Kuulumisia

Viimeisestä blogikirjoituksestani on melkein kaksi vuotta. Silloin oli Uuden-Seelannin läpivaellukseni 13. päivä ja pohdin, miksi olen kävelemässä 3000 kilometrin matkan. Välissä on tapahtunut paljon ja monta tekstiä olen ajatuksissani kirjoittanut. Elämä on haastanut monella tapaa, vienyt uusien ajatusten ja  kokemusten pariin. Ne ovat olleet melko kivuliaita ja masentavia. Niissä riittää pohdittavaa, mutta tässä yritän vain avata lyhyesti, mitä kaikkea on tapahtunut. 

Vaellus päättyi 18.4.2019 ja palasin Suomeen toukokuun 18. päivä. Vaelluksen aikana oli herännyt ajatuksia, mitä tekisin, kun olisin taas kotona. Paluu ei kuitenkaan mennyt suunnitelmieni mukaan. Kaksi viikkoa paluustani isäni sai diagnoosin aggressiivisesta syövästä. Hän pääsi kuitenkin kotiin ja  äitini kanssa hoidimme häntä kotisairaalan avustuksella. Hänen saattohoitonsa kesti vain alle neljä viikkoa ja juhannuksena hän kuoli. Omalla tavallaan asiat menivät hyvin, kun olin kotiutunut vaellukselta ja ehdin hänen kanssaan viimeiset viikot viettämään, mutta toisaalta kuoleman odottaminen ja auttamisen mahdottomuus olivat raskaita kokemuksia, jotka nousevat mieleen välillä.

Päällisin puolin voin kuoleman jälkeen hyvin. Järjestelin asioita ja sulattelin tapahtunutta. Luovuuteni toimi hyvin ja syksyn aikana tein erilaisia projekteja. Tietoinen mieleni oli kohtuullisen hyvinvoiva, mutta alitajuisesti varmasti mylläsi. Ymmärsin, ettei kaikki ole ok, kun jossain kohtaa huomasin, että libidoni oli kadonnut. Lopulta oli myös ongelmia aamuyöstä heräämisen kanssa. Syksyllä kohtasin myös ison ammatillisen pettymyksen, kun en päässyt mukaan projektiin, joka oli jo pari vuotta ollut suunnitteilla.

Vuoden vaihteen nurkilla tunsin, että oloni alkoi kohentua, mutta tammikuun lopussa kumppani kertoi, että suhteemme on ohi. Se oli raskas asia itselleni. Kuolema on sillä tapaa helpompi käsitellä, että kun on ollut lähdön hetkellä läsnä, sen tietää, että se on lopullista. Mutta on vaikea luopua ihmisestä, joka on edelleen olemassa ja hyväksyä jotain, mikä ei ole niin ehdoton asia kuin kuolema.

Kun sitten kärvistelin erotuskissani, iski koronaeristys maaliskuussa. Luultavasti viime kevät oli elämäni rankinta aikaa. Oli kerrostunut monta asiaa, mitä en ollut ehtinyt käsitellä. Läpivaellus oli kokemus, jota olin ajatellut voivani rauhassa sulatella, kun palaan Suomeen. Hyppäsin kuitenkin lähes suoraan odottamaan isäni kuolemaa. Sitten tuli sitä seurannut aika, ero, työt loppuivat ja eristäytyminen yksin mökille. Fyysisen kivun lisäksi mielenterveys oli koetuksella. Masentavat ajatukset velloivat päässäni. Normaalioloissa olisin voinut olla sosiaalinen ja tehdä luovia projekteja, mutta nyt nämä eheyttävät mahdollisuudet olivat kiellettyjä. Toki olisin voinut yksin luoda vaikka mitä, mutta mikään ei vain kiinnostanut ja huomasin, kuinka paljon nautin siitä, että saan tehdä asioita toisten kanssa ja esiintyä yleisölle.

Kesäkuu toi lievennyksiä rajoituksiin. Sain taas nauttia ihmisten seurasta ja ilokseni erilaisia soittokeikkoja kertyi reilut kymmenen. Mieleni koheni, mutta tietty alavire on edelleen. Moni elämää koskeva asia mietityttää ja elämänkatsomus hakee uomiaan. Reilut viisi vuotta elämäni on mennyt aika lyhyellä ennustettavuudella ja olen pitänyt siitä, että koskaan ei tiedä, mitä kivaa voi tapahtua tulevaisuudessa. Maailma ympärilläni on ollut varsin tasainen ja ennustettava. Nyt koko maailma on varsin epävakaa ja tulevaisuuden näkymät kummalliset. En ole ennen kokenut tällaista ahdistusta ja epävarmuutta. Itsetunto on monella osa-alueella repaleinen ja tuntuu, että jotkin asiat ovat elämästäni sulkeutuneet pois.

Mielenkiintoista nähdä, mitä loppuvuosi tuo tullessaan. Tietyllä tapaa on jännä elää tällaisia erikoisia aikoja ja todistaa, mikä kaikki on maailmassa mahdollista. Toisaalta se on myös varsin pelottavaa. Mutta ei kai tämä lopulta ole niin vakavaa. Ainakin näin koitan itselleni kertoa.

- Turkka