Työkalupakkimme

***
Vihdosta viimein sain lisättyä sivun oikean reunaan "Follow by Email" -laatikon, joka mahdollistaa blogin tilaamisen sähköpostiin. Siitä vain tilaus sisään, niin saat päivitykset aina tuoreeltaan.
***

Ollessani päivystävänä apukätenä, kun veljeni appiukko nikkaroi uutta jalkaa laituriimme, onkin hyvä hetki kirjoittaa toisesta vaelluksella tulleesta mietteestä: elämämme tyokalupakista.

Olen lukenut erilaisista persoonallisuusteorioista ja katsonut itseäni niiden näkökulmasta. Useista löytyy paljon mielenkeentoista luettavaa ja niiden avulla pystyy itsestään tekemään uusia havaintoja. Teoriat jakaantuvat yleensä erilaisiin persoonallisuustyyppeihin ja piirteisiin. En ota tässä kantaa sinänsä mihinkään tiettyyn teoriaan, vaan pohdiskelen aihetta yleisellä tasolla.

Vaelluksella mieleeni tuli, että meidät on heitetty maailman jokainen hiukan erilaisen työkalupakin kanssa. Toisilla on isompaa ja järeämpää vekotinta ja toisilla on taas hienovaraisempaan työskenteleyyn sopivaa. Joillakin on jopa niin hienoja aparaatteja, että niiden käyttäminen vaatii paljon paneutumista. Useimmat perustyökalut löytyvät kaikilta.

On oman työkalupakkimme sisältö minkälainen tahansa, yhteistä on kuitenkin se, että meidän pitää valita, mihin ja miten työkalujamme käytämme. Niin puukolla kuin vasaralla voi luoda ja rakentaa hienoja asioita. Osaavissa käsissä syntyy paljon hyödyllistä melko helpon näköisesti. Toisaalta puukolla ja vasaralla saa myös paljon tuhoa aikaan. Niillä pystyy rikkomaan asioita ilman sen suurempaa osaamista. Huitoo ja lyö, varmasti saat näkyvää jälkeä aikaiseksi.

Mielestäni tässä piilee persoonnallisuuden ydin. Meillä jokaisella on omat piirteemme ja niitä voi hyödyntää joko rakentavasti tai tuhoavasti. Tuhoava käyttäytyminen on helppoa. Ilkeily ja kiusanteko ei paljon vaadi. Negatiivisuus,  vähättely ja toisten kritisoiminen on yksinkertainen ja luonnollinen keino purkaa omaa pahanolon tunnetta. Piirteidemme valjastaminen uuden ja hyvän luomiseksi on taas vaativampaa. Meidän pitää tutustua itseemme ja opetella, kuinka meidän pitää itseämme käsitellä, saadaksemme aikaan hyvää niin itsellemme kuin yhteisöllemme. Koska pakkimme ovat erilaiset, emme voi suoraan vertailla itseämme muihin, mutta voimme toki pyytää apua ja vinkkejä niiltä, keiden pakista löytyy sama työkalu kuin meillä.

Vesi on elementtinä haastava, mutta lopulta uuden jalan asennus onnistui. Hienosti työkalut tanssivat osaavissa käsissä ja homma hoitui haasteista huolimatta. Taas saavat lapset hyppiä uimaan, vielä kun ne kesäkelitkin saapuisivat. :)

- Turkka

Vertauskuvallinen vaellus

Aasian reppureissullani syntyi voimakas halu päästä jälleen Lappiin vaeltamaan. Heti juhannuksen jälkeen suuntasinkin pohjoiseen. Valinta osui 127 kilometriä pitkään Ylläs-Hetta reittiin. Vaikka kelit eivät olleet aivan parhaat, tarjosi vaellus taas paljon hienoja maisemia, ajatuksia ja tunteita. Luonnossa tunnen kaiken olevan kohdillaan ja mieli kirkastuu, asettaen asioita uuteen perspektiiviin.

Jossain kohtaa vaellusta mieleeni tuli, että oikeastaan tämä kuvastaa elämää viikkoon tiivistettynä. Joinain päivinä satoi, hyttyset kiusasivat ja tarvoin metsän keskellä. Välillä reitin merkit katosivat ja jouduin pohtimaan kuljenko oikeaan suuntaan. Joskus polku edessä oli selkeä, mutta kaatuneet puut tai syvät vesilammikot pakottivat tekemään isojakin kiertoja. Oli hetkiä jolloin mietin, miksi itseni tänne taas raahasin. Tuntui kuin koko touhussa ei olisi mitään pointtia. Sitten saattoi tulla vaara, jolta näki ympärilleen, mutta kohta taas laskeuduin tarpomaan metsän siimekseen. Saattoi kulua päiviä, etten kohdannut muita ihmisiä. Yöt vietin idyllisillä aitiotuvilla yksin nauttien rauhasta, mutta toisinaan olisi ollut myös hienoa jakaa kokemuksia muiden vaeltajien kanssa.

Seurasi kuitenkin päiviä jolloin aurinko paistoi. Nousin korkealle, josta näin selkeästi sinne mistä matkani oli alkanut ja näin myös kauaksi eteenpäin sinne, minne olin pyrkimässä. Asiat tuntuivat selkeältä ja reittiä oli vaivaton seurata. Silmänkantamattomiin jatkuvat metsät, järvet ja tunturit olivat kauniita. Tiesin taas miksi olin matkaan lähtenyt. Tapasin myös ihmisiä kenen kanssa jaoimme kokemuksiamme. Iltanuotio hyvässä seurassa on jotain, mihin ei vain kyllästy. Ihmiset huokuvat iloa ja innostusta toistensa läsnäolosta. Kerrotaan tarinoita menneistä seikkailuista, jaetaan unelmia tulevaisuuden retkistä.

Vaelluksella oli sadetta, kyseenalaistamista ja yksinäisiä hetkiä, mutta myös aurinkoa, selkeyttä, syviä tunteita hetken vietävänä ja yhdessä jaettuja hetkiä Lapin kauniissa maisemissa. Tunturilta piti myös lopulta laskeutua taas metsään, missä reitti ja päämäärä ei siintänytkään selkeänä edessä. Viimein tuli myös hetki, kun piti lähteä kävelemään viimeiset kilometrit pitkospuita. Kyynelsilmin katsoin vielä kerran taakseni. Tunsin surua. Oli aika luopua jostain tärkeästä, mistä en halunnut vielä irroittaa, ja suunnata kohti uusia seikkailuja.

Vaelluksella tein myös päätöksen julkaista pitkään vireillä olleen Syvänmielensukeltaja-sivuston. Tervetuloa tutustumaan!

- Turkka

Ei vain sateenkaaria ja hattaraa

Istun kesämökillä ja jännitän Syvänmielensukeltaja-sivuston julkaisemista. Kaikki on valmista, paitsi video puuttuu vielä etusivulta. Sekin on vain siitä kiinni, että tartun puhelimeen ja kuvaan sen. Olen saanut ystäviltä kommentteja miltä sivut vaikuttavat. Kaikki toki antavat omanlaisensa palautteen. Olen lopulta hakenut vain vastausta siihen, tunnistaako minut teksteistä. Ovatko sivut minun näköiset?

Eräs palaute oli sellainen, että kirjoitan liian kauniisti ja jätän rankat jutut sanomatta. Osaltaan ymmärrän tuon, sillä lähes kaksi vuotta sitten tehdyt ensimmäiset versiot sivuistani, sisältävät paljon vahvempaa tekstiä. Näkökulma on keskittynyt pimeän puolemme tutkimiseen. Joskus piiska on paikallaan ja olen kasvanut ankaraan kulttuuriin, jossa tulokset tulevat itsensä rankaisemisen kautta. Parin vuoden aikana olen kuitenkin kallistunut enemmän myötätuntoisemman lähestymistavan kannalle. Joskus itseään pitää herätellä, mutta ainakin omalla kohdallani lempeys on usein paikallaan, koska itsensä ruoskiminen tulee niin luonnostaan ja tuntuu vievän vain synkempiin aatoksiin.

Palautteessa on kuitenkin pointtinsa, joten ajattelin jakaa noita rankempia kokemuksia blogin välityksellä. Mitä siis tarkoittaa, kun puhun itseinhosta ja häpeän kokemuksista? Materiaalia riittäisi paljonkin, mutta koitan kuvailla sitä muutaman esimerkin avulla.

Mieleeni on jäänyt yläasteaikoina tapahtunut yksinäinen saunavuoro. Olin kokenut jälleen kerran jonkin tilanteen, jossa koin itseni vääränlaiseksi ja turhaksi. Luultavasti joku ihastuminen ja tein jälleen vahvoja tulkintoja mielessäni, millä ei tietenkään ollut välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tai ehkä se tapaus, kun eräs tyttö levitti koulussa faksit joita olimme toisillemme lähettäneet. En edes muista miltä se tuntui, mutta voin kuvitella, kuinka se sattui, kun näin oppilaita lukemassa kahdenkeskisiä viestejä. Syynä saattoi olla myös se, kun tunsin luokan tyttöjen sanattomasti rankaisevan minua hienovaraisella eristämisellä.

Saunavuoron aikana lyttäsin itseni aivan pohjalle. Määritin, ettei minulla ole mitään asiaa haluta ja tahtoa asioita. Minulla ei ole väliä. Pyrin vain käyttäytymään niin, että tulen ihmisten kanssa toimeen ja voin olla mukana porukoissa. Sosiaalisia ongelmia aiheutti se, että en juonut alkoholia ja muutenkin olin omalla tavallani erilainen. Samalla tapaa kuin nykyään eroan hiukan ajattelultani, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Voin tuoda herkät puoleni esiin ja ihmiset suhtautuvat siihen varsin myönteisesti. Tuolloin kovat puheet ja teot oli muotia, kuten varmasti kaikki yläasteen kokeneet tietävät.

Sisäisellä puheellani siis painoin itseni alas ja koitin vain selviytyä. Kerroin kuinka huono ja arvoton olen. Tätä jatkui vuosia. Ensimmäinen tyttäystäväkin tuli lukiossa niin, että monta kuukautta yritin häntä karkoittaa entisä törkeimmillä puheillani ja teoillani, koska en mitenkään voinut ajatella, että paljastaisin tunteeni, sillä olihan se mahdottomuus, että joku voisi olla minusta romanttisesti kiinnostunut. Lopulta saapui odotettu kesäloma. Olin laskenut, että lomalla ei tarvitse nähdä ja pystyn laannuttamaan tunteeni. Onneksi neiti oli sinnikäs ja ottikin parin lomapäivän jälkeen yhteyttä. Siitä se sitten lähti, mutta varsin olemattomalla itsetunnolla.

Olen käynyt läpi vahvaa itsensä kiistämistä ja kokenut itseni erilaiseksi, pahaksi ja huonoksi ihmiseksi. Olen tutkinut ajatteluani ja tunteitani nuoresta asti, joten olen törmännyt paljon sellaiseen, jota ei hyvän ihmisen katsota sisältävän. On masentavaa ja valtavan ristiriitaista, kun tunnistat itsessäni niin paljon sellaista, minkä opetetaan kuuluvan pahoille ja huonoille ihmisille. Et tietenkään haluaisi olla paha, mutta koska olet yhteydessä kaikkeen ajatteluusi, niin inhimillisyyteen kuuluva pimeä puoli on myös vahvasti läsnä. Häpesin itseäni ja ajatuksiani, vaikka tunsinkin ne varsin luontaisiksi. En osannut käsitellä asioita vielä silloin. Näin itseni todella negatiivisessa valossa. Olin ja olen mestari löytämään virheet ja puutteet.

Ero tuosta ensimmäisestä tyttöystävästä oli musertava. Koska itsetuntoni oli huono suhteeseen lähtiessä, menin sen päätyttyä entistä syvemmälle synkkyyteen. Fyysinen kipu oli välillä niin suuri, että toisinaan mietin, etten jaksa sitä ja ehkä paras ratkaisu on lopettaa kipu lopullisesti. Löydän oman romantiikkansa itsemurhasta, kuten monesta muustakin ”epäsovinnaisuudesta”, joten maalailin kuinka samuraiden tapaan avaisin vatsani yksinäisyydessä valkoiseen lumeen. Elin synkkyydessä pitkään. Olin negatiivinen ja pessimistinen. Inhosin itseäni ja oli kamalaa, kun ymmärsit kuinka ikävästi saatoit toista kohdella suhteessa. Et osannut olla sellainen täydellinen poikaystävä, millainen halusit olla. Valitin valittamasta päästyäni niille, ketkä jaksoivat kuunnella ja tämä entisestään lisäsi itseinhoani.

Kovat vaatimukset itseäni kohtaan tekivät monesta asiasta hankalaa. Jos teit soittovirheen keikalla, olit huono. Ja virheitähän tuli vaikka millä mitalla. Kaiken piti olla täydellistä ja jos et siinä onnistunut, niin sitten piiskattii itseä, jotta ensi kerralla olisit onnistuisit täydellisesti. Mietin mitä ihmiset mistäkin ajattelevat ja pidin itseni aina hallinnassa. En antautunut tunteen vietäväksi, vaan tiukka ja tarkka analyysi pysyi koko ajan päällä. Suolsin sarkastista huumoria ja nopean ajatteluni ansiosta pystyin hallitusti laukomaan kommentteja, jotka olivat mietittyjä ja usein sisälsivät piikin.

Toinen suhteeni, joka kestikin lähes yhdeksän vuotta, tuotti samaa pettymyksen tunnetta itseeni. En taaskaan osannut olla täydellinen. Inhosin itseäni lisää. Mielessäni näin selvän kuvan siitä mitä haluan olla, mutta käytännössä en siihen pystynyt. Olin itseään ruokkivassa negatiivisuuden kierteessä.

Paljon on painolastia pudonnut hartioiltani, kun olen oppinut suhtautumaan itseeni myötätuntoisemmin. En enää vihaa itseäni sen takia, että olen elämässäni sanonut ja tehnyt asioita, joista en pidä. Nyt koen, että koska tiedostan asiat, on mahdollisuus kehittyä. Virheitä  ja huonoja päiviä tulee edelleen, mutta nekin voi hyväksyä. Välillä huomaan toimineensi hienosti jossain tilanteessa ja uskaltaneesi avata itseäsi aidosti. Toisena hetkenä huomaan langenneeni vanhaan toimintamalliin. Peittelen sisäntäni ja estäen aidon yhteyden toisiin. Se on elämää. Hienous onkin siinä, ettemme rakasta toisiamme siksi, että joku on täydellinen. Rakastamme juuri kaikkine virheineen, vaikka ne saavatkin meidät usein ärsyyntyneeksi.

- Turkka

Yksinelon autuus

Matkalla syntyi monia blogin aiheita. Nyt päätin kirjoittaa siitä, kuinka reissaaminen muutti tuntemuksiani yksinelosta.

Olen lapsesta saakka ajatellut niin, että ilman kumppania elämä ei ole täyttä. Olen kaivannut täydentäjää. Ihmistä joka tuo elämääni asioita. Ajatus iskostuu mieleen varmasti osittain satujen mukana ja osaltaan se kuuluu persoonallisuuteen. Matkan aikana huomasin sen, että en enää tunne niin. Jokin oli muuttunut minussa.

Tämä oli yksi lukuisista asioista, joita mietin, kun vietin kymmenen päivää hiljaisuudessa Vipassana-meditaatiokurssilla. Oma selitykseni tapahtuneelle on seuraavanlainen. Ihailen ihmisiä ketkä heittäytyvät tilanteisiin, ovat iloisia eivätkä turhaan murehdi asioita. Luonnonlapsi on ehkä termi, jolla näitä henkilöitä kuvailisin. Huomaan myös, että olen kaveripiiriini paljon sellaisia löytänyt. Koska kumppaniltakin toivon näitä ominaisuuksia, luulen, että kaipuuni johtui siitä, että halusin täydentää itseäni. Koin, että en ole tuollainen, mutta jos minulla on sellainen kumppani, niin saan nauttia tuosta iloisesta elämäntyylistä ja ihailemistani ominaisuuksista.

Matkan aikana huomasin, että ihailemani ominaisuudet ovat luontaisia myös itselleni. Ne pitää vain vapauttaa. Uudessa ympäristössä uusien ihmisten seurassa en ollut vanhojen käyttäytymiskaavojeni vanki. En suunnitellut turhia ja hauskoja juttuja tapahtui, kun vain fiilisteli menemään, ilman aikataulua ja reittisuunnitelmaa. Näin ja koin itsessäni ihailemiani asioita. Olo tuntui täysipainoiselta. Hyvät puolet suunnitemallisuudesta ja asioiden järjestelykyvystä säilyivät, mutta elin myös vapautuneesti, nauttien siitä, etten tiedä, minne päädyn ja kenen kanssa. Matkalla oppi myös sen, kuinka ihmisiin oli helppo tutustua missä tahansa. Juttukaveria ja retkiseuraa löytyi kuin itsestään.

Uskon, että hyvä olo olla yksin löytyi, kun en enää tarvinnut jotain toista tuomaan asioita elämääni. Toki parisuhde mahdollistaa paljon sellaista, mitä ei yksin voi kokea, mutta yksin voi kokea todella paljon. On erittäin nautinnollista, kun voi mennä miten haluaa. Löyttäytyä seuraan ja jättäytyä pois, kun siltä tuntuu. Tämä oli varmasti yksi matkan suurimmista oivalluksista. Parasta on se, että se ei ole vain tajuamista järjellä, vaan sen myös tuntee ja huomaa käytännössä. Ei kumppanin kaipuu tietenkään kokonaan häviä, mutta asiaan suhtautuu paljon rennommin.

- Turkka

Kotiipaluu

Palasin matkaltani viikko sitten ja olen taas kotikaupungissani Tampereella. Syksyllä kipuilin henkisesti. En tiennyt paikkaani elämässä enkä yhteiskunnassamme. Olin kokeillut tietä, jossa oli työ, oma asunto, avopuoliso ja harrastuksia. Sinänsä tuossa yhdistelmässä ei ole mitään vikaa, mutta ne palikat, jotka minulla oli, eivät tuntuneet sopivan yhteen. Hiljalleen luovuin niistä ja matkan myötä jäi kaikki taakse.

En uskonut löytäväni ratkaisua mieltäni askarruttaviin ongelmiin vaihtamalla sijaintia, mutta ajattelin, että ainakin kielitaito vahvistuu ja maailmankuva muuttuu väkisinkin. Näin kävikin. Sain kuitenkin paljon sellaista, mitä en osannut kuvitella. Olin reilut kahdeksan viikkoa Intiassa, neljä viikkoa Thaimaassa ja seitsemän viikkoa Nepalissa. Kaikkialla minne menin, löytyi uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Opin ja inspiroiduin toisten tavasta ajatella ja elää. Paikalliset olivat ystävällisiä maasta riippumatta. Matkan aikana koin monia hienoja paikkoja. Kävin rauniokaupungeissa, löhöilin riippukeinussa hiekkarannalla, vaelsin yli viiden tuhannen metrin korkeudessa Himalajalla, koin Nepalin maanjäristykset, tein pyhiinvaelluksen vuorelle yhdessä hindujen kanssa, oleilin Äiti Amman ashramissa, työskentelin Thaimaan saarelle suomalaisessa tosi-tv-tuotannossa ja vietin kymmenen päivää hiljaisuudessa, ilman virikkeitä Vipassana meditaatiokurssilla. Tässä toki vain muutama yksityiskohta lähes viiden kuukauden seikkailulta.

Matkan aikana kävin läpi jonkinlaisen muutoksen. Alkuun olin lähes horroksessa. Opettelin vain olemaan hetkessä, huolehtimatta tulevasta. Jossain vaiheessa unelmat, inspiraatio ja elämänilo palasivat. Olin kuin tietokone, joka sammutettiin hetkeksi, jotta käyttöjärjestelmä voidaan päivittää. Lopulta neljän viikon vaellus Himalajalla aukaisi minut ja visiot valtasivat tajuntani. Elämä tunui selkeältä ja koetulle löytyi merkityksensä. Syntyi ajatus kotiinpaluusta.

Olisi ollut helppo jatkaa matkaa. Halusin kuitenkin kohdata pelot, jotka visioihini liittyivät. Palata Suomeen ja yrittää toteuttaa nuo ideat ja ajatukset, joita Annapurnan vuorilla syntyi. Olen ottanut monia askeleita elääkseni sen mukaan, mitä sisälläni tunnen. Nyt on taas aika astua uusille epämukavuusalueille ja katsoa, miten ympäristö suhtautuu luovuuteni tuotoksiin. Lyhyesti ilmaistuna, näen itseni puhumassa ihmisille. Ymmärsin, että elämäni aikana olen käynyt voimakasta kasvu- ja muutosprosessia. Olen niin sanotustusti löytänyt varjoista valoon.

Brene Brownin haavoittuvuutta ja häpeää käsittelevät kirjat sytyttivät kipinän sisälläni. Minähän olen elänyt nämä asiat läpi. Kykyni tutkia rehellisesti omia tunteitani ja motiivejani, antavat perustan yhdistää omakohtainen kokemus ja Brownin tutkimusten johtopäätökset. Brown käyttää termiä wholehearted living, vapaasti suomennettuna täydellä sydämellä elämistä. Tämä sisältää mm. rohkeutta olla oma itsensä, välittämättä mitä muut ajattelevat, kohdata elämän epävarmuus, luopua täydellisyyden tavoittelusta ja vertailusta muihin ihmisiin. Brown uskoo, että meitä rajoittaa pelko siitä, että jos avaamme itsemme, emme ehkä olekaan rakastamisen arvoisia. Pelkäämme, että meidät hylätään ja emme tunne kuuluvamme joukkoon. Brownin ajatuksiin voit tutustua katsomalla hänen hiteiksi noussseet TED Talkinsa. Ensimmäinen käsittelee haavoittuvuutta ja toinen häpeää. Aroista aiheista huolimatta videot ovat erittäin myönteisiä ja inspiroivia.

Aika näyttää kuinka onnistun mielessäni olevat tuhannet Lego palikat kasaamaan niin, että saan luotua esityksen, josta kuulija voi inspiroitua ja saada voimaa omaan arkeensa. Tulen myös kirjoittamaan matkan aikana heränneistä ajatuksista blogiin. Visioiden lisäksi tuli tietysti liuta uusia mietteitä elämästä. Mielessäni on myös ottaa video yhdeksi ilmaisukanevaksi. Matkalla en päässyt pitkiin aikoihin kirjoittamaan, mutta tein kolme videotervehdystä Facebookiin ja yllätyin, kuinka hyvin video välitti tunteet ja maisemat. Video ilmaisee paljon sellaista, mitä en osaa sanoiksi pukea.

Kotiinpaluu myös jännitti. Miltä ihmiset ja asiat tuntuvat. Olen ehtinyt viikossa tavata perheeni ja paljon ystäviäni, sillä vuosittainen lukiotapaaminen ja kahdet tuparit olivat sopivasti lähekkäin. Tuntuu yhtälailla, kuin mikään ei olisi muuttunut ja silti paljon on muuttunut. Olen todella iloinen, kun monella suuri unelma on matkani aikana käynyt toteen. Olen myös erittäin kiitollinen siitä, millaisesta tuesta saan nauttia. Omat pelkoni haalistuvat, kun huomaan, että minulla on vahva hyväksyntä toteuttaa itseäni.

- Turkka

Inspiroivia kirjoja

Reilut kolme vuotta sitten löysin sisäisen lukutoukkani. Melkein 30 vuotta luovin melko vähällä kirjojen lukemisella. Muistan vielä, kun lukiossa jäi pakollinen Seitsemän veljestäkin väliin. Kaverin briiffi välitunnilla siivitti ilmeisesti tarpeeksi hyvään tulokseen pistokokeessa. Sammon takojat koulutuksessa oli lukuohjelma, jossa piti suorittaa tietty määrä kirjapisteitä. Omatunnon kautta pisteet annettiin, mutta kuten kouluttajat sanoivat, alkuun on aina vastarintaa ja lopulta porukka alkaa lukea ilman ulkoisia kannustimia. Niinhän siinä kävi.

Kirjoja on tullut ahmittua melkoinen kasa ja hyviä lukukokemuksia on ollut paljon. Listaan tässä neljä kirjaa, mitkä ovat inspiroineet ja vaikuttaneet omaan elämääni.

Viisi viimeistä toivetta (Bronnie Ware)

Kirjan lukeminen oli mielessäni yli vuoden, mutta jostain syystä en siihen tarttunut. Ehkä ajattelin, että kun käsitellään saattohoitopotilaita, niin kirja on jotenkin synkeä. Ei todellakaan ole. Lämmöllä ja rakkaudelle kerrotut tarinat Bronnien viettämistä viikoista kuolemansa pian kohtaavien ihmisten kanssa, ovat todella koskettavia. Kirja laittaa miettimään, kuinka omaa elämäänsä elää. Millä on lopulta merkitystä? Ilmeisesti kukaan ei muistele töitään tai suuria saavutuksiaan, vaan toivoo antaneensa enemmän aikaa itselleen, läheisilleen ja uskaneensa tehdä, niin kuin sisällään tunsi oikeaksi. Hyvää luettavaa, kun suuria päätöksiä on edessä ja ei meinaa löytää rohkeutta toteuttaa unelmaansa. Taitaa olla niin, että enemmän kaduttaan tekemättä jättämisiä, kuin tekemisiä.

Valon soturin käsikirja (Paolo Coelho)

Olen Coelhon tuotannosta pari tuoreimpaa lukenut, mutta hän tuntuu itselleni aika kököltä kirjailijalta. Hänen ajatuksistaan pidän kyllä, mutta jotenkin tuntuu, että hän tunkee ne väkisin romaaneiksi, vaikka voisi ehkä jakaa pohdintansa lyhyemmillä teksteillä. Valon soturin käsikirja sen sijaan sisältää lyhyitä sivun mittaisia, "ikiaikaisia", inspiroivia ja opettavaisia viisauksia elämästä. Kirjoitukset on alun perin julkaistu Brasilialaisessa sanomalehdessä ja myöhemmin koottu yksiin kansiin. Ollessani äiti Amman ashramissa mieleeni tuli, että olisi kiva lukea Valon soturia. Sattumalta löysinkin ashramin kaupasta käytetyn kirjan lähes ilmaiseksi. Sitä on ollut kiva lukea matkalla ja saada kannustavia ajatuksia, kun pohdiskelee elämän mysteeriä.

Eat, Pray, Love (Elisabeth Gilbert)

Tämä taitaa olla jo jonkinlainen klassikko naisten keskuudessa. Kolmekymppinen menestyvä matkajournalisti Elisabeth Gilbert eroaa miehestään ja lähti etsimään itseään Italian, Intian ja Indonesian maisemiin. Hän sopi kustantajan kanssa kirjoittavansa matkastaan kirjan ja kustansi reissun ennakoillaan. Mukavan letkeää ja avointa juttua siitä, kun laittaa elämänsä ihan uusiksi. Luimme tämän ehkä noin viisi vuotta sitten exäni kanssa lomalla. Hän luki ensin ja suositteli sitten minulle, kun olin oman matkakirjani jo lukenut. Luettuani, olin aivan varma, että kohta suhteessamme tapahtuu jotain. Oletin kirjan inspiroivan exäni laittamaan elämäänsä uusiksi. Lopulta se olinkin minä, kumpi kirjasta inspiroitui. Silloin tajusin, että elämälle ja unelmilleen pitää tehdä jotain. Aikaa ei ole loputtomasta. Syntyi päätös, että haluan lähteä opiskelemaan ulkomaille ja matkustaa enemmän. Hilkulla se olikin, etten opiskellut Lontoossa kahta vuotta ja ensi syksynä saatan löytää itseni koulunpenkiltä Intiassa. Myös matkapäivät kasvoivat joka vuosi, huipentuen tähän parhaillaan käynnissä olevaan seikkailuun ilman takarajaa.

Rework (Jason Fried, David Heinemeier Hansson)

Tämän innostavan paketin ovat kasanneet kaksi it-alalla bisnestä pyörittävää herraa. Kuten esipuheessa todetaan, mielestäni kirja sopii niin yrittäjälle, omaa liiketoimintaa suunnittelevalle, kuin työntekijälle, joka haluaa uutta näkökulmaa työhänsä. Lyhyitä kappaleita, jossa pojat kertovat kuinka he ovat bisnestään pyörittäneet. Usein he antavat kyytiä bisneskoulujen opeille ja myös perustelevat näkemyksiään esimerkeillä. Pointtina on usein se, ettei tehdä asioita liian vaikeita. He haluavat myös muistuttaa, ettei kannata yrittää olla kuin isot ja kankeat suuryritykset. Ole rehellisesti sellainen kuin olet ja käännä se kilpailuvaltiksi. Kasvun ei myöskään tarvitse olla jokaisen yrityksen mantra. Jos mielessäsi pyörii suunnitelmia liiketoiminnasta, mutta et tiedä kuinka lähdet liikkeelle, kannattaa tutustua tähän kirjaan. Yrittäjyyskurssilla ei taida kuulla näitä näkemyksiä :)

- Turkka

Vanha suola janottaa?

Katselin Facebookista kuvia ystävieni perinteisestä pääsiäsen vietosta, jossa olen lähes aina ollut itsekin mukana. Oli hauska nähdä tuttuja naamoja ja sain hyvän fiiliksen kuvista ja videopätkistä. Yhdessä kuvassa pysähdyin katsomaan exääni. Samalla tunsin kasvojen aiheuttavan minussa oudon reaktion. Tunsin yhtäkkiä kiintymystä häneen. Ihmettelin, miksi koen näin? Tiedän, että kun olemme tekemisissä oikeasti, ei tuollaisia fiiliksiä ole. Toki hänestä edelleen välitän, olihan hän vuosia minulle läheisin ihminen. Oma "vapautumiseni" vanhasta tunnesiteestä tuli viime toukokuussa. Muistan hetken hyvin. Istuimme vierekkäin lentokoneessa, paluumatkalla kaveriporukkamme purjehduslomalta. Matkan aikana ympyrä välillämme tavallaan sulkeutui. Tunsin rauhan sisälläni. Yksi aikakausi elämässäni oli päättänyt, mutta se tuntui olevan täynnä rakkautta ja lämpöä. Ei surua, ei katkeruutta.

Olin siis hiukan ihmeissäni mistä nyt tuulee. Olen melkoisen varma, että jos olisin ollut paikanpäällä, ei tuota tunnetta olisi tullut. Sitten tajusin, että mieleni tunnisti kuvassa ihanteensa. Lähes yhdeksän vuotta nuo kasvot antoivat mielelleni objektin, jonka varaan rakentaa kuvitelmiaan. Hän joutui siis lähes ensitapaamisestamme saakka vastaamaan kohtuuttomiin odotuksiin mielikuvitukseni haavelemasta ihanteellisesta tyttöystävästä. Paljon oli luonnostaan kohdillaan ja sitä mikä ei vastannut mielikuvaa, yritti mieleni aktiivisesti muuttaa sanojen ja tekojen avulla. Sama ilmiö näkyi myös silloin, kun toinen tuntui niin ihanalta ajatukselta, ollessamme kaukana toisistamme. Mieli siis rakensi taas kuvan tuosta ihanne puoliskosta, joka ei juuri nyt ollut luonani. Melkoisen karua, mutta totta.

Kuvan tarina tuonnempana ;)

Tämä on tietenkin minun henkilökohtainen piirteeni ja ongelmani. Luulen kuitenkin, että siinä on paljon yleismaailmallista kaikua. Ilmiö saattaa olla minulla hiukan vahvempi, kun olen erityisen taipuvainen romantisoimaan ja dramatisoimaan elämää mielikuvitukseni avulla. Uskon myös, että sama malli ilmenee kaikissa ihmissuhteissani. Odotukset ovat vain erilaiset vanhemmille, veljelle, ystäville ja työtovereille.

Mietin, koska mieleni vapauttaa exän tuosta ihannenaisen kuvastamisesta? Tapahtuuko niin vasta sitten, kun ihastun johonkin toiseen? Tätä pohtiessani toivon, etten kenellekään aiheuttaisi moista epäoikeudenmukaisuutta. En kuitenkaan usko, että henkinen kehitykseni koskaan kulkisi niin korkealla, että pääsisin täysin irti tuosta mieleni toimintavavasta. Enkä toisaalta luota siihenkään, että jalosti pysyisin erossa parisuhteista lopun elämääni. Tämä blogi saattaa tosin toimia oivana siveysvyönä ja torbedoida mahdolliset tulevaisuuden romanttiset viritelmät. Tosin harvemmin kukaan hiihtää järki edellä, kun hormonit pääsee valloilleen :)

Mietin millaisen kuvituskuvan tähän tekstiin voi laittaa. Päädyin viimeisimpään fiktioihastukseeni. Rakastunut Goethe elokuvassa Miriam Steinin esittämä Lotte Buff on niin hurmaavan ihana :)

- Turkka