Vaeltamisesta

Eilen sain niin sanotusti ketsuppipullon auki ja ehkä hetken aikaa ulos pursuaa ajatelmia, joita olen jo moneen kertaan suunnitellut kirjoittavani. Kuten edellisessä tekstissä kerroin, elämäni on sisältänyt kohtuullisen suuria muutoksia ja viimeisin vuosi on ollut varsin haasteellinen monilta osin. Ensimmäisenä avaan kuitenkin teeman, mitä olen paljon miettinyt: miksi kävelin Uuden-Seelannin läpi? Mitä siitä sain? Pohdin asiaa jo vaelluksen alussa, mutta nyt sen päätöksestä on jo yli vuosi, joten näkemystä on tullut roppakaupalla lisää.

Olen miettinyt ja tunnustellut, mikä oli erilaista, kun päivästä toiseen talsin maita ja mantuja kaukana kotoa. Vaelluksen oletettu noin neljän viiden kuukauden kesto loi otollisen maaperän irroittautua kaikesta tutusta Suomen puuhailusta. En käyttänyt somea paljoakaan, en lukenut uutisia kuin harvoin. Tyttöystävä oli ainut henkilö, kenen kanssa oli viestittelyä mahdollisimman paljon. Monesti oli kuitenkin niin, että olin useita päiviä katveeessa, joten ei tarvinnut edes kokea kiusausta käväistä netissä.

Ylipäätänsä ikävä tyttöystävän luo oli ainut juttu, mikä aiheutti henkisiä haasteita. Sekin tasaantui alun jälkeen, kun saimme sekavaa suhdettamme ruodittua kasaan. Muuten kaikki sujui melko mallikkaasti. Olin varautunut siihen, että itken kaatosateessa, kun en jaksa loputtoman raskasta taivaltamista, mutta näin ei kertaakaan käynyt. Haastavia hetkiä kyllä koin, mutta joko sain kiksit  niistä tai sitten olin vain kiukkuinen reitin huonosta suunnittelusta. Noin 700 kilometrin nurkilla jouduin pitämään päivän ylimääräisen levon, kun jalat olivat arat asfaltilla kävelystä. Maltoin jatkaa rauhassa, eikä ongelma jatkunut. Koko vaelluksen aikana sain vain yhden rakon, eikä siitäkään ollut haittaa.

Sinänsä ainainen vaeltaminen ei onnea ja autuutta minulle toisi, sillä vaelluksella iskee inspiraatio ja visioin, millaisia taiteellisia projekteja haluan tehdä. Myös läheisyyttä ja seksiä oli kovasti ikävä. Nyt kun olen Suomessa ja onnekseni saan toteuttaa (koronan takia varsin rajoitetusti) näitä vaelluksella tulleita taiteellisia visioitani, mietin välillä, kuinka siistiä olisikaan olla taas pitkällä vaelluksella. Tätä paradoksia tuskin voi ratkaista, sillä projekteihin sisältyy yleensä paljon kalustoa ja ihmisiä, vaellus taas on toisesta ääripäästä. Mutta kenties onnistun niitä jollain tapaa lomittamaan. Jotain samaa löytyy kuitenkin, seksielämä on yhtä omatoimista täällä kuin polulla. :D

Jännä asia on myös se, että reissut jotenkin vain katoavat mielestä. Hankala selittää auki, mutta välillä havahdun siihen, kuinka paljon erilaisia seikkailuita ympäri maailmaa olen tehnyt, mutta niitä ei oikein edes muista. Enemmän vaellus elää sen kautta, että sitä ihmetellään ja siitä kysellään, mutta itse en sitä kovin aktiivisesti muista. Päivät koostuvat ihan muista murheista ja mieli pyörii enemmän tulevaisuuden ympärillä, joten vanhat seikkailut ovat vain satunnaisia muistoja.

Suurin ero minkä olen löytänyt elämälle Suomessa ja pitkällä vaelluksella on jännitys. Tarkoitan sellaista pientä jännitystä tai ahdistusta mikä tulee, kun on paljon asioita mielessä. Saattaa olla kotiin liittyviä pohdintoja, työhön ja harrastuksiin, ihmissuhteisiin ja ties mihin. Aina on jotain, mitä voisi tehdä ja hoitaa. Luonnossa asiat ovat yksinkertaisia, ei tarvitse pelata mitään sosiaalisia pelejä ja arvuutella, miten missäkin tilanteessa pitäisi toimia. Suomen arjessa kärsin varmaankin lievästä sosiaalisesti ahdistuksesta, kun pitää erilaisissa tilanteissa koittaa selviytyä. Taidan sinänsä olla varustettu kohtuullisen pätevällä sosiaalisella vaistolla, mutta koska ajattelen monista asioista hiukan valtavirrasta poiketen, pitää usein luovia tilanteissa, ettei turhaan tule puhuttua liian outoja juttuja väärissä paikoissa. Polulla epäonnistumiset ja onnistumiset ovat selkeästi mitattavia. Ehditkö valoisaan aikaan perille, pysyikö paikat ehjänä, riittikö ruoka ja juoma, selvisitkö hengissä. Onnistumisen voi pääosin määritellä itse. Kotopuolessa taas pitää arvuutella, mitä eri ihmiset pitävät omista suorituksista ja mitä niistä seuraa. Yrittäjänä joutuu jännittämään, tuleeko uusia toimeksiantoja vai ei. Eikä se takaa välttämättä mitään, vaikka olisit hommat hyvin hoitanut.

Kovin kattavaa analyysia en ole pystynyt tekemään siitä, muutuinko vaelluksen myötä jotenkin. Isänä sairastuminen ja kuolema välittömästi paluuni jälkeen tekee hahmottamisesta vaikeaa. Mikä johtuu vaelluksesta ja mikä isän kuolemasta? Aiempien seikkailuideni perusteella sanoisin, että mitään ihmeempää muutosta ei ole tapahtunut. Se on eri Turkka joka seikkailee ja luovii tilanteessa kuin tilanteessa turvaan kuin se, joka jännittää ties mitä turhuuksia Tampereella. Niin hienoa kuin olisikin valjastaa se kokemus ja itsevarmuus arkiseen elämään, niin vaikuttaa siltä, että tutuissa ympyröissä sitä on melkolailla sama mies. Se kasvu mikä muuttaa Tampereen Turkkaa, se tapahtuu Tampereella.

- Turkka