoa vanhat kuonat pois. Annoin asioiden nousta pintaan, hyväksyin tunteet ja päästin irti.

Mari on sittemmin vastannut myöntävästi kutsuun lähteä mukaan asiantuntijatehtäviin, joista hän on aiemmin kieltäytynyt. Tehtävä on kiinnostanut häntä, mutta rohkeutta tarttua tilaisuuteen ei ole ollut. Lisäksi Mari päätti hakea osallistujaksi ulkomailla järjestettävään kongressiin.

– Matkan jälkeen olen sanonut elämälle kyllä. Tietysti pitää osata sanoa myös ei, jos juttu ei tunnu omalta. Nykyään tartun mahdollisuuksiin ja katson mitä tapahtuu. Ennen en vain huomannut tai uskaltanut haaveilla uusista jutuista.

- Turkka

Yhteys

Istun lentokoneessa matkalla Uuden-Seelannin Eteläsaaren Nelsonista kohti Pohjoissaaren Aucklandia. Ilma on kaunis ja pienehkö potkurikone kiitää pilvien lomassa kimmeltävän meren yllä. Luin lentoyhtiön lehdestä jutun paikallisista ihmisistä, jotka työskentelevät elokuva-alalla. Inspiroivan tekstin myötä aloin jälleen pohtimaan, mitä haluan elämälläni tehdä. Sitä kysymystä olen pyöritellyt jo useamman vuoden.

Yksinkertaista valmista ratkaisua tuskin on, vaan vastaus löytyy elämän myötä ja muuttuu varmasti aika ajoin. Pidän siitä tunteesta, kun sävellän musiikkia liikkuvaan kuvaan ja sitä kautta vaikutan kohtauksen tunnelmaan. Äänisuunnittelussa on kiehtovaa luoda sama asia päättämällä, millaisia ääniä käyttää ja hallita hienovaraisia asioita, joiden viestin katsoja alitajuisesti ymmärtää.

Olen palannut juurilleni yhtyemusisointiin. On huumaava tunne, kun yhteissoitto kulkee, jameissa aukeaa uusia sävelkulkuja kuin itsestään ja musiikki tuntuu virtaavan lävitsesi. On hienoa leikkiä syntetisaattoreilla ja kokea yhteys yleisöön lavalta käsin. On kuin sukeltaisi elämän virtaan.

Sytyn saadessani käydä rehellsiä ja avoimia keskusteluja. On hienoa, kun voin auttaa vain olemalla läsnä ja kuuntelemalla. Tunnen flown, kun puhun yleisölle asioista, jotka koen tärkeäksi. Tunnelma on lämmin ja luonnollinen, mutta jotenkin niin taianomainen sanojen soljuessa kuin minua ei olisi.

Tunnen tyydytystä, kun ohjaan laivaa ja saan tarjota ihmisille elämyksiä vesillä. Innostun, kun huomaan jotain kaunista ja tallennan sen kuvaksi, jonka voin jakaa ihmisille. On hauska kuvata videoita sekkailuista, jakaen hetkiä ja tunteita, jotka muuten jäisivät vain itselleni.

Olen liekeissä, kun saan seikkailla uusissa maissa ja paikoissa, mykistyen luonnon kauneudesta sekä tutustuen ihmisiin ja heidän tarinoihinsa.
Koen myös suurta täyttymystä vaeltaessani yksin erämaissa. Tunnen yhteyden luontoon ja samalla  olen kosketuksissa itseni kanssa. Olen yksin, mutta en yksinäinen.

Ymmärsin, että kaikissa näissä on kyse yhteydestä. Se liitty suoraan toisiin ihmisiin ja silloinkin kuin se on minun ja luonnon välistä, kaipaan päästä jakamaan näitä tunteita ja oivalluksia. Luulen, että me kaikki kaipaamme tuota yhteyttä. Se ei ehkä ole aina ilmeistä, mutta tavalla tai toisella on siellä jossain taustalla. Kun koemme yhteyden, voimme hyvin ja jos se on kadonnut olemme rauhattomia. Yhteys syntyy luonnollisesti, mutta tuntuu siltä, että arjessa sen kuitenkin helposti kadotamme. Se kuitenkin löytyy itsestään, kun rentoudumme ja annamme aikaa kohtaamiselle, yksin tai seurassa.

Jos haluat lukea Uuden-Seelannin matkastani lisää, vieraile matkablogissani. :)

- Turkka

Rohkeudesta

Sain kutsun tulla puhumaan vasta perustetun Lempäälän valo ry:n avajaistapahtumaan lauantaina 29.7. Yhdistyksen tavoitteena on tarjota kulttuuri- taide- ja ystävyystoimintaa lempääläläisille. Kun minut pyydetään puhumaan, annan pyytäjän asettaa puheen teeman. Tällä kertaa otsikko sisältää rohkeuden ja oman polun kulkemisen.

 

Tuttuja aiheita ja aiheesta riippumatta sivuan rohkeutta lähes aina. Pohdiskelen parhaillaan mitä näistä kertoisin lauantaina. Samalla mietin, mitä rohkeus on? Usein tuntuu, että pelottomuus nähdään rohkeutena. Omasta mielestäni rohkeus vaati ehdottomasti pelkoa. Koen, että rohkeus on uskallusta toimia tai olla toimimatta, vaikka seuraukset pelottavat. Toiselle joku asia voi olla todella helppoa, mutta toisella taas todella pelottava. Joillekkin itsensä esittely uudessa tilanteessa on todella luonnollista, kun toisella syke nousee ja hän saattaa jopa karttaa kiinnostavia tilausuuksia pelkonsa takia.

Emme pysty tietämään ulkoapäin, milloin joku toimii rohkeasti. Toiminta saattaa vaikuttaa rohkealta, mutta siinä ei välttämättä ole mitään erikoisempaa toimijalle. Vastaavasti joku näennäisesti pieni asia on saattanut vaatia kenties vuosien pohdiskelua. Joka tapauksessa tarinat toisten rohkeudesta innostavat myös muita. Esimerkit siitä kuinka pelottavan asian kohtaaminen on tarjonnut jotain uutta ja hienoa elämään, antaa uskallusta toisille rohkeuttaan etsiville. Luultavasti jokainen meistä kerää rohkeutta johonkin.

Olen oppinut, että oma uskallukseni jakaa kokemuksiani, on inspiroinut myös muita. Konkreettisin todiste tuli kuvaviestin muodossa muutama viikko sitten Helsinki-Vantaan lentokentältä. Eräs kuulijani kertoi minulle, kuinka hän oli saanut puheestani innoitusta ja lopulta varannut ensimmäisen ulkomaanmatkan matkustaen yksin. Tässä toteutui hienosti kierto, mitä rohkeat teot ruokkivat. Olen itse saanut inspiraatiota ja uskoa lukuisten ihmisten tarinoista. Nyt olin itse yksi innoitajista ja hänen tarinansa innoittaa taas muita, ketkä hänen seikkailustaan kuulevat.

Rohkeus pitää löytää joka kerta uudelleen ja joskus huomaamme, että emme olleet tänään tarpeeksi rohkeita. Pelko kuitenkin suojelee meitä ja kaikkia pelkoja ei ole tarkoituksenmukaista kohdata. Jos joku asia kuitenkin kummittelee mielessä kuukausista tai vuosista toiseen, on se varmasti merkki siitä, että asia on meille tärkeä ja kenties itse pelko on pahempi kuin se mitä pelkäämme. Olen itse huomannut, että lähes aina kun olen jonkun pelon kohdannut, huomaan, kuinka se oli vain mielikuvituksen tuotetta. Kun on uskaltanut tarttua tarjottuun työhaasteeseen, keskustella vaikeasta asiasta, sanoa kyllä/ei tai pyytää ihastusta ulos, on voittanut itsensä. Vaikka lopputulos ei olisikaan paras mahdollinen, uskallus antaa uskoa itseen ja on jälleen valmiimpi kohtaamaan uusia haasteita.

Tervetuloa Lempäälän valo ry:n avajaistapahtumaan. Ohjaan tilaisuudessa myös lyhyitä rentoutusharjoitteita. Ohjelmassa on lisäksi mm. tunnemaalausta, valokuvausta ja tietoa yhdistyksen toiminnasta. Lisätietoja tapahtumasta löytyy Facebookista.

- Turkka

Sinkku tahtomattaan

Tuollainen ehdotus puheen otsikoksi tuli mailiini. Ensireaktioni oli ahdistava ja pelokas. Vatsaa väänsi ja henkeä salpasi. Klassinen mitä ihmisetkin ajattelee nousi mieleeni. Hetken pohdittuani totesin, että sehän on juuri hyvä. Puhutteleva, ajatuksia herättävä ja rehellinen. Mitä sitten jos joku ajattelee minut epätoivoiseksi, niin kuin kaveri otsikosta totesi? Haluan puhua sinkkuteemalla, joten tuossa tuntemus, jota moni sinkku käsittelee.

Yksin eläminen ja sinkkuelämä on tullut reilun kolmen vuoden aikana tutuksi ja olen jo muutaman blogin kirjoittanutkin aiheesta.
Nettideittailua, Hyvää yötä ja huomenta, Tavoite: puoliso

Aihe pysyy ajankohtaisena ja lehtiä seuraamalla huomaa, että yksineläjien määrän kasvu on jo yhteiskunnallinen ilmiö. Paljon hehkutellaan sinkkuelämän hyviä puolia ja kyllähän niitä on. Vapaus mennä ja tulla kuinka huvittaa. Ei ole ikävää toisen luo. Toinen ei ärsytä eikä valita turhista. Jos tapaat kiinnostavan ihmisen, voit hyvillä mielen mennä jutulle, jos vain uskallat. Jokainen sinkku osaa kertoa pitkän listan hyvistä puolista ja parisuhteessa elävät voivat tarvittaessa jatkaa sinkkuelämän autuuden ylistystä.

Monelle sinkkuus on taakka. Juttelin 36-vuotiaan naisen kanssa ja hän kertoi, kuinka on alkanut miettiä, pitääkö lapsi hommata yksin. Hän ei varmasti ole ainoa. Kolmekymppisten sinkkunaisten asema tuntuu todella epämukavalta. Jos haluat perheen perustaa, paineet löytää kumppani ovat kovat. Lisääntymiskyky heikkenee ja jossain kohtaa tulee piste, jolloin hedelmöittyminen on jo todella epätodennäköistä. Jos miehenäkin käyn välillä syviä pohdiskeluja mahdollisen isyyden suhteen, vaikka minulla ei vastaava aikarajaa olekaan, niin miltä se tuntuu naisesta, joka joutuu tekemään loppuelämää koskevan ison päätöksen kenties täysin yksin.

Toivon voivani kannustaa kuulijoita jakamalla omia tuntemuksia ja kokemuksia, haaveilun ihanuutta ja todellisuuden tuomia pettymyksiä. Vaikka ei ole kumppania, niin voi huomata, että ainakaan ei ole yksin ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Jokainen kokee epätoivon ja riittämättömyyden tunnetta. Jokainen kysyy itseltään, miksi en kelpaa. Ulospäin saatamme viestiä itsevarmuuta, mutta tutustuessa paljastuvat epävarmuudet.

Paljon puhutaan siitä, kuinka pitää osata olla yksinkin. Se on totta ja ylipäätänsä välillä on hyvä olla yksin. Minä olen paljon yksin. Matkustan yksin ympäri maailmaa ja nautin siitä. Nautin olla yksin mökillä. Nautin myös suuresti matkustamisesta ystävien kanssa ja heidän seurastaan mökillä. Tällä kaikella on tarpeensa vaikka olisi parisuhteessa, mutta eihän mikään näistä korvaa omaa kultaa. Ei niin etteikö ilman kumppaniakin voi elää mukavasti, mutta yksin ja ystävien kanssa ei vain oikein kaikkea voi kokea. Perhoset vatsanpohjassa, joku ketä kaivata, joku joka odottaa ja tietenkin seksi, joka muuttuu täysin erilaiseksi, kun tutustuu toiseen ja tuntee vahvasti häntä kohtaan. La La Land -elokuvassa minuun iski kohtaus, jossa Sebastian yllättää Mian koti-illallisella. Ymmärsin, kuinka paljon kaipaan tuollaista arkista hetkeä syödä yhdessä. Vaihtaa päivän kuulumisia ja nauttia toisen kokkailusta/tai kokata itse toiselle.

Sinkku tahtomattaan puhe sunnuntaina 28.5. Om Yogalla klo 15-16:30. Puhun noin 50 minuuttia, sitten on pieni tauko, jonka jälkeen keskustelua paikalle jääneiden kanssa. Tervetuloa rohkeasti mukaan!

- Turkka

Toiveiden vuosi

Monelle on varmasti tuttuja erilaiset unelma- ja aarrekartat, joihin kerätään kuvia, sanoja ja lainauksia ilmentämään sitä, millaiseen suuntaan toivoisi elämänsä kehittyvän. Sellaisen tein itsekin muutama vuosi sitten, mutta se ei ole niin maagisesti toiminut, kuten monelle voi käydä. Itselläni taas toinen tapa asettaa toiveita, tuntuu osuneen kohdilleen hämmästyttävästi.

Osallistuin vuonna 2011 Sammon takojat-koulutukseen, jonka päätteeksi suoritin tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Sammon takojien aikana aloin kirjoitella ylös asioita, joita toivoisin toteuttavani. Pääasiassa ne liittyivät töihin. Muistan kun toisella tapaamiskerralla, muutaman kuukauden tauon jälkeen, kurkistin vihkooni ja totesin kurssikavereilla, että jännästi nämä asiat ovat toteutuneet tällä välin. Jatkoin kirjoittamista läpi koulutuksen ja kummasti niitä asioita tapahtui mitä kirjasin ylös, mutta ei tietenkään kaikkea. Kenties jako muodostui sen perusteella, missä oli sydän todella mukana.

Kun tutkin muistikirjaani täällä Yhdysvalloissa, löysin vanhan muistiinpanon. Keväällä 2013 kirjasin vihkooni toiveiden päivä/viikko/kuukausi/vuosi listauksen. Pohdin silloin kovasti elämäni suuntaa (mikä jatkuu edelleenkin) ja yritin löytää tapoja kartoittaa, mitä oikein elämältäni toivon. Helmikuussa 2013 olimme exäni kanssa päätyneet eroon, päättäen lähes yhdeksän vuoden parisuhteen. Olin myös ammatillisesti saavuttanut unelmiani, joten pyrin katsomaan tulevaa avomin mielin ilman rajoitteita. Oli melkoinen hämmästys, kun vertasin tämän hetkistä elämääni noihin kolmen vuoden takaisiin toiveisiin.

Tässä kuvan alkuperäisestä listasta. Koska käsialani on harvinaisen epäselvä, kirjaan selvyyden vuoksi tähän listan sisällön:

Päivä: lukemista, keskustelua, musiikkia, luomista, ideointia, liikuntaa, rentoutumista

Viikko: rauhallinen maanantai, ti/ke tapaamisia toimintaa, to/pe luovaa sisältöä, la/su viihdettä, retkeilyä, pikkumatkoja

Kuukausi: koti- tai ulkomaanmatkoja, julkaisua, luentoa, opetusta, muutaman päivän retkiä, projekti, esiintyä

Vuosi: muutama ulkomaanmatka, pari isoa vaellusta, joku julkaisu kirja/levy/elokuva/sarja, aloittaa uusia asioita ja harrastuksia, opiskella uutta, luoda merkityksellisiä ihmissuhteita, kasvaa henkisesti

Jos katson viime vuotta, niin se sisälsi kaikkea tuota. Matkasin Pariisin ja Prahaan. Tein 2,5 viikon asuntoautoretken Euroopassa, vaelsin Urho Kekkosen kansallispuistossa kuusi päivää, opetin äänisuunnittelua, pidin puheita mm. häpeän ja rohkeuden haasteista, soitin usemman keikan muusikkona ja jopa ensimmäistä kertaa lauloin. Kokeilin uusia juttuja astuen epämukavuusalueelle, sävelsin mainosmusiikkia ja 10-jakoisen tv-sarjan musiikin, kirjoitin blogia ja tein videopäiväkirjan Euroopan retkestä, kohtasin paljon uusia ihmisiä ja löysin muutaman uuden ystävän, pystyin kehittämään toimintaani rohkeampaan ja avoimempaan suuntaan, palasin ensi kerran kapteeniksi sitten kesän 2008 ja vietin monia iloisia hetkiä ihmisten seurassa. Tähän voi lisätä sen, että nyt olen kieränyt Yhdysvaltoja 78. päivää ja ehdin olla Suomessa vain 12 päivää, kunnes lennän Dreamtale-yhtyeen mukana taltioimaan heidän Kiinan kiertuettaan, jonka jälkeen luon mahdollisesti äänimaiseman Room Escape -peliin. Toki vuoteen mahtui myös paljon epävarmuuta ja ikäviäkin asioita, mutta nehän kuuluvat väistämättä elämään. Todella huikea vuosi kokonaisuudessaan.

Jos koitan kertoa, kuinka tämä on oikein tapahtunut, en tiedä mitä sanoa. Moni asia on tapahtunut sattumalta, ilman että olen itse ollut aktiivinen. Asiat ovat toki käyneet mielessä jollain tapaa, mutta puheet ja luontoretket ovat ainoita juttuja, joiden kanssa olen ollut itse todella aktiivinen. Olen myös aktiivisesti pyrkinyt haastamaan ja kehittämään itseäni, mutta sehän on aaltoliikettä. Välillä edistyy ja välillä epäonnistuu.

Suuri osa on siis sattumaa ja todella hyvää onnea. Toki oma tahtotila ja pyrkimys, ovat hiljalleen mahdollistaneet sen, että olen valmis, kun tilaisuuksia tulee vastaan. Yksi syy siihen, miksi minulle on tarjottu mahdollisuuksia tehdä kivoja juttuja tauonkin jälkeen liittyy ehkä siihen, että suhtaudun tekemiseen rakkaudella. Se on myös tarkoittanut sitä, että olen ollut eri mieltä asioista ja joskus kieltäytynyt jostain, mitä en tunne hyväksi jutuksi itselleni. Olen myös joutunut etsimään rohkeutta tarttua mahdollisuuksin ja kaikkiin en ole tarttunut välittömästi.

Toiveidensa jäsentely varmasti parantaa mahdollisuuksia niiden toteutumiseen. Voin kokemuksesta sanoa, että kun vain ajelehtii elämän vietävänä, tulee usein hetkiä, milloin kaipaa selkeää suuntaa. Ei ehkä kannata sitoa itseään liikaa mihinkään päämäärään, mutta on hyvä olla joku päämäärä, jotta voi lähteä matkaan. Matkan aikana sitten selviää, mihin se oma polku lopulta vie. Lensin Los Angelesiin ilman suunnitelmaa. Tästä muodostui melkoinen seikkailu, mutta se rakentui suurimmalta osin päivä kerrallaan, vain summittaisten ajatusten kanssa siitä, mihin suuntaan seuraavaksi. Oli mielikuvia mitä voisi tapahtua. Oli unelmia ja oli pelkoja. Jotain niistä toteutui ja jotain ei. Tuli kuitenkin niin paljon sellaista, mitä en olisi osannut suunnitella ja kuvitella. Joten jos ajalehdit, ota joku suunta kaukaisuuteen tai lähimpään puistoon. Jos taas pusket määrätietoisesti yhteen suuntaan, kokeile välillä maisemareittiä. Isolle tiellä löytää kyllä aina takaisin. :)

Matkan aikana olen kuvannut lyhyitä videoita teemalla innostavia ajatelmia. Niitä voit katsoa täältä. Matkablogiin päivittyy hiljalleen kertomuksia reissun tapahtumista.

- Turkka

Aloittelijan mielellä

47. päivä matkalla ja olen Seattlen nurkilla Woodinvillessä. Matkablogiin rustasin Los Angelesin päivistä ja Facebook päivittyy ahkerammin videoiden kera.

Suomessa itsensä tuntee välillä erityisen laiskaksi ja epämukavuuksia karttelevaksi. Menee helposti ehkä viikkojakin, ettei haasta itseään minkään uuden kanssa tai astu varsinaiselle epämukavuusalueelle. Kun mietin mitä kaikkea päivät matkalla sisältävät, yllätyin siitä, kuinka paljon joutuu huomaamattaan uusiin tilanteisiin ja omaksumaan erilaisia asioita.

Yhdysvallat ei toki ole mikään Intia, mutta kyllä täälläkin törmää paljon juttuihin, mitkä tehdään eri tavalla kuin kotimaassa. Kaupassa käynti, auton tankkaaminen, motellissa majoittuminen, liikennesäännöt ja -kulttuuri, keittiölaitteet ja kassakeskustelut voivat olla yllättävän haastavia. Kohtaa uusia toimintamalleja ja sanoja, joita ei osaa mitenkään arvata. Tilanteissa on usein vähän pihalla, kun ei meinaa heti ymmärtää, mitä toinen kysyy tai kertoo. Syvällisemmissä keskusteluissa aktiivisen sanavaraston rajoitteet tulevat vääjäämättä vastaan.

 Grand Canyon

Kaikki varmasti rakastavat sitä tunnetta, kun homma on hallussa, mutta nyt koen joka päivä ainakin jotain pieniä tilanteita, joissa en ole kartalla. Yllätyinkin siitä, kuinka vähän nämä tilanteet minua haittaavat. Ne kuuluvat luonnollisena osana uuteen maahan tutustumiseen, vaikka Suomessa vastaavat tilanteet voisivat nolostuttaa suuresti. Jotenkin sitä on sellaisessa lapsenomaisessa tilassa, jos vaan innolla tekee asioita, mokaa ja sitten on hienoa, kun osaa serraavalla kerralla toimia paremmin. Tunsin varsin syvää tyytyväisyyttä, kun sain tankkausoperaation ekan kerran onnistumaan ilman säätämistä. Suomen korttia eivät automaatit hyväksy, joten kassalla pitää joka kerta vierailla.

Yllätyksiä tulee silti niissäkin asioissa, joita on jo moneen kertaan tehnyt. Kortilla maksaminen voi olla joskus varsin vaikeaa, eikä aina välttämättä onnistu, vaikka päätteen Mastercard pitäisi hyväksyä. Joskus myyjät ovat pihalla, kun pääte kysyy heiltä jotain uutta, mitä paikallisten kortit eivät tee. Käteisellä tilanteista toki selviää ja muutenkin tällaista englantia aksentilla höpöttävää jamppaa kohdellaan ymmärtäväisen ystävällisesti, vaikka saatan olla aivan kuutamolla keskustelun kulusta.

 Piti kysyä huonekaverilta, kuinka tällä hanalla saa veden juoksemaan suihkun kautta.

Päivittäinen oppiminen kuuluu siis tällaiseen matkailuun, mitä itse harrastan. Yksi syy, miksi uuden oppimista on niin paljon on se, että liikun paljon ja eri kulkuneuvoilla. Majapaikka vaihtuu myös ahkeraan, joten sen myötä vastaan tulee erilaisia hostelleja, hotelleja, motelleja ja ihmisten koteja Airbnb:n kautta. Sterssiä ja jännitystä tämä vauhti ja suunnittelemattomuus tuottaa, mutta selkeästi saan siitä myös kiksit ja olen valmis sietämään nuo hetket, jolloin olen varsin tumpelo turisti.

Yksi syy siihen miksi matkailen, on varmasti tuo, että se aktivoi minua. Tavallaan pakotan itseni tilanteisiin, missä on vain toimittava. Reissulta tarttuu mukaan toki paljon kauniita maisemia ja hienoja kohtaamisia, mutta luulen, että nämä pikkuruiset päivittäiset oppimiset ja epäonnistumiset ovat ehkä vielä tärkeämpiä, vaikka sitä ei aktiivisesti ajattelekaan. Onhan se mahtavaa, että toimii huomaamattaan kuin kävelemään opetteleva lapsi, uudestaan ylös eikä jäädä pohtimaan mokia, jotka kuuluvat oppimiseen. Kotikulmilla sitä liian usein vältttelee mokia ja ei yritä enää uudestaan.

- Turkka

Ameriikan raitilla

Tällä kertaa kirjoitan Hermosa Beachin laiturilla Los Angelesissa. Kuudes päivä Yhdysvalloissa on kääntymässä hiljalleen illaksi. Olen jälleen aloittanut uuden seikkailun, josta tiedän vain sen, että paluu lento Suomeen lähtee 31.3. Los Angelesista.

Päätös lähteä matkalle Yhdysvaltoihin syntyi eräänä syyskuun sunnuntaina, kun veljeni sanoi, että SAS:lla on nyt todella edullisia lentoja Jenkkilään. Tunnin pohdittuani ostin lentoliput. En ollut tänne lähtemistä kovinkaan paljon miettinyt, vaan Uusi-Seelanti oli selkeä ykköskohde seuraavalle pitkälle matkalle. Ajatus alkoi kuitenkin lentoja katsellessa puhutella ja päätin antaa fiiliksen viedä.

En ole matkaa erityisemmin suunnitellut. Hain kyllä matkaoppaita kirjastosta heti seuraavana päivänä, mutta syvennyin toiseen niistä vasta päivää ennen lähtöä. Tarkoitus on kiertää maan länsipuolta näiden 78 päivän aikana. Pakollisia vierailukohteita en ole keksinyt, mutta kansallispuistoja haluaisin koluta sen minkä pystyn ja San Fransiscoon olisi kiva tutustua.

Matka on siis jonkinlainen oodi vapaudelle ja heittäytymiselle. Saan kiksit siitä, etten tiedä mitä on tulossa. Haaveilen, että näen hienoja paikkoja ja tapaan mielenkiintoisia ihmisiä. Näin voi tapahtua ja luultavasti jollain tapaa tapahtuukin. Kääntöpuolena tälle suunnittelemattomuudelle tulee sitten se, että yhtä hyvin voi olla olla, etten pääsekään kansallispuistoihin ja ajelen yksin ympäri maata vuokra-autolla, kustannusten kohotessa korkeuksiin. Yksin matkaamisessa on puolensa, mutta tykkään jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, joten toivon löytäväni seuraa retkille. Bongailen myös aktiivisesti mahdollisuuksia ottaa osaa toisten seikkailuihin.

Taloudellisesti matka tulee syömään säästöjäni paljon. Olin mieltänyt Yhdysvallat aavistuksen edullisemmaksi kuin Suomi, mutta samaa hintatasoa näyttää olevan, ainakin Los Angelesissa. Tämä on siten täysin erilaista kuin Aasiassa reissaaminen, missä voi matkustaa todella edullisesti. Toisaalta tykkään tästä haasteesta pitää budjetti aisoissa. En kuitenkaan haluaa rajoittaa liikaa tekemisiä, sillä jos tulee hienoja juttuja vastaan, niin kannattaahan niistä nauttia, kun täällä kerran olen. Koitan siis jättää väliin suurimmat turistirysät ja panostaa juttuihin, jotka tuntuvat sen arvoisilta.

Ihan haaluillen en voi kulkea, vaan joudun myös suunnittelemaan tulevaa, jotta pääsen esimerkiksi kansallispuistoihin. Usein valitsen seuraavan kohteen sen mukaan, kun uusi tuttavuus sitä houkuttelevasti suosittelee, kuten Johshua Treen kansallispuisto. Jos retkiseuraa ei hostellista löydy, pitää vuokrata auto yksin ja lähteä tutkimaan tuntematonta. Silloin saattaa mennä tuntikausia siihen, kun selvittelee reittejä ja muita käytännön asioita, jotka eivät vieraassa maassa ole itsestään selvyyksiä. Eli stressiä pakoon ei ainakaan tälla tavalla pääse, vaan epävarmuus ja säätäminen liittyvät olennaisesti tällaiseen matkailuun. Sohvasurffaamista ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa tällä retkellä, tämä myös hostellikaverin inspiroimana. Epämukavuusalueen tulen kohtaamaan siis monen monta kertaa ja lukuisia pelkoja ehtii mieli kehitellä. Kuinka käy kun nukun autossa jossain syrjäisellä parkkipaikalla? Eksynkö vahingossa väärille alueille? Myös jännitys siitä, löydänkö matkan aikana ihmisiä, kenen kanssa jakaa kokemuksia ja ajatuksia, pohdituttaa usein.

Ensimmäiset päivät ovat sujuneet mukavasti. Hostelli on viihtyisä, ihmiset rentoja ja Tyynivaltameri näkyy ikkunasta. Olen uskaltanut kysyä ja päässyt muiden asukkien mukaan automatkoille. Näiden aikana on tapahtunut paljon kivaa ja sellaista, mitä en olisi osannut itse suunnitella. Olen saanut käydä aitoja syviä keskusteluja, missä kielitaitoni rajat tulevat vastaan, kun en meinaa löytää oikeita sanoja. Olen kuullut monia tarinoita elämästä ja kertonut legendaa omista seikkailuistani.

Tällaisen matkan kynnyksellä tulee miettineeksi, mitä kaikkea voisi sattua. Tampere tuntuukin yhtäkkiä erityisen kivalta paikalta ja työkaverit entistä tärkeämmiltä. Mietin, pitäisikö sittenkin jäädä. Sisälläni kuitenkin tunnen, että kannattaa mennä kun maailma kutsuu. Mitä tahansa voi sattua kotonakin. Jos tämä jäisikin viimeiseksi matkaksi, niin ainakin olen elänyt unelmaani ja tutkinut maailmaa peloistani huolimatta. Olen löytänyt rohkeuden kohdata tuntemattoman, mutta rohkeus pitää löytää joka päivä uudestaan.

PS. Tein videopäiväkirjan lokakuun asuntoautoretkeltä Euroopassa ja sen pääset katsomaan tämän linkin takaa. Tarkoitus on myös aktivoida matkablogi ja kertoa tämän reissun menosta tarkemmin siellä.

- Turkka