torstai 9. heinäkuuta 2015

Vertauskuvallinen vaellus

Aasian reppureissullani syntyi voimakas halu päästä jälleen Lappiin vaeltamaan. Heti juhannuksen jälkeen suuntasinkin pohjoiseen. Valinta osui 127 kilometriä pitkään Ylläs-Hetta reittiin. Vaikka kelit eivät olleet aivan parhaat, tarjosi vaellus taas paljon hienoja maisemia, ajatuksia ja tunteita. Luonnossa tunnen kaiken olevan kohdillaan ja mieli kirkastuu, asettaen asioita uuteen perspektiiviin.


Jossain kohtaa vaellusta mieleeni tuli, että oikeastaan tämä kuvastaa elämää viikkoon tiivistettynä. Joinain päivinä satoi, hyttyset kiusasivat ja tarvoin metsän keskellä. Välillä reitin merkit katosivat ja jouduin pohtimaan kuljenko oikeaan suuntaan. Joskus polku edessä oli selkeä, mutta kaatuneet puut tai syvät vesilammikot pakottivat tekemään isojakin kiertoja. Oli hetkiä jolloin mietin, miksi itseni tänne taas raahasin. Tuntui kuin koko touhussa ei olisi mitään pointtia. Sitten saattoi tulla vaara, jolta näki ympärilleen, mutta kohta taas laskeuduin tarpomaan metsän siimekseen. Saattoi kulua päiviä, etten kohdannut muita ihmisiä. Yöt vietin idyllisillä aitiotuvilla yksin nauttien rauhasta, mutta toisinaan olisi ollut myös hienoa jakaa kokemuksia muiden vaeltajien kanssa.


Seurasi kuitenkin päiviä jolloin aurinko paistoi. Nousin korkealle, josta näin selkeästi sinne mistä matkani oli alkanut ja näin myös kauaksi eteenpäin sinne, minne olin pyrkimässä. Asiat tuntuivat selkeältä ja reittiä oli vaivaton seurata. Silmänkantamattomiin jatkuvat metsät, järvet ja tunturit olivat kauniita. Tiesin taas miksi olin matkaan lähtenyt. Tapasin myös ihmisiä kenen kanssa jaoimme kokemuksiamme. Iltanuotio hyvässä seurassa on jotain, mihin ei vain kyllästy. Ihmiset huokuvat iloa ja innostusta toistensa läsnäolosta. Kerrotaan tarinoita menneistä seikkailuista, jaetaan unelmia tulevaisuuden retkistä.


Vaelluksella oli sadetta, kyseenalaistamista ja yksinäisiä hetkiä, mutta myös aurinkoa, selkeyttä, syviä tunteita hetken vietävänä ja yhdessä jaettuja hetkiä Lapin kauniissa maisemissa. Tunturilta piti myös lopulta laskeutua taas metsään, missä reitti ja päämäärä ei siintänytkään selkeänä edessä. Viimein tuli myös hetki, kun piti lähteä kävelemään viimeiset kilometrit pitkospuita. Kyynelsilmin katsoin vielä kerran taakseni. Tunsin surua. Oli aika luopua jostain tärkeästä, mistä en halunnut vielä irroittaa, ja suunnata kohti uusia seikkailuja.


Vaelluksella tein myös päätöksen julkaista pitkään vireillä olleen Syvänmielensukeltaja-sivuston. Tervetuloa tutustumaan!

- Turkka


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti