Pariterapiaa

Tämä teksti on pyörinyt mielessäni pitkään. En ole sitä saanut kuitenkaan naputeltua koneelle. Nyt kun terapiassa tehdystä eropäätöksestä on tullut vuosi täyteen, ajattelin, että se on hyvä henkilökohtainen tekosyy kirjoittaa teksti.

Mielikuvani on, että pariterapia saattaa herättää monissa epäileviä ajatuksia. Ainakin itse suhtauduin siihen  jossain kohtaa epäilevästi, vaikka sinänsä kaikki sen tyylinen kiehtoo minua suuresti. Haluan avata omia kokemuksiani, jotta se ehkä poistaisi jotain mystiikkaa aiheen ympäriltä. Uskon, että johtaa terapia mihin tahansa lopputulokseen, on siitä aina jotain hyötyä. Tämän mielipiteen olen kuullut myös toiselta pariterapian kautta eroon päätyneeltä mieheltä.

Mielestäni kaikista paras asia terapiassa oli se, että asetettiin päivämäärä, koska pitää tehdä päätös. Meidän jahkailumme oli kestänyt ainakin kaksi vuotta. Oli erilaisia kokeiluja löytää ratkaisua, mutta emme kuitenkaan osanneet päästää irti omin avuin. Sopiva ulkoinen kannustin siis edisti vaikean päätöksen tekoa.

Miksi asian ratkaisu sitten venyi vuosiin? Itse näen suurimmaksi syyksi pelon. Pitkän parisuhteen purkaminen on todella pelottavaa. Kun on viettänyt yhteistä elämää toisen kanssa lähes kymmenen vuotta, syntyy väkisinkin oma turvallinen kuplansa. Se ei välttämättä ole tyydyttävä, mutta siinä on oma tuttu ja turvallinen pysyvyytensä. On siis vaikea nähdä mitä tapahtuu, jos tuon turvallisen kuplan purkaa. Millaista on olla yksin? Löydänkö enää koskaan ketään rinnalleni? Pelko koskee myös laajempaa sosiaalista yhteisöä. Kumppanin perhe, sukulaiset, kaverit yms. ovat muodotuneet läheisiksi ja miettii kuinka ero vaikuttaa näihin suhteisiin. Omaa taloudellista toimeentuloaan joutuu myös pohtimaan. Yksin eläminen on kalliimpaa, kuinka selviän kustannuksista? Nämä pelot itselläni tunnistin ja varmasti oli paljon muitakin.

Kuva: Milena Zaremba

On todella vaikea päästää irti siitä mielikuvasta, että olisi löytänyt itselleen pysyvän kumppanin. Sitä tahtoo pitää ideasta viimeiseen saakka kiinni ja tästä syystä myös pariterapiaan menimme. Halusimme katsoa asian kunnolla viimeiseen saakka. Siinä se todella auttoi. Terapian avulla saimme selvyyden siihen, että meidän ei kannata jatkaa yhdessä, eikä jäänyt jossiteltavaa. Toki tällaiseen lopputulokseen pääseminen vaati myös omia ponnisteluja terapian lisäksi. Piti puhua ja kuulla asioita, mitä ei toisaalta halunnut kuulla, mutta niiden kuuleminen auttoi päästämään irti. Terapeuttimme totesi, että harva pari käsittelee koskaan suhteensa aikana sellaisia asioita, joita me olimme käsitelleet jo ennen terapiaa. Olimme keskustelleet viime vuosien aikana hyvinkin vaikeista aiheista melko perusteellisesti, mutta silti tarvitsimme ulkopuolista apua.

Kun asioita käsittelee ulkopuolisen läsnäollessa, saa uutta näkökulmaa keskusteluun. Terapeutti voi esittää kysymyksiä ja näiden avulla pystyy hahmottamaan tilannetta hiukan objektiivisemmin. Ymmärtää paremmin omaa käytöstään ja sen seurauksia, samalla myös toisen olemus hahmottuu eri tavalla, kun emme vänkää asioista keskenämme.

Jälkeen päin katsottuna vaikein asia on varmaankin se, että luovut kauniista ajatuksesta ja unelmasta. Olet luonut mielessäsi toisesta ja suhteesta mielikuvan, joka ei vastaa todellisuutta. On surullista antaa tuon idean kuolla ja ymmärtää, kuinka vaikeaa on nähdä toinen oikeasti, eikä vain heijastuksena omasta unelmasta. Ikävää on myös se, että tuo ongelma seuraa mukana, jollei sitä opi käsittelemään. Tuskin koskaan saavutamme suoraa yhteyttä toiseen, vaan jollain tasolle kaikki ympärillämme heijastuu omien unelmiemme ja ideologioidemme kautta.

Omalla tavallaan masentavaa on myös ymmärtää, kuinka oma käytös voi käytännössä aiheuttaa toiselle juuri päinvastaista vaikutusta kuin toivoo. Nähdä kuinka oma pyrkimys antaa toiselle vapaus ja auttaa kasvamaan, toimii käytännössä tukahduttajana, koska ei osaa toimia tavalla, joka on toiselle oikea. Itseruoskinta voi olla välillä rajua, mutta jotenkin olen oppinut näkemään yhteiset vuodet kuitenkin positiivisessa valossa. Siihen sisältyy paljon valintaa. Helposti voisin ajatella ja olen usein miettinyt, miksi vietimme niin monta vuotta turhaan yhdessä, mutta mennyt on mennyttä. Mielummin kirjoitan mieleeni positiivisen tarinan, kuin ikävän katkeran surkuttelun. Vuosien aikana  kumpikin on kasvoi paljon. Lopulta niin paljon, että pystyimme vihdoin eroamaan. Avuksi tarvitsimme kuitenkin pariterapiaprosessin.

Kannustan siis harkitsemaan pariterapiaa, jos suhde tuntuu olevan umpikujassa ja kaipaisi uusia ratkaisuja. Hyvä idea on tietysti olla kaukaa viisas ja toimia, ennen kuin tarvitsee lähteä hakemaan päivämäärää päätökselle pystytäänkö yhdessä. Tunnen myös parin, joka huoltaa avioliittoaan pariterapeutilla, tavoitteenaan löytää arkeen ratkaisuja, ettei tuohon eron miettimiseen tarvitsisi mennä. Tulevaisuudessa sellainen varmaan yleistyykin. Huollamme kyllä autoja ja muuta kiinteää omaisuutta, mutta ehkä on vielä tärkeämpiäkin asioita. Taloudellisesti pariterepia ei ollut lopulta mielestäni kallis. Kymmenen kahden tunnin sessiota sisältänyt prosessi taisi maksaa yhteensä 500 €.

Tuntuupa hyvältä saada tämä teksti julkaistua, koska tunnen sen tärkeäksi. Varmaan unelma siitä, että joku pari huomaa avun myötä yhteiselon olevan oikea ratkaisu. Yhtälailla myös unelma siitä, että ihmiset joiden suhde ei yksinkertaisesti toimi, uskaltaisivat vapauttaa toisensa tavoittelemaan täyteläistä elämää peloista huolimatta.

Apulannan Pahempi toistaan ja Laura Närhen Mä annan sut pois ovat melko hyvin kuvanneet tuntemuksia eron jälkeen.

- Turkka