Esiintymisjännitystä

Tänään puhun jälleen Om Yoga -koululla. Otsikkona on haaveista totta. Tarkoitus olisi kertoa tarinoita siitä, kuinka olen toteuttanut omia ajatuksia ja ideoita, jotka ovat olleet ehkä vähän pöhköjä ja pelottavia, mutta nousseet esiin viikosta toiseen. Tavallaan tämän pitäisi olla aika helppoa, puhua vain omista kokemuksista, ei sen ihmeempää.

Tuttuun tapaan keho on jännittynyt ja mieli laukkaa ties millaisten ajatusten kanssa. Tuleekohan kaksi vai 30 kuulijaa, toimiiko äänentoisto, miten aloitan, kumpaa biisiä käytän aloituksessa, mitäs ne ensi viikon työt jne.? Tunnistan, että suurimman jännityksen aiheuttaa alitajuinen pelko siitä, että minua ei hyväksytä, kun avaan itseni yleisölle. Vaikka tiedostan järkeillen ja kokemuksen pohjalta sen, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka puhe ei olisikaan erityisen hyvä, niin silti mielen möröt saavat adrealiinin jylläämään.

Helposti ajautuu miettimään niitä, ketkä eivät puheesta saa irti oikein mitään. Niitä saattaakin olla enemistö kuulujoista. Pitäisi kuitenkin muistaa, ettei keskity niihin ketä ei tavoita, vaan niihin ketkä tavoittaa. Niin blogeista kuin puheistakin joku aina inspiroituu ja saa kannustusta omiin juttuihinsa. Uskon, että tänäänkin salissa istuu joku, kuka saa positiivisen buustin ja innostuu edistämään jotain hautunutta ajatustaan. Yksikin on jo hieno asia, mutta hyvällä tuurilla heitä on useampikin.

Tämän illan puheessa onkin kyse siitä, että samalla kun toteutan omaa tärkeäksi kokemaani asiaa ja astun ihmisten eteen puhumaan, näytän esimerkkiä visioiden toteuttamisesta ja samalla välitän olemuksellani sen hyvän fiiliksen, kun toteutan itseänija annan luovuuteni puhua. Luulen tämän olevan juuri se pointti. Kuulija huomaa, kuinka minusta huokuu hyvä meininki, vaikka myönnän pelkääväni ja jännittäväni huomion keskipisteenä oloa.

Facebookissa on todella mukavasti kiinnostusta puhetta kohtaa. Vaikka numerot ovatkin varsin mairittelevat, niin todellisuudessa paikalla saapuu ehkä kolmisenkymmentä kuulijaa. Tärkeää ei olekaan montako kuulijaa saapuu, sillä jos paikalla on vain neljä, kenelle puhe tarjoaa jotain, niin se on paljon tärkeämpää, kuin 100 hengen sali haukottelevia kasvoja.

Kenties tapamme illalla. :)

- Turkka

Taivaanrannanmaalarit ja tavalliset ahertajat

Minulta kysellään paljon, mitä meinaan seuraavaksi tehdä. "Onko uusia matkasuunnitelmia jo valmiina?", on yksi yleisimmistä kysymyksistä ja tietenkin työ, opiskelu ja asuminen. Joskus tulee kommentteja, että eihän tuollainen elämä onnistu "tavallisilta ahertajilta", kun on sitä ja tätä, paljon vastuuta, velvoitteita ja ties mistä. Usein on parempi olla liikaa tarttumatta siihen, että en nyt varsinaisesti eroa tavallisista ahertajista, enkä ole tehnyt mitään ihmeellisyyksiä, joiden ansiosta olen tässä kelluvassa elämäntilanteessa, missä on mahdollisuuksia auki moneen suuntaan.

Pääasiassa kyse on vain siitä, että olen tehnyt valintoja, mihin monilla olisi mahdollisuus, mutta ei kuitenkaan tarvetta ja halua tehdä samoja ratkaisuja. Myin osuuteni asunnosta, jota oli lyhennetty reilut pari vuotta, joten siitä sain pienen pesämunan. Olin jo pidempään suunnitellut matkustamista ja elämän ihmettelemistä uusista asemista, joten olin säästänyt sitä varten, että pystyn jättämään työt, ilman välitöntä painetta ansaita rahaa. Suomessa ollessani olen punkannut vanhempieni luona. Luovuin autosta, mikä pienensi osaltaan kulurakennetta. Kun työskentelin säännöllisesti, oli rahan käyttö kohtalaisen huoletonta, enkä miettinyt ulkona syömistä tai erilaisia hankintoja sen kummemmin. Nyt taas pyrin elämään säästeliäästi, mutta tinkimisen varaa olisi kyllä vieläkin, jos oikein haluaisi olla nuuka.

Usein keskustelukumppani ei hahmota sitä, että hänellä saattaa olla paljon paremmat lähtökohdat tehdä halutessaan vastaavia muutoksia elämäänsä. Hänellä voi esimerkiksi olla omistusasunto, jota on lyhennetty jo paljon. Hyvä palkkainen työ, jolloin kuluja karsimalla voi säästää, jos haluaa kerätä kassaa esimerkiksi matkailuun. Tuntuu siltä, että ajatusmallit ovat esteenä, eivätkä varsinaisesti resurssit ja mahdollisuudet tehdä muutoksia.

Itse mietin asuntoa ostaessa, että onko se hyvä juttu, kun suhde saattaa kariutua tulevaisuudessa. Ajattelin kuitenkin, että kyllähän kämpän sitten voi myydä, jos rypyt rakkaudessa johtavat eroon. Samoin pohdin, kun päivitin auton laadukkaampaan, että senkin saa kyllä myytyä, jos tulot tipahtavat. Kaikesta pääsee kyllä eroon, hinta tosin riippuu tietysti monestakin tekijästä.

Pyrin päivittämään ja avaamaan omaa ajatteluani uusilla näkemyksillä, opetellen jättämään turhan "asian pitää mennä näin" ajattelun ja avautumaan erilaisille mahdollisuuksille. Pinttyneet ajatusmallit ja uskallus jättää tuttu ja turvallinen taakse taikaakin olla suurin este millekään uudelle. Resurssit ja keinot kyllä yleensä löytyy, jos motivaatio on kohdillaan ja jaksaa nähdä vaivaa asioiden järjestämiseksi.

- Turkka

Pelkoa ja jännitystä tuntureilla

Viime viikon vaelsin yksin kuusi päivää ja noin 80 kilometriä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Talvivaellus on ollut haaveeni sen jälkeen, kun tein syysvaelluksen Lemmenjoen erämaaosissa. Nyt osui sopivasti matka Pyhälle, joten siitä oli hyvä jatkaa kohti Kiilopäätä ja vaellusta.

Jonkin verran vaelluskokemusta minulle on kertynyt parin vuoden aikana, mutta olen kuitenkin vielä aloittelija. Yksin ei erämaahan neuvota lähtemään, eikä varsinkaan talvisiin olosuhteisiin. Lueskelin ennen lähtöäni netistä vinkkejä talvivaellukseen ja varmistin, etten ole unohtanut huomioida jotain seikkoja. Joka paikassa mainittiin tuo "ei koskaan yksin" sääntö ja aloin Pyhällä hiukan stressata, onko vaellus hyvä idea. Päätin kuitenkin lähteä.

  
Kiilopäälle saavuttuani minun piti vuokrata itselleni joko sukset tai lumikengät ja päädyin lopulta lumikenkiin. Keli on plussan puolella, joten hankikantoa ei ollut tarjolla. Kiilopäällä näin vielä muutaman opaskyltin, joissa muistutettiin "älä lähde koskaan yksin tunturiin". Lähdin kuitenkin kävelemään merkittyä reittiä. Lumi upotti välillä pahasti, ilma oli usvainen ja mielessäni pyöri paljon pelottavia ajatuksia. Osaanko suunnistaa talvella? Mitäs jos sattuu jotain, enkä pysty apua kutsumaan? Entä millaisen ryöpytyksen saan, jos joudun kutsumaan apua, kun en pärjää erämaassa?

Olin valinnut Urho Kekkosen puiston, koska se on suosittu kohde myös talvella ja sieltä löytyy paljon autiotupia, joissa voin yöpyä. Pähkäilin myös, että koska valitsen puiston suosituimman "reitin", niin luultavasti tapaan myös muita vaeltajia ja löytyy "latuja", joita seurata. Toki aina pitää olla tarkkana sijainnista, sillä koska virallisia merkittyjä reittejä ei ole, voivat eri kulkupelien jäljet johtaa ties minne.

Tunneskaala oli laaja, kun kuuden kilometrin jälkeen olin pisteessä, josta siirryn pois merkityltä reitiltä suunnistuksen varaan. Mietin kääntymistä takaisin, mutta uskaltauduin kuitenkin matkaan. Lopulta kun 14 kilometrin taival alkoi olla takana ja autiotupa häämötti puiden välissä, koin suuren helpotuksen. Kyllä se sujui niin kuin olin ajatellutkin, mutta epävarmuus oli ollut vahvasti läsnä. Mietin, mitä jos en olisikaan uskaltanut lähteä? Olisin jäänyt vaille hienoa seikkailua. Tulevat päivät toivat niin pulmaisia tilanteita kuin myös hienot kelit ja hankikannon, jolloin pääsin nauttimaan tuntureilla kävelystä. Vaelkeat tunturein laet olivat kauniita ja oli hieno tunne kävellä yksin tuon valkoisen meren keskellä.

Joskus on hyvä kääntyä takaisin ja toisinaan on oikea päätös lähteä seikkailuun. Etukäteen sitä ei voi koskaa tietää ja joskus riskitkin toteutuvat. Näitä kysymyksiä joudun miettimään vielä monta kertaa eri yhteyksissä, mutta onnistumiset antavat itsevarmuutta tulevaan. 

- Turkka 

Ihmisten edessä

Viime viikolla olin puhumassa yleisölle kaksi kertaa. Keskiviikkona vierailin Hatanpään lukiolla pitämässä puolen tunnin esityksen omaan polkuuni liittyen ja sunnuntaina pääsin vihdoin puhumaan Om Yoga -koululle. Kun visio puhumisesta viime kevään  reppureissulla tuli, oli Om Yogan Shanti-sali mielessäni ensimmäiselle puheelleni. Ensimmäisen puheen järjestäminen ei siellä kuitenkaan onnistunut ja kestikin pitkään, ennen kuin aikataulut saatiin osumaan kohdilleen.

Haluan puhua improvisoiden, joten minulla ei ole mitään sen tarkempaa käsikirjoitusta. Alkuun ja loppuun soitan musiikkia ja apuna on muutama sana, jotka tällä kertaa olin taiteillut pahvilapuille. Päivällä ennen puhettu aloin kuitenkin epäroimään, mitä jos jäädyn yleisön edessä, enkä keksiä mitään sanomista? Pääsin pelosta kuitenkin yli ja paikan päällä realisoitui toinen jännityksen aihe. Kun julkaisin tapahtuman, jännittin tuleeko kukaan kuulemaan. Sitten kun huomasin, että sali alkaa täyttyä tuntemattomista ihmisistä, jännitti se, kun ihmisiä oli niin paljon paikalla.

 Kuva: Peppiina Vaajakari

  
Puhe sujui ilman ongelmia ja heti esityksen jälkeen sain muutamia innostuneita palautteita. Jotkut lähettivät myös viestejä puheen herättämistä ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Kiitos näistä! Tunne puhumisen jälkeen on melko hassu, kun puhun niitä näitä, perus juttuja elämästä, minkä suurin osa kuulijoista on varmasti moneen kertaan kuullut. Kriittisenä itseäni kohtaan mietin, oliko tästä mitään hyötyä yleisölle? Tarjosinko sitä, mitä mainoslauseissa lupaan? Olinko tarpeeksi auki, uskalsinko heittäytyä? Olen miettinyt, että jos yksikin kuulija saa itselleen jotain virtaa esityksestäni, on puhuminen sen arvoista. Joka kerta on löytynyt useampi inspiroitunut kuulija, joten edelleen sitä haluaa haastaa omat pelkonsa ja astua ihmisten eteen, vaikka oma mieli myrkyttää epäonnistumisen pelolla. Onhan taustalla myös se, että visiot minkä takia puhumaan aloin, sisälsivät juurikin sen, että pystyn ihmisille antamaan jotain, mikä tarjoaa heilla iloa ja uskoa siinä hetkessä.

Uusia esityksiä ei ole vielä tiedossa, mutta eiköhän sellaisia vielä tule. Tutustuin myös seksologiin, jonka kanssa olemme hahmotelleet esityksiä seksiin liittyen. Molemmilla on halu puhua aiheesta avoimesti ja kannustaa niin sinkkuja kuin parisuhteessa eläviä keskustelemaan, kokeilemaan ja tutkimaan tätä tärkeeä elämän osa-aluetta rohkeasti.

Puheen jälkeen lähdin vielä yöjunalla Lappiin. Vietän viikon lautailemassa ja sen jälkeen suuntaan vaeltamaan Urho Kekkosen kansallipuistoon. Jännä nähdä, tuleeko uusia ideoita ja visioita, kun pääsen jälleen luontoon hiljentymään.

- Turkka 

Yritys ja epäonnistuminen

Yritin toista kertaa järjestää pienen retriitin. Kuvauksen Hengähdyshetkestä voit lukea Facebookista. Kesällä 2014 yritin kahden yön tapahtumaa, mutta peruutusten myötä, vietin viikonlopun kahden ystäväni kanssa. Tällä kertaa muutin konseptia hiukan ja ajattelin, että yksi yö saattaa olla kiireisille ihmisille houkuttelevampi. Kiinnostuneita löytyikin ja viisi henkilöä oli ilmoittautui mukaan. Jälleen kuitenkin erinäisistä syistä porukka kuihtui harmittavasti kahteen ja päätimme yhteistuumin perua, koska iso osa viehätystä on se, että on useampi ihminen paikalla, syntyy keskusteluita ja jaetaan kokemuksia.

Ihmisten kiinnostus ja toiveet, että järjestäisin uuden Hengähdyshetken, antoi tietyenkin uskoa siihen, että hommaa kannattaa vielä kokeilla uudestaan. Moni juttu edityikin tämän yrityksen myötä, kun kehittelin uusia ideoita ja mm. ruokahuolto järjestyy nyt hienosti ystävieni ravintolan kautta. En tälläkään kertaa joutunut viettämään aikaani yksin, sillä eräs ystäväni saapui illalla mökille ja halusi, että teen osan mielikuvaharjoitteista hänelle. Se olikin kiva juttu, sillä ne ovat omia kehitelmiäni ja muunnelmia toisten tekemistä harjoituksista. Oli hyvä päästä kokeilemaan tuorein harjoite käytännössä ja saada palautetta siitä. Ystävälleni harjoitteet toimivat hyvin ja hän tuntui saavan kurkistuksen pinnan alle ja apua pohdintoihinsa.

Idea retriitistä kumpuaa siitä, kuinka olen itse nauttinut olla mukana erilaisissa veätytymisissä ja miten koen, että pystyn tarjoamaan ihmisille mahdollisuuden olla hyvässä seurassa ja samalla saada inspiraatiota elämäänsä. On tietenkin pettymys, että toisen kerran jo epäonnistuin. Kehityskohteita siis löytyy, jotta ihmiset tapahtumaan löytävät, mutta koen myös, että jälleen mentiin monta tärkeää kehitysaskelta eteenpäin. Osaltaan oli tietysti myös helpotus, etten joutunut jännittävää tilannetta vielä kohtaamaan ja katsomaan, pystynkö todella ihmisille tarjoamaan sellaisen miellyttävän kokemuksen mihin pyrin. Välillä pohdin sitäkin, onko se huono juttu, etten suhtaudu pettymykseen suurella tunteella? Tarkoittaako se sitä, etten ota juttua tarpeeksi vakavasti, kun en ruoski itseäni?

Taloudellinen riski oli pieni ja lopulta ehkä pari kolme kymppiä otin takkiin, mutta se on varsin pieni oppiraha. Olen iloinen siitä, että olen kasvanut ja pystyn pettymystä käsittelemään rakentavasti. Kymmenen vuotta sitten pettymys olisin varmaan ollut suuri ja olisin syytellyt itseäni. Olisin suhtautunut perumisiin ja vastoinkäymisiin todella henkilökohtaisesti. Toisaalta olen myös pettymyksiä vuosien varrella harjoitellut. Bändien kanssa keikkaillessa on monen monta kertaa tullut soitettua muutamalle hengelle ja onhan se aina vähän masentavaa. Se on kuitenkin hinta siitä, kun omaa musiikkia esittää ja aina olen yrittänyt antaa parhaani niille, ketkä ovat tulleet kuuntelemaan. Pitkjänteinen työ on kuitenkin myös palkittu suurilla yleisöillä, kun olen saanut esiintyä samalla lavalla mm. Bon Jovin, Deep Purplen ja Yngwie Malmsteenin kanssa. Esikuvien lämmittelijänä esiintymiset ovat olleet huikeita kokemuksia.

Kenties retriitin kanssa käy joskus vielä samoin. Sisälläni tunnen, että minulla on hyvä juttu, mistä ihmiset saavat iloa, mutta vielä en ole yleisöä löytänyt. Onnistuminenkin tuntuu varmasti hienommalta, kun on kokenut sen, ettei kaikki mene niin kuin itse ajattelee. Tietysti siinä koetellaan myös sisukkuutta ja sitoutumista siihen, kuin paljon uskoo juttuunsa ja onko valmis ottamaan epäonnistumisen riskin kerta toisensa jälkeen. Luulen, että tulen vielä yrittämään uudestaan, kenties piankin. Kiitos kannustuksesta kaikille, jotka ovat jakaneet innostuksensa visiotani kohtaan.

- Turkka

Uskonnot ja ruokavaliot kilpasilla

Mielenkiintoni uskonnollisia ja hengellisiä aiheita kohtaan on käynyt selväksi, mutta seuraan myös mielenkiinnolla artikkeleita ja keskusteluita erilaisista ruokavalioista ja niiden terveysvaikutuksista.

Uskontoja on löytynyt moneen makuun jo pitkään, mutta ruokavalioita tuntuu kehittyvän tai ainakin nousevan julkisuuteen kiihtyvää tahtia. Monen taustalta löytyy erilaisia tutkimuksia ja voi lukea tarinoita, kuinka joku on löytänyt karppauksesta tien hyvinvointiin ja toisella taas gluteenittomuus on tuonut tasapainoa kehon toimintaan.

Keskustelu molemmista aiheista on varsin kiivasta ja omaa totuutta julistetaan voimakkain sanankääntein. Informaation suodattaminen vaati tarkkuutta, eikä mitään yhtä oikea tapaa tietysti olekaan. Olemme hyvin samanlaisia, mutta silti kehomme ja mielemme reagoivat eri tavoin joutuessaan kosketuksiin ärsykkeiden kanssa. Toisen ihanne ruokavalio saattaa toiselle olla terveysriski.

Molemmissa tärkeintä on itse kokijan tuntemukset. Ei auta vaikka pappi tai THL kertoo, että syö ja elä näin niin hyvä tulee, jos et sitä itse elämässäsi koe. Yksilöllisyytemme vuoksi joudumme kokeilemaan meille toimivat ratkaisut ja kenties yhdistelemään oppeja. Meillä on taipumus hakea selkeitä valmiiksi pureskeltuja ratkaisuita ja niitä kyllä tarjotaan, mutta lopulta kyse on omasta kokemuksestamme. Miten meidän kehomme toimii ja millainen on meidän tuntemuksemme maailman salaisuuksiin? Ulkopuolelta saamme tietoa, hyviä vinkkejä ja suuntaviivoja, mutta hienosäätö jää aina meidän omalle vastuullemme.

- Turkka

Oman jutun äärellä

Lensin ennen joulua Intiasta lähes suoraan Grenadaan, mutta tein vuorokauden välilaskun Suomeen ja poikkesin Tampereelle päivittämään varustuksen purjehdusta varten. Visiitti Tampereelle oli lyhyt, mutta sain pyykit pyykättyä, ostokset tehtyä ja kerkesin vielä illaksi  kolmekymppisille.

Illan aikana törmäsin ystäviini, jotka olivat elokuussa avanneet oman ravintolan Ravitsemisliike Aistin. Oli hienoa nähdä heidät ja kuulla hiukan tunnelmia. Sain seurata melko läheltä perustamisvaiheita ja hiukan harmittikin, kun en päässyt ensimmäisiä kuukausia todistamaan paikan päällä. Suljettuaan ravintolan he liittyivät synttäriseurueeseen ja oli mukava havaita, millainen hehku heistä huokui. Kukaan ei kehunut, etteikö pikkujoulukauden kiireissä tulisi hiki ja päivät olisi pitkiä, mutta innostus näkyi heidän kasvoillaan.

Ensimmäisen kerran ajatus yhteisestä ravintolasta oli lausuttu jo reilut kuusi vuotta sitten, joten mistään hetken mielijohteesta ei ollut kyse. Lopulta asiat napsahtivat paikoilleen ja sopiva tila löytyi. Kokemusta heille on karttunut useammasta Tampereen arvostetusta ravintolasta ja töitä on riittänyt hyvin. On todella inspiroivaa nähdä, millainen vaikutus sillä on, että ihmiset pääsevät toteuttamaan haaveitaan ja omaa juttuaan omalla tavallaan. Vaikutus ei ainoastaan rajoitu itse yrittäjiin, vaan ystävät ja tuttavat ovat olleet sydämellä mukana auttamassa. Hienoa huomata, miten lämmin henki Aistin ympärille on muodostunut ja kuinka se on ilostuttaa niin asiakkaita kuin kaveripiiriä.

kuva: Matti Kurkela

Tapasin myös ystäväni Samulin, joka toteutti nuoruuden haaveensa ja alkoi opiskella kitaran rakennusta. Hän oli vuosia mukana liike-elämässä niin start-up -yrittäjänä kuin palkollisenakin. Osaavana tekijänä hänellä oli paljon vastuuta ja hän nautti kiireisestä elämänrytmistä. Olemme tunteneet jo teinivuosien kesiltä laivohommissa ja jo tuolloin Samuli kertoi rakentamistaan kitaroista. Olin iloinen hänen päätöksestään jättää kravatti naulakkoon ja siirtyä sorvin ääreen elämään unelmaansa. Samulin pitkät päivät eivät ole ehkä vaihtuneet sen lyhyempiin, mutta hänestäkin aistin uuden energian. Samulin luomuksiin voit tutustua täällä.

Toisessa tarinassa toteutui haave oman alan parissa ja toisessa hypättiin taas nuoruudeen unelmaa toteuttamaan. Inspiroivia kumpikin ja nautin saadessani imeä tätä positiivista energiaa. Samalla se valaa uskoa omiin haasteisiin, vaikka itse en edes osaa sanoa, mikä on se juttu, millä itseni seuraavaksi työllistän.

- Turkka