Yksinelon autuus

Matkalla syntyi monia blogin aiheita. Nyt päätin kirjoittaa siitä, kuinka reissaaminen muutti tuntemuksiani yksinelosta.

Olen lapsesta saakka ajatellut niin, että ilman kumppania elämä ei ole täyttä. Olen kaivannut täydentäjää. Ihmistä joka tuo elämääni asioita. Ajatus iskostuu mieleen varmasti osittain satujen mukana ja osaltaan se kuuluu persoonallisuuteen. Matkan aikana huomasin sen, että en enää tunne niin. Jokin oli muuttunut minussa.

Tämä oli yksi lukuisista asioista, joita mietin, kun vietin kymmenen päivää hiljaisuudessa Vipassana-meditaatiokurssilla. Oma selitykseni tapahtuneelle on seuraavanlainen. Ihailen ihmisiä ketkä heittäytyvät tilanteisiin, ovat iloisia eivätkä turhaan murehdi asioita. Luonnonlapsi on ehkä termi, jolla näitä henkilöitä kuvailisin. Huomaan myös, että olen kaveripiiriini paljon sellaisia löytänyt. Koska kumppaniltakin toivon näitä ominaisuuksia, luulen, että kaipuuni johtui siitä, että halusin täydentää itseäni. Koin, että en ole tuollainen, mutta jos minulla on sellainen kumppani, niin saan nauttia tuosta iloisesta elämäntyylistä ja ihailemistani ominaisuuksista.

Matkan aikana huomasin, että ihailemani ominaisuudet ovat luontaisia myös itselleni. Ne pitää vain vapauttaa. Uudessa ympäristössä uusien ihmisten seurassa en ollut vanhojen käyttäytymiskaavojeni vanki. En suunnitellut turhia ja hauskoja juttuja tapahtui, kun vain fiilisteli menemään, ilman aikataulua ja reittisuunnitelmaa. Näin ja koin itsessäni ihailemiani asioita. Olo tuntui täysipainoiselta. Hyvät puolet suunnitemallisuudesta ja asioiden järjestelykyvystä säilyivät, mutta elin myös vapautuneesti, nauttien siitä, etten tiedä, minne päädyn ja kenen kanssa. Matkalla oppi myös sen, kuinka ihmisiin oli helppo tutustua missä tahansa. Juttukaveria ja retkiseuraa löytyi kuin itsestään.

Uskon, että hyvä olo olla yksin löytyi, kun en enää tarvinnut jotain toista tuomaan asioita elämääni. Toki parisuhde mahdollistaa paljon sellaista, mitä ei yksin voi kokea, mutta yksin voi kokea todella paljon. On erittäin nautinnollista, kun voi mennä miten haluaa. Löyttäytyä seuraan ja jättäytyä pois, kun siltä tuntuu. Tämä oli varmasti yksi matkan suurimmista oivalluksista. Parasta on se, että se ei ole vain tajuamista järjellä, vaan sen myös tuntee ja huomaa käytännössä. Ei kumppanin kaipuu tietenkään kokonaan häviä, mutta asiaan suhtautuu paljon rennommin.

- Turkka

Kotiipaluu

Palasin matkaltani viikko sitten ja olen taas kotikaupungissani Tampereella. Syksyllä kipuilin henkisesti. En tiennyt paikkaani elämässä enkä yhteiskunnassamme. Olin kokeillut tietä, jossa oli työ, oma asunto, avopuoliso ja harrastuksia. Sinänsä tuossa yhdistelmässä ei ole mitään vikaa, mutta ne palikat, jotka minulla oli, eivät tuntuneet sopivan yhteen. Hiljalleen luovuin niistä ja matkan myötä jäi kaikki taakse.

En uskonut löytäväni ratkaisua mieltäni askarruttaviin ongelmiin vaihtamalla sijaintia, mutta ajattelin, että ainakin kielitaito vahvistuu ja maailmankuva muuttuu väkisinkin. Näin kävikin. Sain kuitenkin paljon sellaista, mitä en osannut kuvitella. Olin reilut kahdeksan viikkoa Intiassa, neljä viikkoa Thaimaassa ja seitsemän viikkoa Nepalissa. Kaikkialla minne menin, löytyi uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Opin ja inspiroiduin toisten tavasta ajatella ja elää. Paikalliset olivat ystävällisiä maasta riippumatta. Matkan aikana koin monia hienoja paikkoja. Kävin rauniokaupungeissa, löhöilin riippukeinussa hiekkarannalla, vaelsin yli viiden tuhannen metrin korkeudessa Himalajalla, koin Nepalin maanjäristykset, tein pyhiinvaelluksen vuorelle yhdessä hindujen kanssa, oleilin Äiti Amman ashramissa, työskentelin Thaimaan saarelle suomalaisessa tosi-tv-tuotannossa ja vietin kymmenen päivää hiljaisuudessa, ilman virikkeitä Vipassana meditaatiokurssilla. Tässä toki vain muutama yksityiskohta lähes viiden kuukauden seikkailulta.

Matkan aikana kävin läpi jonkinlaisen muutoksen. Alkuun olin lähes horroksessa. Opettelin vain olemaan hetkessä, huolehtimatta tulevasta. Jossain vaiheessa unelmat, inspiraatio ja elämänilo palasivat. Olin kuin tietokone, joka sammutettiin hetkeksi, jotta käyttöjärjestelmä voidaan päivittää. Lopulta neljän viikon vaellus Himalajalla aukaisi minut ja visiot valtasivat tajuntani. Elämä tunui selkeältä ja koetulle löytyi merkityksensä. Syntyi ajatus kotiinpaluusta.

Olisi ollut helppo jatkaa matkaa. Halusin kuitenkin kohdata pelot, jotka visioihini liittyivät. Palata Suomeen ja yrittää toteuttaa nuo ideat ja ajatukset, joita Annapurnan vuorilla syntyi. Olen ottanut monia askeleita elääkseni sen mukaan, mitä sisälläni tunnen. Nyt on taas aika astua uusille epämukavuusalueille ja katsoa, miten ympäristö suhtautuu luovuuteni tuotoksiin. Lyhyesti ilmaistuna, näen itseni puhumassa ihmisille. Ymmärsin, että elämäni aikana olen käynyt voimakasta kasvu- ja muutosprosessia. Olen niin sanotustusti löytänyt varjoista valoon.

Brene Brownin haavoittuvuutta ja häpeää käsittelevät kirjat sytyttivät kipinän sisälläni. Minähän olen elänyt nämä asiat läpi. Kykyni tutkia rehellisesti omia tunteitani ja motiivejani, antavat perustan yhdistää omakohtainen kokemus ja Brownin tutkimusten johtopäätökset. Brown käyttää termiä wholehearted living, vapaasti suomennettuna täydellä sydämellä elämistä. Tämä sisältää mm. rohkeutta olla oma itsensä, välittämättä mitä muut ajattelevat, kohdata elämän epävarmuus, luopua täydellisyyden tavoittelusta ja vertailusta muihin ihmisiin. Brown uskoo, että meitä rajoittaa pelko siitä, että jos avaamme itsemme, emme ehkä olekaan rakastamisen arvoisia. Pelkäämme, että meidät hylätään ja emme tunne kuuluvamme joukkoon. Brownin ajatuksiin voit tutustua katsomalla hänen hiteiksi noussseet TED Talkinsa. Ensimmäinen käsittelee haavoittuvuutta ja toinen häpeää. Aroista aiheista huolimatta videot ovat erittäin myönteisiä ja inspiroivia.

Aika näyttää kuinka onnistun mielessäni olevat tuhannet Lego palikat kasaamaan niin, että saan luotua esityksen, josta kuulija voi inspiroitua ja saada voimaa omaan arkeensa. Tulen myös kirjoittamaan matkan aikana heränneistä ajatuksista blogiin. Visioiden lisäksi tuli tietysti liuta uusia mietteitä elämästä. Mielessäni on myös ottaa video yhdeksi ilmaisukanevaksi. Matkalla en päässyt pitkiin aikoihin kirjoittamaan, mutta tein kolme videotervehdystä Facebookiin ja yllätyin, kuinka hyvin video välitti tunteet ja maisemat. Video ilmaisee paljon sellaista, mitä en osaa sanoiksi pukea.

Kotiinpaluu myös jännitti. Miltä ihmiset ja asiat tuntuvat. Olen ehtinyt viikossa tavata perheeni ja paljon ystäviäni, sillä vuosittainen lukiotapaaminen ja kahdet tuparit olivat sopivasti lähekkäin. Tuntuu yhtälailla, kuin mikään ei olisi muuttunut ja silti paljon on muuttunut. Olen todella iloinen, kun monella suuri unelma on matkani aikana käynyt toteen. Olen myös erittäin kiitollinen siitä, millaisesta tuesta saan nauttia. Omat pelkoni haalistuvat, kun huomaan, että minulla on vahva hyväksyntä toteuttaa itseäni.

- Turkka

Inspiroivia kirjoja

Reilut kolme vuotta sitten löysin sisäisen lukutoukkani. Melkein 30 vuotta luovin melko vähällä kirjojen lukemisella. Muistan vielä, kun lukiossa jäi pakollinen Seitsemän veljestäkin väliin. Kaverin briiffi välitunnilla siivitti ilmeisesti tarpeeksi hyvään tulokseen pistokokeessa. Sammon takojat koulutuksessa oli lukuohjelma, jossa piti suorittaa tietty määrä kirjapisteitä. Omatunnon kautta pisteet annettiin, mutta kuten kouluttajat sanoivat, alkuun on aina vastarintaa ja lopulta porukka alkaa lukea ilman ulkoisia kannustimia. Niinhän siinä kävi.

Kirjoja on tullut ahmittua melkoinen kasa ja hyviä lukukokemuksia on ollut paljon. Listaan tässä neljä kirjaa, mitkä ovat inspiroineet ja vaikuttaneet omaan elämääni.

Viisi viimeistä toivetta (Bronnie Ware)

Kirjan lukeminen oli mielessäni yli vuoden, mutta jostain syystä en siihen tarttunut. Ehkä ajattelin, että kun käsitellään saattohoitopotilaita, niin kirja on jotenkin synkeä. Ei todellakaan ole. Lämmöllä ja rakkaudelle kerrotut tarinat Bronnien viettämistä viikoista kuolemansa pian kohtaavien ihmisten kanssa, ovat todella koskettavia. Kirja laittaa miettimään, kuinka omaa elämäänsä elää. Millä on lopulta merkitystä? Ilmeisesti kukaan ei muistele töitään tai suuria saavutuksiaan, vaan toivoo antaneensa enemmän aikaa itselleen, läheisilleen ja uskaneensa tehdä, niin kuin sisällään tunsi oikeaksi. Hyvää luettavaa, kun suuria päätöksiä on edessä ja ei meinaa löytää rohkeutta toteuttaa unelmaansa. Taitaa olla niin, että enemmän kaduttaan tekemättä jättämisiä, kuin tekemisiä.

Valon soturin käsikirja (Paolo Coelho)

Olen Coelhon tuotannosta pari tuoreimpaa lukenut, mutta hän tuntuu itselleni aika kököltä kirjailijalta. Hänen ajatuksistaan pidän kyllä, mutta jotenkin tuntuu, että hän tunkee ne väkisin romaaneiksi, vaikka voisi ehkä jakaa pohdintansa lyhyemmillä teksteillä. Valon soturin käsikirja sen sijaan sisältää lyhyitä sivun mittaisia, "ikiaikaisia", inspiroivia ja opettavaisia viisauksia elämästä. Kirjoitukset on alun perin julkaistu Brasilialaisessa sanomalehdessä ja myöhemmin koottu yksiin kansiin. Ollessani äiti Amman ashramissa mieleeni tuli, että olisi kiva lukea Valon soturia. Sattumalta löysinkin ashramin kaupasta käytetyn kirjan lähes ilmaiseksi. Sitä on ollut kiva lukea matkalla ja saada kannustavia ajatuksia, kun pohdiskelee elämän mysteeriä.

Eat, Pray, Love (Elisabeth Gilbert)

Tämä taitaa olla jo jonkinlainen klassikko naisten keskuudessa. Kolmekymppinen menestyvä matkajournalisti Elisabeth Gilbert eroaa miehestään ja lähti etsimään itseään Italian, Intian ja Indonesian maisemiin. Hän sopi kustantajan kanssa kirjoittavansa matkastaan kirjan ja kustansi reissun ennakoillaan. Mukavan letkeää ja avointa juttua siitä, kun laittaa elämänsä ihan uusiksi. Luimme tämän ehkä noin viisi vuotta sitten exäni kanssa lomalla. Hän luki ensin ja suositteli sitten minulle, kun olin oman matkakirjani jo lukenut. Luettuani, olin aivan varma, että kohta suhteessamme tapahtuu jotain. Oletin kirjan inspiroivan exäni laittamaan elämäänsä uusiksi. Lopulta se olinkin minä, kumpi kirjasta inspiroitui. Silloin tajusin, että elämälle ja unelmilleen pitää tehdä jotain. Aikaa ei ole loputtomasta. Syntyi päätös, että haluan lähteä opiskelemaan ulkomaille ja matkustaa enemmän. Hilkulla se olikin, etten opiskellut Lontoossa kahta vuotta ja ensi syksynä saatan löytää itseni koulunpenkiltä Intiassa. Myös matkapäivät kasvoivat joka vuosi, huipentuen tähän parhaillaan käynnissä olevaan seikkailuun ilman takarajaa.

Rework (Jason Fried, David Heinemeier Hansson)

Tämän innostavan paketin ovat kasanneet kaksi it-alalla bisnestä pyörittävää herraa. Kuten esipuheessa todetaan, mielestäni kirja sopii niin yrittäjälle, omaa liiketoimintaa suunnittelevalle, kuin työntekijälle, joka haluaa uutta näkökulmaa työhänsä. Lyhyitä kappaleita, jossa pojat kertovat kuinka he ovat bisnestään pyörittäneet. Usein he antavat kyytiä bisneskoulujen opeille ja myös perustelevat näkemyksiään esimerkeillä. Pointtina on usein se, ettei tehdä asioita liian vaikeita. He haluavat myös muistuttaa, ettei kannata yrittää olla kuin isot ja kankeat suuryritykset. Ole rehellisesti sellainen kuin olet ja käännä se kilpailuvaltiksi. Kasvun ei myöskään tarvitse olla jokaisen yrityksen mantra. Jos mielessäsi pyörii suunnitelmia liiketoiminnasta, mutta et tiedä kuinka lähdet liikkeelle, kannattaa tutustua tähän kirjaan. Yrittäjyyskurssilla ei taida kuulla näitä näkemyksiä :)

- Turkka

Vanha suola janottaa?

Katselin Facebookista kuvia ystävieni perinteisestä pääsiäsen vietosta, jossa olen lähes aina ollut itsekin mukana. Oli hauska nähdä tuttuja naamoja ja sain hyvän fiiliksen kuvista ja videopätkistä. Yhdessä kuvassa pysähdyin katsomaan exääni. Samalla tunsin kasvojen aiheuttavan minussa oudon reaktion. Tunsin yhtäkkiä kiintymystä häneen. Ihmettelin, miksi koen näin? Tiedän, että kun olemme tekemisissä oikeasti, ei tuollaisia fiiliksiä ole. Toki hänestä edelleen välitän, olihan hän vuosia minulle läheisin ihminen. Oma "vapautumiseni" vanhasta tunnesiteestä tuli viime toukokuussa. Muistan hetken hyvin. Istuimme vierekkäin lentokoneessa, paluumatkalla kaveriporukkamme purjehduslomalta. Matkan aikana ympyrä välillämme tavallaan sulkeutui. Tunsin rauhan sisälläni. Yksi aikakausi elämässäni oli päättänyt, mutta se tuntui olevan täynnä rakkautta ja lämpöä. Ei surua, ei katkeruutta.

Olin siis hiukan ihmeissäni mistä nyt tuulee. Olen melkoisen varma, että jos olisin ollut paikanpäällä, ei tuota tunnetta olisi tullut. Sitten tajusin, että mieleni tunnisti kuvassa ihanteensa. Lähes yhdeksän vuotta nuo kasvot antoivat mielelleni objektin, jonka varaan rakentaa kuvitelmiaan. Hän joutui siis lähes ensitapaamisestamme saakka vastaamaan kohtuuttomiin odotuksiin mielikuvitukseni haavelemasta ihanteellisesta tyttöystävästä. Paljon oli luonnostaan kohdillaan ja sitä mikä ei vastannut mielikuvaa, yritti mieleni aktiivisesti muuttaa sanojen ja tekojen avulla. Sama ilmiö näkyi myös silloin, kun toinen tuntui niin ihanalta ajatukselta, ollessamme kaukana toisistamme. Mieli siis rakensi taas kuvan tuosta ihanne puoliskosta, joka ei juuri nyt ollut luonani. Melkoisen karua, mutta totta.

Kuvan tarina tuonnempana ;)

Tämä on tietenkin minun henkilökohtainen piirteeni ja ongelmani. Luulen kuitenkin, että siinä on paljon yleismaailmallista kaikua. Ilmiö saattaa olla minulla hiukan vahvempi, kun olen erityisen taipuvainen romantisoimaan ja dramatisoimaan elämää mielikuvitukseni avulla. Uskon myös, että sama malli ilmenee kaikissa ihmissuhteissani. Odotukset ovat vain erilaiset vanhemmille, veljelle, ystäville ja työtovereille.

Mietin, koska mieleni vapauttaa exän tuosta ihannenaisen kuvastamisesta? Tapahtuuko niin vasta sitten, kun ihastun johonkin toiseen? Tätä pohtiessani toivon, etten kenellekään aiheuttaisi moista epäoikeudenmukaisuutta. En kuitenkaan usko, että henkinen kehitykseni koskaan kulkisi niin korkealla, että pääsisin täysin irti tuosta mieleni toimintavavasta. Enkä toisaalta luota siihenkään, että jalosti pysyisin erossa parisuhteista lopun elämääni. Tämä blogi saattaa tosin toimia oivana siveysvyönä ja torbedoida mahdolliset tulevaisuuden romanttiset viritelmät. Tosin harvemmin kukaan hiihtää järki edellä, kun hormonit pääsee valloilleen :)

Mietin millaisen kuvituskuvan tähän tekstiin voi laittaa. Päädyin viimeisimpään fiktioihastukseeni. Rakastunut Goethe elokuvassa Miriam Steinin esittämä Lotte Buff on niin hurmaavan ihana :)

- Turkka

Pää pensaassa

Olen parin viikon rankan työkeikan jälkeen taas lepotilassa rauhallisella saarella Thaimaassa, joten innostus kirjoittaa ja kiireettömyys kohtaavat leppoisissa olosuhteissa. Kirjoitan myös matkablogia reissuni vaiheista. Siihen voi tutustua täällä.

Olen parin viime vuoden aikana vapautunut melko monista itseäni rajoittavista peloista ja uskomuksista. On ollut mielenkiintoinen huomata, kuinka itselleen voi mielessään rakentaa todella kuvitteellisen imagon tai mitä tahansa muuta harhaanjohtavaa. Ajattelin, että tiedän suurin piirtein miltä vaikutan ulospäin ja mitä ihmiset minusta ajattelevat. Rakastan nauramista ja usein juttuni ovat melkoisen ronskeja. Hyvän maun rima on yleensä alitettu jo ennen kuin avaan suuni. Usein myös lirkuttelen tytöille ja kiusaan heitä varsin mauttomilla jutuilla, kuitenkin niin, että lähes aina pääsen samaan seuraan uudestaankin. Omassa mielessäni olin ulospäin jonkinlainen klovnin ja pelimiehen sekoitus, kova jätkä. Tosin muutama vuosi sitten naistyötoveri valitsi ruokatunnin Imago lautapelissä minua kuvaavaksi vaatekappaleeksi aamutakin...nahkatakkikin oli tarjolla. En ole ehkä vieläkään toipunut tästä järkytyksestä. :)

Toki itse tiedän mitä maskini takaa löytyy. Herkkä pikkupoika, joka ei tositilanteessa uskalla lähestyä naista ja elämän pimeissä nurkissa viihtyvä pohdiskelija. Itselleni oli suuri yllätys millainen reaktio ympäristöstäni tuli, kun aloin puhumaan avoimemmin henkisyyteen liittyvistä aiheista. Itse odotin, että tulee paljon "oho, empä olisi sinusta uskonut" tyylisiä kommentteja. Eipä tullut. Lähinnä positiivisia keskusteluja ja enemmän sellaisia "niin, tuollainenhan sinä olet" toteamuksia. 

Olin hämmästynyt. Miten kaikkien räävittömien juttujen ja tempausten jälkeen ihmiset voivat nähdä syvemmälle? Eikö suojakuoreni ollut koskaan toiminutkaan? Toki ihmisten naurattaminen ja huonot jutut tulevat luonnostaan ja nautin siitä, mutta kuinka herkkyys kuitenkin välittyy läpi tästä huolimatta? Jännitin siis aivan turhaan sitä, että avaan ihmisille jotain uusia puolia itsestäni ja saatan kohdata ikäviä reaktioita. Käytännössä kaikki on ollut näkyvillä aina, mutta olen itse kehittänyt tämän keisarin vaatteita vastaavan suojakuoren, harhauttaen lähinnä itseäni. Ensivaikutelman pystyy ehkä hämäämään, mutta ajan kanssa maskit luultavasti paljastuvat.

Kuinka usein petämmekään itseämme ja aivan turhaan? Tänään on hyvä hetki uskaltaa, ottaa pää pensaasta ja olla rohkeasti oma itsensä. Luulen, että itselläni on vielä useita pensaita raivattavana, mutta ehkä toimenpide helpottuu myönteisten kokemusten myötä.

- Turkka

Nettideittailua

Tämä aihe sisältyy listaukseen, jonka blogin alussa julkaisin. Aihepiiri on poikinut paljon hyviä keskusteluja ja tuntuu, että se ei jätä ketään kylmäksi. Kerron omista kokemuksistani, tässä mielikuvia herättävässä seuranhakuympäristössä.

Kun oma eroprosessini tuli siihen pisteeseen, että tunsin saaneeni sisäisen rauhan ja ymmärryksen menneen suhteen osalta, päätin, että jotain sutinaa olisi kesäksi kiva saada. Tämä kiertelemättä tarkoitti suurelta osin seksiä. Parikymppisenä ensimmäisen suhteen jälkeen kieriskelin synkissä vesissä vuoden pari ja nyt päätin, että ei sitä ilman seksiä tarvitse olla, vaikka ei suhdetta olisikaan. Toki mielessä oli myös, että kivahan se olisi jos jotain vakavampaakin löytyisi. Tuota haavetta tuskin pystyn täysin hautaamaan, vaikka sitä yrittäisinkin.

Tinderiin olin jo liittynyt, mutta ajattelin, että lähden kokeilemaan deittifoorumia. Tiesin, että minun pitää pystyä kirjoittamaan mahdollisimman rehellinen kuvaus itsestäni ja kun kerran tähän lähdetään, pitää se sitten tehdä kunnolla kuvien kanssa. Tuossa kohtaa mietin, että mitä sitten, kun joku tuttu näkee profiilini. Tajusin kuitenkin, että minä olen tällainen, joten turha koittaa itseään piilotella tai häpeillä. Jos joku ihmettelee, niin se on hänen ongelmansa. Kuten ystävät ovat todenneet ”olet niin outolintu, ettei sinun tarvitse miettiä mitä teet, kyllä sinut jo tunnetaan. Älä siis pelkää tehdä sitä, mitä haluat tehdä”.

Kirjoitin profiilitekstin sillä ajatuksella, että siinä tulisi esille persoonallisuuteni vahvuuksia ja heikkouksia. Mitä järkeä on markkinoida itseään kiiltokuvana, kun kaikki kyllä paljastuu tapaamisessa? Mietin onko tekstini liian suora ja negatiivinen. Pelottaako se lukijansa heti pois, enkä saa yhtään viestiä tai minun viesteihini ei vastata. Profiiliin sai myös valita millaista seuraa hakee. Ruksasin niin parisuhteen, treffiseuran kuin seksin. Mietin onko tuo seksin ruksaaminen todellinen turn off. Osoittautui, että profiilini toimi itse asiassa todella hyvin. Muutaman kuukauden aikana sain kymmeniä viestejä. Alkuun halusin vastata kaikkiin, mutta lopulta se ei vain saanut aikaiseksi. Yhteydenotot olivat lähes poikkeuksetta mukavan ja fiksun oloisilta naisilta. Lähetin itse muutamia viestejä ja sain ihan mukavasti vastauksia. En toki jokaiseen viestiin. Viestini oli kehoitus tutustua profiiliini ja jotain muuta lyhyesti.

Tässä profiilitekstini:

Haaveenani on löytää kumppani jakamaan elämää, mutta sitä odotellessa fyysinen läheisyyskin on suurta plussaa :) Rakastan syviä keskusteluja, ihailen rohkeutta seurata sisäistä ääntään ja liikutun usein pienistäkin asioista. Luovuus ja itseilmaisu ovat minulle välttämättömyyksiä, turhaudun ja tuskastun jollen voi purkaa sisäistä maailmaani töihin tai harrastuksiin. Näiden piirteiden ansiosta en myöskään ole kaikista helpoin persoona, taiteilijaksi ja diivaksikin joskus haukuttu, mutta kolikolla on aina kaksi puolta :) Eniten kuitenkin kärsin itse omasta idealistisuudestani ja romanttisuudestani, joten pyrin aktiivisesti kehittämään itseäni niin, että tulen paremmin toimeen itseni ja muiden kanssa. Tämän synkän maalailun jälkeen voin todeta, että olen myös luotettu ystävä ja kuuntelija monelle, eikä seurassani yleensä puutu iloa ja naurua...mutta itkuiltakaan ei voi välttyä :) Pidän luonnossa liikkumisesta ja reissaamisesta ympäri palloa. Se on mukavaa yksin ja ystävien kanssa, mutta vielä enemmän nauttisin, jos olisi joku erityinen kenen kanssa jakaa seikkailut.

Ilmoita rohkeasti jos kiinnostuit ;)

Kuvat olivat mukana ilmoituksessa.

Puolen vuoden aikan tapasin reilut kolmisenkymmentä naista. Suurin osa deittisivuston kautta, muutaman Tinderistä ja joitakin ns. perinteisiä kanavia pitkin. Suostuin tapaamispyyntöihin, vaikka kuvaakaan ei olisi ollut tarjolla. Tykkään keskustella ihmisten kanssa, joten oli mielenkiintoista tutustua uusiin ihmisiin, vaikka saatoi olla jo alkuun molemmin puolin selvää, ettei tapaamisesta haeta mitään romantiikkaa. Kaikki tapaamani naiset olivat mukavia. Joidenkin kanssa synkkasi hyvin, toisten kanssa ei välttämättä löytynyt kuitenkaan erityisemmin puhuttavaa.

Heti alkuun tuli parin viikon todellinen kahta sataa päin seinää romanssi, jossa mentiin pikakelauksella puolen vuoden suhde. Hiljalleen viikkojen kuluessa huomasin, etten varsinaisesti seksiä lopulta hakenutkaan. Fantasiani siitä, kuinka villinä ja vapaana pelimiehenä vietän huoletonta elämää, ei ihan toteutunutkaan. Tapaamiset olivat puhumista ja muutaman kanssa ystävystyin kunnolla. Heidän kanssaan tapaamme silloin tällöin, viestittelemme ja soittelemme joskus.

Syksyllä aloin kyllästymään touhuun. Löysin kyllä hyviä juttukavereita, mutta homma tuntui menettäneen hohtonsa. Ystävät olivatkin jo kyselleet, enkö väsy tapaamaan niin paljon uusia ihmisiä. Kyllähän siihen alkoi väsyä. Aloin myös hahmottamaan, että vaikka ajatuksena satunnainen seksi olisi kivaa, niin todellisuudessa en sitä kuitenkaan halunnut. Eräs kerta juttelimme ystäväni kanssa yksinäisyydestä. Hän totesi, että vaikka on vuosia ollut sinkku, ei yksinolo haittaa. Hän tuumasi kuitenkin, että joskus kun tulee yksin kotiin, olisi ihanaa, jos joku olisi vastassa. Samalla mietin, mitä itse oikein todella kaipaan. Ymmärsin, että minusta olisi ihanaa se, kun katsot ulos ikkunasta ja oikea ihminen tulee taaksesi silittäen hiuksiasi ja painaen itsensä selkääsi vasten. Se siitä villistä sinkkuilusta. Piti tunnustaa itselleen, että on herkkis, vaikka muuta haaveilisi.

Nyt kun mietin tätä reilua puolen vuoden matkaa nettideittiprofiilin luomisesta ja pelimiesfantasiasta tänne Intian lämpöön, on jännä huomata, että seksuaalisuus ja fantasiat ovat kadonneet kokonaan. Matkallekin lähdin sillä ajatuksella, että kyllähän matkaromanssi olisi mukava, mutta todellisuudessa seksuaalisuuteni loistaa tällä hetkellä poissaolollaan. Tämäkin on varmaan ihan terve ilmiö, sillä parivuosikymmentä on mieli melko aktiivisesti suuntautunut tuolle sektorille, kuten juttujani kuunneelleet tietävät...tosin tässähän siitä paasaan edelleen. :D

Kirjoituksesta muodostui näköjään muutakin, kuin pelkästään nettideittailun analysointia. Olkoon niin, ehkä se herättää jollekin lukijalle ajatuksia hänen omasta suhteutumisestaan seksiin ja läheisyyden tarpeeseen. Haluan sanoa sen, että mielestäni nettideittailu on loistava väylä tavata ihmisiä. Siihen ei pitäisi suhtautua mitenkään väheksyen tai häpeillen. Itselleni oli paljon helpompi lähestyä ihmisiä tuolla tavalla, että voit avata itseäsi ja toinen voi arvioida kiinnostaako sen tyylinen ihminen ollenkaan. Vaikka melko sosiaalinen yksilö lopulta olenkin, on ensikontaktin luominen ihmisiin itselleni hankalaa. Huono puoli nettideittailussa on tietysti se, että viehättyminen toiseen sisältää sellaista mystiikkaa, että se selviää vasta luonnossa. Toinen voi olla kaunis ja todella ihana ihminen, mutta jostain syystä vetoa ei vain ole. Tämä on suurin syy siihen, että luulen mahdollisen kumppanini löytyvän luonnossa, eikä netin avulla. Silti kannustan kokeilemaan rohkeasti, sillä vaikket löydä itsellesi puolisoa, voit löytää todella mahtavia ihmisiä, joihin et muuten törmäisi. Ja moni pari on toisensa netistä löytänyt. Muista olla rohkeasti oma itsesi, sillä halauthan, että ihminen kiinnostuu sinusta, eikä luomastasi kiiltokuvasta.

- Turkka

Pariterapiaa

Tämä teksti on pyörinyt mielessäni pitkään. En ole sitä saanut kuitenkaan naputeltua koneelle. Nyt kun terapiassa tehdystä eropäätöksestä on tullut vuosi täyteen, ajattelin, että se on hyvä henkilökohtainen tekosyy kirjoittaa teksti.

Mielikuvani on, että pariterapia saattaa herättää monissa epäileviä ajatuksia. Ainakin itse suhtauduin siihen  jossain kohtaa epäilevästi, vaikka sinänsä kaikki sen tyylinen kiehtoo minua suuresti. Haluan avata omia kokemuksiani, jotta se ehkä poistaisi jotain mystiikkaa aiheen ympäriltä. Uskon, että johtaa terapia mihin tahansa lopputulokseen, on siitä aina jotain hyötyä. Tämän mielipiteen olen kuullut myös toiselta pariterapian kautta eroon päätyneeltä mieheltä.

Mielestäni kaikista paras asia terapiassa oli se, että asetettiin päivämäärä, koska pitää tehdä päätös. Meidän jahkailumme oli kestänyt ainakin kaksi vuotta. Oli erilaisia kokeiluja löytää ratkaisua, mutta emme kuitenkaan osanneet päästää irti omin avuin. Sopiva ulkoinen kannustin siis edisti vaikean päätöksen tekoa.

Miksi asian ratkaisu sitten venyi vuosiin? Itse näen suurimmaksi syyksi pelon. Pitkän parisuhteen purkaminen on todella pelottavaa. Kun on viettänyt yhteistä elämää toisen kanssa lähes kymmenen vuotta, syntyy väkisinkin oma turvallinen kuplansa. Se ei välttämättä ole tyydyttävä, mutta siinä on oma tuttu ja turvallinen pysyvyytensä. On siis vaikea nähdä mitä tapahtuu, jos tuon turvallisen kuplan purkaa. Millaista on olla yksin? Löydänkö enää koskaan ketään rinnalleni? Pelko koskee myös laajempaa sosiaalista yhteisöä. Kumppanin perhe, sukulaiset, kaverit yms. ovat muodotuneet läheisiksi ja miettii kuinka ero vaikuttaa näihin suhteisiin. Omaa taloudellista toimeentuloaan joutuu myös pohtimaan. Yksin eläminen on kalliimpaa, kuinka selviän kustannuksista? Nämä pelot itselläni tunnistin ja varmasti oli paljon muitakin.

Kuva: Milena Zaremba

On todella vaikea päästää irti siitä mielikuvasta, että olisi löytänyt itselleen pysyvän kumppanin. Sitä tahtoo pitää ideasta viimeiseen saakka kiinni ja tästä syystä myös pariterapiaan menimme. Halusimme katsoa asian kunnolla viimeiseen saakka. Siinä se todella auttoi. Terapian avulla saimme selvyyden siihen, että meidän ei kannata jatkaa yhdessä, eikä jäänyt jossiteltavaa. Toki tällaiseen lopputulokseen pääseminen vaati myös omia ponnisteluja terapian lisäksi. Piti puhua ja kuulla asioita, mitä ei toisaalta halunnut kuulla, mutta niiden kuuleminen auttoi päästämään irti. Terapeuttimme totesi, että harva pari käsittelee koskaan suhteensa aikana sellaisia asioita, joita me olimme käsitelleet jo ennen terapiaa. Olimme keskustelleet viime vuosien aikana hyvinkin vaikeista aiheista melko perusteellisesti, mutta silti tarvitsimme ulkopuolista apua.

Kun asioita käsittelee ulkopuolisen läsnäollessa, saa uutta näkökulmaa keskusteluun. Terapeutti voi esittää kysymyksiä ja näiden avulla pystyy hahmottamaan tilannetta hiukan objektiivisemmin. Ymmärtää paremmin omaa käytöstään ja sen seurauksia, samalla myös toisen olemus hahmottuu eri tavalla, kun emme vänkää asioista keskenämme.

Jälkeen päin katsottuna vaikein asia on varmaankin se, että luovut kauniista ajatuksesta ja unelmasta. Olet luonut mielessäsi toisesta ja suhteesta mielikuvan, joka ei vastaa todellisuutta. On surullista antaa tuon idean kuolla ja ymmärtää, kuinka vaikeaa on nähdä toinen oikeasti, eikä vain heijastuksena omasta unelmasta. Ikävää on myös se, että tuo ongelma seuraa mukana, jollei sitä opi käsittelemään. Tuskin koskaan saavutamme suoraa yhteyttä toiseen, vaan jollain tasolle kaikki ympärillämme heijastuu omien unelmiemme ja ideologioidemme kautta.

Omalla tavallaan masentavaa on myös ymmärtää, kuinka oma käytös voi käytännössä aiheuttaa toiselle juuri päinvastaista vaikutusta kuin toivoo. Nähdä kuinka oma pyrkimys antaa toiselle vapaus ja auttaa kasvamaan, toimii käytännössä tukahduttajana, koska ei osaa toimia tavalla, joka on toiselle oikea. Itseruoskinta voi olla välillä rajua, mutta jotenkin olen oppinut näkemään yhteiset vuodet kuitenkin positiivisessa valossa. Siihen sisältyy paljon valintaa. Helposti voisin ajatella ja olen usein miettinyt, miksi vietimme niin monta vuotta turhaan yhdessä, mutta mennyt on mennyttä. Mielummin kirjoitan mieleeni positiivisen tarinan, kuin ikävän katkeran surkuttelun. Vuosien aikana  kumpikin on kasvoi paljon. Lopulta niin paljon, että pystyimme vihdoin eroamaan. Avuksi tarvitsimme kuitenkin pariterapiaprosessin.

Kannustan siis harkitsemaan pariterapiaa, jos suhde tuntuu olevan umpikujassa ja kaipaisi uusia ratkaisuja. Hyvä idea on tietysti olla kaukaa viisas ja toimia, ennen kuin tarvitsee lähteä hakemaan päivämäärää päätökselle pystytäänkö yhdessä. Tunnen myös parin, joka huoltaa avioliittoaan pariterapeutilla, tavoitteenaan löytää arkeen ratkaisuja, ettei tuohon eron miettimiseen tarvitsisi mennä. Tulevaisuudessa sellainen varmaan yleistyykin. Huollamme kyllä autoja ja muuta kiinteää omaisuutta, mutta ehkä on vielä tärkeämpiäkin asioita. Taloudellisesti pariterepia ei ollut lopulta mielestäni kallis. Kymmenen kahden tunnin sessiota sisältänyt prosessi taisi maksaa yhteensä 500 €.

Tuntuupa hyvältä saada tämä teksti julkaistua, koska tunnen sen tärkeäksi. Varmaan unelma siitä, että joku pari huomaa avun myötä yhteiselon olevan oikea ratkaisu. Yhtälailla myös unelma siitä, että ihmiset joiden suhde ei yksinkertaisesti toimi, uskaltaisivat vapauttaa toisensa tavoittelemaan täyteläistä elämää peloista huolimatta.

Apulannan Pahempi toistaan ja Laura Närhen Mä annan sut pois ovat melko hyvin kuvanneet tuntemuksia eron jälkeen.

- Turkka