Jännästi edellinen bloggaus nopeasta muutoksesta osoitti kutinsa, kun parin viikon aikana on omassa ja läheisten elämässä tullut yllättäviä muutoksia, jotka ovat muokanneet tulevaisuuden näkymät uuteen uskoon.
Nyt kirjoitan kuitenkin uudesta aiheesta. Asuessani opiskelujeni ohella neljä kuukautta äiti Amman ashramissa, tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Sain kuulla useita kiinnostavia elämäntarinoita. Erityisen mielenkiintoisia olivat keskustelut kahden naisen kanssa, jotka asuvat pysyvästi ashramissa. Toinen on viettänyt siellä yli kymmenen vuotta ja toinen yli kaksikymmentä. He ovat omistaneet elämänsä henkisille opeille.
Olen usein miettinyt mikä saa ihmisen tekemään päätöksen muuttamisesta luostariin. Itselläni on jonkinlainen romanttinen viehätys tuollaiseen maailmasta vetäytymiseen. Tosin itseni näen ehkä erakkona erämää mökissä. Toisaalta tunnen kuitenkin myös vahvaa vetoa olla mukana yhteisössä, nauttien ihmisten seurasta, oppien ja innostuen toisten tarinoista.
Molemmilla naisilla oli takanaan varsin rikas elämä erilaisine tapahtumineen. He kuvailivat, että lopulta maailman houkutukset oli koettu ja päätös oli selkeä. Ei ollut mitään muuta tietä. Henkinen elämä kutsui vahvasti. He eivät myöskään kiistäneet, etteivätkö maallisen elämän houkutukset joskus kävisi mielessä, mutta ne ovat enemmän ohi kiitäviä hetkiä. Jumalkaipuu on suurin motivoija heidän elämässään.
Oli helpottavaa kuulla heidän tarinansa. He kokivat erilaisen polkunsa varsin selkeänä ratkaisuna. He eivät varsinaisesti luopuneet mistään, vaan seurasivat ainoaa tietä, jota he enää halusivat kulkea. Se toi varmuutta seurata omia tuntemuksia. Luostariin vetäytyvät eivät ole välttämättä eristyisen päättäväisiä, asketismilla itseään kiusaavia lujan tahdon ilmentymiä. He vain seuraavat sydäntään, kohtaavat haasteita polullaan, mutta tuntevat saavansa suurimman sisällön elämäänsä päivittäisistä henkisistä harjoitteista.
Intiassa ollessani itselleni vahvistui tunne, että haluan olla yhteydessä omaan yhteisööni ja auttaa ihmisiä tavallani. En edelleenkään tiedä mitä oma tieni käytännössä sisältää, mutta luultavasti hitaasti ajaudun kohti uusia juttuja. Epävarmuus on välillä raskasta. Epäröin, olenko tehnyt vääriä ratkaisuja, pitäisikö kääntyä takaisinpäin. Tunnen kuitenkin, että suunta on oikea, vaikka pelot saavat sen välillä näyttämään varsin synkältä. Odottamatta eteen aukeaa uusia ovia, joista en tiennytkään. Pitää vain uskaltaa astua rohkeasti eteenpäin.
- Turkka
Nyt kirjoitan kuitenkin uudesta aiheesta. Asuessani opiskelujeni ohella neljä kuukautta äiti Amman ashramissa, tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Sain kuulla useita kiinnostavia elämäntarinoita. Erityisen mielenkiintoisia olivat keskustelut kahden naisen kanssa, jotka asuvat pysyvästi ashramissa. Toinen on viettänyt siellä yli kymmenen vuotta ja toinen yli kaksikymmentä. He ovat omistaneet elämänsä henkisille opeille.
Molemmilla naisilla oli takanaan varsin rikas elämä erilaisine tapahtumineen. He kuvailivat, että lopulta maailman houkutukset oli koettu ja päätös oli selkeä. Ei ollut mitään muuta tietä. Henkinen elämä kutsui vahvasti. He eivät myöskään kiistäneet, etteivätkö maallisen elämän houkutukset joskus kävisi mielessä, mutta ne ovat enemmän ohi kiitäviä hetkiä. Jumalkaipuu on suurin motivoija heidän elämässään.
Oli helpottavaa kuulla heidän tarinansa. He kokivat erilaisen polkunsa varsin selkeänä ratkaisuna. He eivät varsinaisesti luopuneet mistään, vaan seurasivat ainoaa tietä, jota he enää halusivat kulkea. Se toi varmuutta seurata omia tuntemuksia. Luostariin vetäytyvät eivät ole välttämättä eristyisen päättäväisiä, asketismilla itseään kiusaavia lujan tahdon ilmentymiä. He vain seuraavat sydäntään, kohtaavat haasteita polullaan, mutta tuntevat saavansa suurimman sisällön elämäänsä päivittäisistä henkisistä harjoitteista.
Intiassa ollessani itselleni vahvistui tunne, että haluan olla yhteydessä omaan yhteisööni ja auttaa ihmisiä tavallani. En edelleenkään tiedä mitä oma tieni käytännössä sisältää, mutta luultavasti hitaasti ajaudun kohti uusia juttuja. Epävarmuus on välillä raskasta. Epäröin, olenko tehnyt vääriä ratkaisuja, pitäisikö kääntyä takaisinpäin. Tunnen kuitenkin, että suunta on oikea, vaikka pelot saavat sen välillä näyttämään varsin synkältä. Odottamatta eteen aukeaa uusia ovia, joista en tiennytkään. Pitää vain uskaltaa astua rohkeasti eteenpäin.
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti