Kotiipaluu

Palasin matkaltani viikko sitten ja olen taas kotikaupungissani Tampereella. Syksyllä kipuilin henkisesti. En tiennyt paikkaani elämässä enkä yhteiskunnassamme. Olin kokeillut tietä, jossa oli työ, oma asunto, avopuoliso ja harrastuksia. Sinänsä tuossa yhdistelmässä ei ole mitään vikaa, mutta ne palikat, jotka minulla oli, eivät tuntuneet sopivan yhteen. Hiljalleen luovuin niistä ja matkan myötä jäi kaikki taakse.

En uskonut löytäväni ratkaisua mieltäni askarruttaviin ongelmiin vaihtamalla sijaintia, mutta ajattelin, että ainakin kielitaito vahvistuu ja maailmankuva muuttuu väkisinkin. Näin kävikin. Sain kuitenkin paljon sellaista, mitä en osannut kuvitella. Olin reilut kahdeksan viikkoa Intiassa, neljä viikkoa Thaimaassa ja seitsemän viikkoa Nepalissa. Kaikkialla minne menin, löytyi uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Opin ja inspiroiduin toisten tavasta ajatella ja elää. Paikalliset olivat ystävällisiä maasta riippumatta. Matkan aikana koin monia hienoja paikkoja. Kävin rauniokaupungeissa, löhöilin riippukeinussa hiekkarannalla, vaelsin yli viiden tuhannen metrin korkeudessa Himalajalla, koin Nepalin maanjäristykset, tein pyhiinvaelluksen vuorelle yhdessä hindujen kanssa, oleilin Äiti Amman ashramissa, työskentelin Thaimaan saarelle suomalaisessa tosi-tv-tuotannossa ja vietin kymmenen päivää hiljaisuudessa, ilman virikkeitä Vipassana meditaatiokurssilla. Tässä toki vain muutama yksityiskohta lähes viiden kuukauden seikkailulta.

Matkan aikana kävin läpi jonkinlaisen muutoksen. Alkuun olin lähes horroksessa. Opettelin vain olemaan hetkessä, huolehtimatta tulevasta. Jossain vaiheessa unelmat, inspiraatio ja elämänilo palasivat. Olin kuin tietokone, joka sammutettiin hetkeksi, jotta käyttöjärjestelmä voidaan päivittää. Lopulta neljän viikon vaellus Himalajalla aukaisi minut ja visiot valtasivat tajuntani. Elämä tunui selkeältä ja koetulle löytyi merkityksensä. Syntyi ajatus kotiinpaluusta.

Olisi ollut helppo jatkaa matkaa. Halusin kuitenkin kohdata pelot, jotka visioihini liittyivät. Palata Suomeen ja yrittää toteuttaa nuo ideat ja ajatukset, joita Annapurnan vuorilla syntyi. Olen ottanut monia askeleita elääkseni sen mukaan, mitä sisälläni tunnen. Nyt on taas aika astua uusille epämukavuusalueille ja katsoa, miten ympäristö suhtautuu luovuuteni tuotoksiin. Lyhyesti ilmaistuna, näen itseni puhumassa ihmisille. Ymmärsin, että elämäni aikana olen käynyt voimakasta kasvu- ja muutosprosessia. Olen niin sanotustusti löytänyt varjoista valoon.

Brene Brownin haavoittuvuutta ja häpeää käsittelevät kirjat sytyttivät kipinän sisälläni. Minähän olen elänyt nämä asiat läpi. Kykyni tutkia rehellisesti omia tunteitani ja motiivejani, antavat perustan yhdistää omakohtainen kokemus ja Brownin tutkimusten johtopäätökset. Brown käyttää termiä wholehearted living, vapaasti suomennettuna täydellä sydämellä elämistä. Tämä sisältää mm. rohkeutta olla oma itsensä, välittämättä mitä muut ajattelevat, kohdata elämän epävarmuus, luopua täydellisyyden tavoittelusta ja vertailusta muihin ihmisiin. Brown uskoo, että meitä rajoittaa pelko siitä, että jos avaamme itsemme, emme ehkä olekaan rakastamisen arvoisia. Pelkäämme, että meidät hylätään ja emme tunne kuuluvamme joukkoon. Brownin ajatuksiin voit tutustua katsomalla hänen hiteiksi noussseet TED Talkinsa. Ensimmäinen käsittelee haavoittuvuutta ja toinen häpeää. Aroista aiheista huolimatta videot ovat erittäin myönteisiä ja inspiroivia.

Aika näyttää kuinka onnistun mielessäni olevat tuhannet Lego palikat kasaamaan niin, että saan luotua esityksen, josta kuulija voi inspiroitua ja saada voimaa omaan arkeensa. Tulen myös kirjoittamaan matkan aikana heränneistä ajatuksista blogiin. Visioiden lisäksi tuli tietysti liuta uusia mietteitä elämästä. Mielessäni on myös ottaa video yhdeksi ilmaisukanevaksi. Matkalla en päässyt pitkiin aikoihin kirjoittamaan, mutta tein kolme videotervehdystä Facebookiin ja yllätyin, kuinka hyvin video välitti tunteet ja maisemat. Video ilmaisee paljon sellaista, mitä en osaa sanoiksi pukea.

Kotiinpaluu myös jännitti. Miltä ihmiset ja asiat tuntuvat. Olen ehtinyt viikossa tavata perheeni ja paljon ystäviäni, sillä vuosittainen lukiotapaaminen ja kahdet tuparit olivat sopivasti lähekkäin. Tuntuu yhtälailla, kuin mikään ei olisi muuttunut ja silti paljon on muuttunut. Olen todella iloinen, kun monella suuri unelma on matkani aikana käynyt toteen. Olen myös erittäin kiitollinen siitä, millaisesta tuesta saan nauttia. Omat pelkoni haalistuvat, kun huomaan, että minulla on vahva hyväksyntä toteuttaa itseäni.

- Turkka