Luostarin kutsu

Jännästi edellinen bloggaus nopeasta muutoksesta osoitti kutinsa, kun parin viikon aikana on omassa ja läheisten elämässä tullut yllättäviä muutoksia, jotka ovat muokanneet tulevaisuuden näkymät uuteen uskoon.

Nyt kirjoitan kuitenkin uudesta aiheesta. Asuessani opiskelujeni ohella neljä kuukautta äiti Amman ashramissa, tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Sain kuulla useita kiinnostavia elämäntarinoita. Erityisen mielenkiintoisia olivat keskustelut kahden naisen kanssa, jotka asuvat pysyvästi ashramissa. Toinen on viettänyt siellä yli kymmenen vuotta ja toinen yli kaksikymmentä. He ovat omistaneet elämänsä henkisille opeille.

Olen usein miettinyt mikä saa ihmisen tekemään päätöksen muuttamisesta luostariin. Itselläni on jonkinlainen romanttinen viehätys tuollaiseen maailmasta vetäytymiseen. Tosin itseni näen ehkä erakkona erämää mökissä. Toisaalta tunnen kuitenkin myös vahvaa vetoa olla mukana yhteisössä, nauttien ihmisten seurasta, oppien ja innostuen toisten tarinoista.

Molemmilla naisilla oli takanaan varsin rikas elämä erilaisine tapahtumineen. He kuvailivat, että lopulta maailman houkutukset oli koettu ja päätös oli selkeä. Ei ollut mitään muuta tietä. Henkinen elämä kutsui vahvasti. He eivät myöskään kiistäneet, etteivätkö maallisen elämän houkutukset joskus kävisi mielessä, mutta ne ovat enemmän ohi kiitäviä hetkiä. Jumalkaipuu on suurin motivoija heidän elämässään.

Oli helpottavaa kuulla heidän tarinansa. He kokivat erilaisen polkunsa varsin selkeänä ratkaisuna. He eivät varsinaisesti luopuneet mistään, vaan seurasivat ainoaa tietä, jota he enää halusivat kulkea. Se toi varmuutta seurata omia tuntemuksia. Luostariin vetäytyvät eivät ole välttämättä eristyisen päättäväisiä, asketismilla itseään kiusaavia lujan tahdon ilmentymiä. He vain seuraavat sydäntään, kohtaavat haasteita polullaan, mutta tuntevat saavansa suurimman sisällön elämäänsä päivittäisistä henkisistä harjoitteista.

Intiassa ollessani itselleni vahvistui tunne, että haluan olla yhteydessä omaan yhteisööni ja auttaa ihmisiä tavallani. En edelleenkään tiedä mitä oma tieni käytännössä sisältää, mutta luultavasti hitaasti ajaudun kohti uusia juttuja. Epävarmuus on välillä raskasta. Epäröin, olenko tehnyt vääriä ratkaisuja, pitäisikö kääntyä takaisinpäin. Tunnen kuitenkin, että suunta on oikea, vaikka pelot saavat sen välillä näyttämään varsin synkältä. Odottamatta eteen aukeaa uusia ovia, joista en tiennytkään. Pitää vain uskaltaa astua rohkeasti eteenpäin.

- Turkka

Luonto muistuttaa

Kävelin Pyynikin rannassa lempipolkuani ja havahduin siihen, kuinka vielä pari viikkoa sitten kävelin samoissa maisemissa aivan eri olosuhteissa. Tuolloin tallustelin useita kertoja Pyhäjärven jäällä, nauttien kirpeästä kahdenkymmenen asteen pakkasesta. Nyt jää oli sulanut jo pitkälle selkää, lähes Viikinsaareen asti. Yllätyin kuinka nopeaan jäät lähtevät, kun lämpötila on plussan puolella.

Tämä luonnon nopea muutos laittoi pohtimaan elämää. Kuinka asiat voivat odottamatta muuttua milloin tahansa. Mieli on asettunut siihen, että kun jäät ovat tulleet ne pysyvät kunnes kevät koittaa. Kalenterin mukaan elämme keskitalvea ja hiihtoretki järven jäällä pitäisi olla kiinni vain siitä, saatko itsesi matkaan. Tämä kuvaa hyvin sitä kaavoihin kangistumista, mihin mieli helposti tuudittaa. Oletamme asioiden tapahtuvan tietylla kaavalla ja ennustettavasti, vaikka niin sää muin muutkin elämän olosuhteet vaihtelavat suuresti, riippumatta siitä kuinka kovasti yritämme luoda varmuutta ja järjestystä.

Tosi asia on, että muutos voi tapahtua milloin tahansa. Jokaisella on varmasti toiveita muutoksista omaan elämään. Ne saattavat tuntua kaukaisilta, mutta joskus ne yllättävät. Emme pysty kaikkeen vaikuttamaan, mutta hyvä ohje on valmistautua siihen, mitä odotat tapahtuvaksi, koska kun se tapahtuu, on jo myöhäistä harjoitella ja pitää vain nauttia menosta.

- Turkka

Kotiinpaluu

Melkoinen vuosi takana. Monenmoista seikkailua tuli koettua ja varsinkin opiskelu Intiassa oli mielenkiintoinen kokemus. Oli kuitenkin kiva palata Suomeen. Joulukuun puolessa välissä, kun saavuin yöllä Tampereen linja-autoasemalle, oli mahtavaa tuntea jäinen maa jalkojen alla. Olen nauttinut talvesta paljon ja päässyt retkeilemään, hiihtämään, luistelemaan hienoissa maisemissa yksin ja ystävien seurassa.

Kotona.

Kotiinpaluu on myös jännittävää. Vietin viime vuonna yhdeksän kuukautta ulkomailla ja joitain ystäviä en ole nähnyt pitkään aikaan. Vaikka aika ei sinänsä ole pitkä, niin huomaan, että hiukan jännittää nähdä toinen vuoden tauon jälkeen. Toisaalta on ilo huomata, kuinka 1,5, vuoden jälkeenkin tuntuu, kuin olisi juuri hetki sitten tavattu, kun yhteys ystävään löytyy välittömästi. Olen myös ilmoittanut vanhoille asiakkailleni tv-maailmassa, että olen taas maisemissa ja käytettävissä. Tuntuu tietysti kivalta, että ei ole kokonaan unohdettu ja työprojektiakin on tarjolla, mutta jotenkin on jännittävää käydä pyörähtämässä tutuissa paikoissa pitkän tauon jälkeen.

Kotimaan yhteiskunnalinen keskustelu tuntuu välillä aika raastavalta, kun huomaa millaisia ajatuksia suomalaisilta löytyy niin pakolaisongelmaan kuin talouteen. Ääripäiden ajatukset tuntuvat minulle vierailta ja huolestuttaa, kuinka rankkoja mielipiteitä löytyy. Toisaalta on hyvä, että tällaiset asiat nousevat keskuteluun, sillä joka tapauksessa nämä teemat ovat muhineet pinann alla. Miten autetaan niitä kenellä on hätä ja kuinka rajataan pois onnenonkijat? Miksi talouskeskustelussa ei huomioida sitä, että työpaikat katoavat ja työllisyyttä tuskin enää koskaan pystytään nostamaan menneiden vuosikymmenien tasolle? Puhutaan kulutuksen lisäämisestä, mutta käytännössä meillä on jo kaikkea tarpeellista. Kuluttaminen kulutuksen ja kasvun vuoksi tuntuu typeryydeltä samaan aikaan, kun tuhoamme luontoa ja elinolojamme.

Intiassa pääsin syventymään henkisiin oppeihin ja karttunut tieto ylittää suurelta osin oman ymmärrykseni. Sulateltavaa riittää varmaan lopun elämää. Ja kun minulla on ollut aikaa miettiä, niin sitä on tullut myös tehtyä. Liikaa sitä ei kuitenkaan kannata harrastaa, sillä se vetää helposti mielen ja tulevaisuuden näkymät synkäksi. Pyrinkin toteuttamaan omia ajatuksiani siitä, mikä auttaa meitä arjessa. Oma panokseni ei toki ihmeitä tee, mutta tuo hyvän mielen itselle ja kun huomaan, että yhdenkin ihmisen kasvot kirkastuvat vuorovaikutuksestamme, tiedän, että tekeminen on se arvoista.

Palattuani matkalta, olin jo seuraavana päivänä puhumassa Tampereen yhteiskoulun lukion oppilaille. Tuo oli juuri sellainen hetki missä mietin, että onko tässä nyt mitään järkeä, mutta kun huomasin, että oppilaat todella kuuntelivat ja innostuivat esityksen jälkeen kyselemään, tiesin tekeväni jotain tärkeää. Pitää vain muistaa kuunnella positiivisia viestejä sisältä ja uskaltaa toteuttaa ne, huolimatta siitä, että välillä ne kyseenalaistaa vahvasti.

Seuraava retki?

Tulevaisuus on arvoitus, mutta luultavasti tulen viettämään tämän vuoden pääosin Suomessa, vaikka kaipuu vuoristovaelluksille on kova ja matkakassakin on edelleen kunnossa. Tunnustelen miltä elo täällä tuntuu ja katson poikiiko raollaan olevista ovista mitään konkreettisia projekteja. Kenties teen jonkun lyehyemmän matkan ja Lapin vaellus houkuttelee kovasti. Pyrin myös kirjoittamaan ajatuksiani ulos, sillä mieli tuntuu todella kaipaavan tyhjennystä kerääntyneistä ideoista.

- Turkka

Kannattaa kokeilla

Intian opiskelureissu on takana ja se jäi vain yhden lukukauden mittaiseksi. Istun tällä hetkellä lentokoneessa ja olo on toisaalta rento, mutta väsymys tuntuu painavan. Syksy oli melko intensiivinen ja sen aikana tuli käytyä monenlaisia asioita läpi. Byrokratiaa ja kouluun liittyviä käytännön ongelmia tuli vastaan. Henkinen jaksaminen oli koetuksella mm. epäselvien majoituskuvioiden kanssa, eikä kokeisiin valmistautumistakaan tehty helpoksi huonon viestinnän takia. Lisäksi tämä kaikki lattoi pohtimaan elämää laajemmin Mausteita ajatteluun toi runsas uusi tieto Intian filosofiasta ja henkisestä perinnöstä.

Filosofiaa, sovellettua psykologiaa ja joogaa…tämä kuulostaa edelleen korvaani hyvältä, mutta käytännössä osoittautui, ettei koulussa istuminen ole edelleenkään minun juttuni ja syvällinen paneutuminen filosofian koulukuntiin, ei jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Kaipaan enemmän käytännön sovellusta ja tekemistä. Opettajan luennot olivat varsinaista tajunnanvirtaa ja videon välityksellä häntä oli todella puuduttava kuunnella. Psykologian tunnit olivat ihan ok, mutta en usko, että olisin niistäkään saanut videon avulla irti sitä, mitä halusin. Joogaa emme päässet kunnolla edes aloittamaan, joten siitä ei ole kovasti kerrottavaa. Melkoiselta unelmapaketilta kuulostanut juttu ei siis lopulta ollutkaan sellaista, missä olisin tuntenut kulkevani oikeaan suuntaan.

Neljän kuukauden visiitti opetti kuitenkin paljon, joten se oli varsin kasvattava kokemus. Sain valtavasti uusia ajatuksia ja näkemyksiä elämästä keskusteluiden kautta. Oli hienoa kuulla luostariin vetäytyneiden ja siellä jo kymmeniä vuosia asuneiden henkilöiden tarinoita. Moni juttu aukeaa varmasti vasta ajan kanssa, mutta luulen retken kasvattaneen luottamusta seurata sisäistä ääntäni. Kulkea rohkeammin polkua, jota kukaan ei ole viitoittanut valmiiksi. En tiedä mihin se johtaa ja voin vain uteliaana ihmetellä, mistä itseni taas löydän.

Vaati uskallusta ja irti päästämistä lähteä Intiaan ja samalla tavalla lopettaminen vaati voimaa, luopumista unelmasta ja selkeästä päämäärästä .Päätöksen tehtyäni ratkaisu osoittautui oikeaksi, kun huomasin taas energian ja innostuksen palaavan olemukseeni. Tärkeää on, että koin käytännössä, mitä oli tarjolla, joten ei tarvitse myöhemmin jossitella ja muistella sitä täydellistä jutta, mihin en lähtenyt. Se on ainakin selkeä oppi, että kokeileminen kannattaa.

Matkablogissa on viimeiset Intian tarinat tarjolla.

- Turkka

Pojat jää ilman halauksia

Luin Hesarista hyvän kolumnin siitä, kuinka murrosikäiset pojat jäävät ilman läheisyyttä. Tutkimuksetkin kertovat siitä, kuinka tärkeää halaaminen on ja miten se eri tavoin vaikuttaa hyvinvointiimme. Kolumni liikutti osittain sen takia, että elän tuossa halittomuudessa parhaillaan (täällä Intiassa kulttuurikin jo rajoittaa halaamista ja ashramissa fyysinen kontakti on kielletty), mutta vielä enemmän siksi, että se vei muistoihin omalta koulutaipaleelta.

Ensimmäinen fyysinen kontakti tytön kanssa ravisutti maailmaani noin kuuden vanhana naapuritalon roskiksen takana, kun sain yllättäen pusun. Tuota miehuuden hetkeä pitikin vaalia sitten pitkään, sillä seuraavan kerran vastaava tapahtui 18-kesäisenä ensimmäisen tyttöystävän kanssa. En voi sinänsä valittaa, että elämä olisi varsinaisesti kohdellut kaltoin. Taisin olla melkoinen vilkkusilmä ja läppäkunkku lapsena. Myöskään musisoiminen ja jääkiekon pelaaminen edustusjoukkueessa, ei laskenut markkina-arvoa.

Ongelmat loin pitkälti itse, vaikka olosuhteet olisivat kenties mahdollistaneet varsin rikkaan nuoren romanttisen elämän. Muistan kuinka eräissä bileissä ala-asteella torjuin mahdollisuuden pussata tyttöä kenestä pidin. Tämä käytös ei jäänyt yhteen kertaan, vaan torbedoin saman ja parin muunkin viehtättvän neidin lähestymisen myös myöhemmin. Luulen, että vaikka niin kovasti kaipasin tuota mystistä pusua ja kaikkea muuta siihen liittyvää, oli pelko kuitenkin suurempi. Luikertelin tilainteista pelleillen pois tai tylysti kieltäytyen tanssikutsusta. Myöhemmin itsetunto karisi epäonnistuneiden lähestymisyritysten muodossa, joissa tosin joskus tein myös hätiköityjä johtopäätöksiä. Vuosia myöhemmin saatoin kuulla toisen osapuolen näkökulman. Lukiossa olin jo melko epätoivoinen, kun tuntui, ettei elämään tule koskaan ketään tyttöä. Nuoruusvuosien läheisyyden tarjosi lähinnä poikein painit, joissa näin jälkeenpäin voi nähdä sen vaiheen, kun tutustumme samaan sukupuoleen leikin lomassa. Tosin rohkenin toki tyttöön koskea, jos kiusasin häntä ja työnsin esimerkiksi lampeen. :)

Olen huomannut, että näin kolmikymppisenäkin edelleen jännitän läheisyyttä. Milloin voit istahtaa toisen viereen ja ottaa hänet romanttisesti kainaloon. Naisten mielestä tuo on hiukan hassua, sillä pitäisi vain luottaa tunteeseen, että tuo ele on varsin tervetullut, jos niin tilanteen aistii. Olen asiasta keskustellut muiden miesten kanssa ja en ole tämän pelon kanssa yksin. Monet pelaavat mielummin varman päälle, kuin ottavat riskin siitä, että rikkoo toisen rajoja ja aiheuttaa näin epämukavan tilanteen. Kunnioitus toisen koskemattomuutta kohtaan on tietenkin hyvä, mutta romanttisissa tilanteissa se johtaa helposti epätoivottuihin ali- tai yliarviointeihin. Siitähän noiden hetkien jännitys varmasti rakentuukin. Miten uskallan toimia ja mitä toisen kehonkieli viestittää.

Tavalla tai toisella, halaaminen tekee meille hyvää, tapahtuu se sitten ystävien kesken tai ihastuksen kanssa. Muistakaamme siis halein niin pieniä kuin isoja poikia. Hällä väliä ja isot pojat ei itke -asenteiden takana asuu kuitenkin hellyyttä kaipaavia pikkupoikia. Haleja Suomeen! <3

- Turkka

Kulutuksen minimointia

Asuminen ashramissa on ollut hyvä tutkimusmatka siihen, kuinka vähän tarvitsen tavaraa. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut minimalistisesta elämäntavasta ja seurannut mm. The Minimalist ja Zen Habits -blogeja. Itselleni askettisuus onkin ollut ainoa selkeä henkinen harjoite täällä ollessani, enkä sitäkään ole niin ajatellut. Mukana on rinkallinen tavaraa. Ylimääräistä ei siis ole ja olen ostanut lähinnä vain koulutarvikkeita, hygieniatuotteita, pari vaatetta, joogamaton yms. Päivittäin rahaa kuluu ainoastaan ruokaan. Puhelimeen pitää ladata puhe- ja nettiaikaa silloin tällöin.

Hankaluudet joita täällä olen kokenut, eivät ole liittyneet mitenkään siihen, että olisin kaivannut jotain materiaa lisää. Puhelimella voin kuunnella musiikkia, läppärillä surffaan netissä ja kirjoitan blogeja. Ashramista löytyy kirjasto, joten luettavaa on tarjolla myös siellä. Se pitää myöntää, että asuminen välillä jopa kolmen kämppiksen kanssa asetti omat rajoituksensa, eikä se tukenut opiskelua parhaalla tavalla. Muuttaminen selliä muistuttavasta luukusta omaan pikku huoneeseen, jossa on jopa pöytä ja hyllinen kirjoja, on ollut mukava piristys. Tämäkin on silti varsin askeettista siihen verrattuna, millaisissa asunnoissa olen Suomessa asunut.

Meille toitotetaan koko ajan kuinka talous pitää saada nousuun ja pitää kuluttaa lisää.  Elämme niin valtavassa yltäkylläisyydessä, että varaa tinkimiseen olisi varsin paljon, sen vaikuttamatta hyvinvointiin mitenkään. Luultavasti henkinen hyvinvointi paranisi, kun oppisimme tunnistamaan ostosviettimme ja etsimään hyvää oloa aineettomasta vauraudesta. Kulutuksen ja luonnonsuojelun suhteesta ei tarvitse mitään edes sanoa mitään. Usein huomaan, että tekee mieli ostaa jotain vain ostamisen vuoksi, mutta kun sen huomaa, niin voi miettiä haluanko alistua tuolle hetken mielihyvällle, joka kuitenkin on kohta ohi ja taas pitää ostaa jotain uutta. Tavaroista luopuminen on poistanut myös monta huolta siitä, pysyykö omaisuus kunnossa ja tehdäänkö sille ilkivaltaa jne.

Toivon, että pystyn Suomessakin jatkamaan täällä oppimillani tavoilla rahan käytön suhteen. Vähempi kuluttaminen mahdollistaa elämisen pienemmillä tuloilla ja tarjoaa enemmän aikaa itselle ja ihmissuhteille. Vapaus, itsensä totettaminen ja mahdollisuus auttaa muita tuovat luultavimmin paljon enemmän tyytyväisyyttä ihmisille, jonka talous on kohtuullisella pohjalla. Raha, tavara ja talon koko ei onnea kasvata tietyn pisteen jälkeen. Raha itsessään ei tietenkään ole mikään paha asia tai ongelma, se on vain vaihdon väline. Itse valitsemme millainen rooli sillä on omassa elämässämme. Täällä kitsastelun tekee helpoksi se, ettei ole yllykkeitä. Suomessa on ruokakaupassa pakko käydä, joten väkisinkin tulee lukuisia ärsykkeitä ostosvietille. Mielenkiinnolla odotan, kuinka minimalismi sujuu kotosalla.

- Turkka

Päätös

Vierailimme luokkamme kanssa koulun pääkampuksella, joka sijaitsee Tamil Nadun osavaltiossa Coimbatoren kaupungissa. Visiitti oli mukava ja sen aikana syntyi vihdoin päätös opiskelun kohtalosta. Päätöksen takana on monia syitä, yhtenä merkittävänä se, etten pidä videonluennoista. Myös havahtuminen siihen, kuinka vähän opettajisto tajuaa länsimaalaisten sopeutumisongelmien päälle, lisättynä heikosti vastaanottavaiset asenteet, niin päätös oli lopulta selkeä. Puheet siitä, että opiskelemme elämää varten osoittautuivat turhiksi, kun alkoi tulla esiin mitä kaikkea vaaditaan ja ensimmäisten kokeiden tulokset olivat yleisesti huonot. Käytännössä opetus kouluttaa tulevia filosofian opettajia Intiaan.

Ymmärsin, kuinka hyviä opettajia olen elämäni aikana kohdannut. Eniten vaikuttaneet henkilöt eivät ole varsinaisesti opettaneet mitään. He ovat kannustaneet käyttämään luovuutta, tarjonneet resurssit ja tuen toteuttaa syntyneet ideat. Kaikesta on löytynyt aina jotain hyvää. Opettajat ovat olleet siis enemmänkin mentoreita, jotka ovat kannustaneet seuraamaan omaa sisintä ja viemään asiat käytäntöön. Täkäläinen tyyli opettaa on varsin vanhanaikainen ja välillä käytetään varsin negatiivisia motivointikeinoja Länsäolopakko ja muistiin perustuva osaaminen eivät ruoki minun innostustani. Lähtökohtaisesti filosofia ja sovellettu psykologia kiinnostavat minua, mutta tiukan teoreettinen opiskelu ei tarjoa tarpeeksi iloa käytännön oivalluksista.

Koulutusohjelma on uusi ja omalla tavallaan rajoja rikkova, joten epäkohtia ja korjattavaa toki löytyy. Ihan sama missä päin maailmaa luodaan uusi juttu, niin aina löytyy hiomista ja virittelyä. En ole ainoa lopettanut, sillä yksi länsimaalainen nainen lopetti jo aiemmin kieliongelmien takia ja juuri tuon vierailun aluksi nuori intialainen poika jäi pois. Muutkin länsimaalaiset ovat kovassa stressissä. Heille koemenetys on tärkeää ja näissä olosuteissa todella haastavaa. Itse en numeroiden perään ollut, pyrkimykseni oli vain päästä kokeet läpi. Luulin olevani rennolla tyylilläni luokan peränpitäjä, mutta kun kokeiden tuloksista ollaan juteltu, niin olen itse asiassa pärjännyt hyvin länsimaalaisten joukossa ja pari intialaistakin sai selvästi heikompia arvosanoja.

Omaa ahdistustani on kasvattanut se, ettei ole ollut selkeää ja ymmärtäväistä tahoa, mihin kertoa ongelmista. On puuttunut halu todella kuunnella. Se löytyi vasta siinä vaiheessa, kun ilmoitin lopettamisestani. Pääsin käymään rennon keskustelun herran kanssa, joka kuunteli ja oli vastaanottavainen. Hänet olikin juuri päätetty nostaa koulutusohjelman johtajaksi ja päätös on varmasti paikallaan. Kehotin häntä ensitöikseen keskustelemaan jäljellä olevien länsimaalaisten kanssa ja antaen heidän kertoa huolensa ja murheensa. Mies ottikin neuvosta vaarin ja seuraavana päivänä hän kävi naisten kanssa tunnin keskustelun, mikä toivon mukaan on ensimmäinen askel kohti tarvittavia muutoksia. Itselleni aito ja avoin keskusteluyhteys on erittäin tärkeä ja ymmärsin, että se on ollut aina, niin töissä kuin harrastuksissa. Jos sitä ei ole ollut, en ole pystynyt heittäytymään ja tarjoamaan parastani.

Astun jälleen tyhjyyteen. Ajatukset ovat kyllä pyörineet paljon tulevassa ja näen innostavia mielikuvia. Osaanko saattaa niitä todeksi, se jää nähtäväksi. Opin paljon itsestäni, toisesta kulttuurista ja Intian henkisistä opetuksista. Jos en olisi lähtenyt, olisin saattanut myöhemmin murehtia sen täydellisen opiskelupaikan perään. Nyt tiedän, että idea on kiinnostava, mutta se ei olekaan sitä, mihin haluan aikaani käyttää. Matka on ollut mutkainen, mutta tarjonnut paljon hienoja kokemuksia ja opetuksia. Piirun verran viisaampana jatkan kadonneen aarteen metsästystä.

- Turkka