Vaeltamisesta

Eilen sain niin sanotusti ketsuppipullon auki ja ehkä hetken aikaa ulos pursuaa ajatelmia, joita olen jo moneen kertaan suunnitellut kirjoittavani. Kuten edellisessä tekstissä kerroin, elämäni on sisältänyt kohtuullisen suuria muutoksia ja viimeisin vuosi on ollut varsin haasteellinen monilta osin. Ensimmäisenä avaan kuitenkin teeman, mitä olen paljon miettinyt: miksi kävelin Uuden-Seelannin läpi? Mitä siitä sain? Pohdin asiaa jo vaelluksen alussa, mutta nyt sen päätöksestä on jo yli vuosi, joten näkemystä on tullut roppakaupalla lisää.

Olen miettinyt ja tunnustellut, mikä oli erilaista, kun päivästä toiseen talsin maita ja mantuja kaukana kotoa. Vaelluksen oletettu noin neljän viiden kuukauden kesto loi otollisen maaperän irroittautua kaikesta tutusta Suomen puuhailusta. En käyttänyt somea paljoakaan, en lukenut uutisia kuin harvoin. Tyttöystävä oli ainut henkilö, kenen kanssa oli viestittelyä mahdollisimman paljon. Monesti oli kuitenkin niin, että olin useita päiviä katveeessa, joten ei tarvinnut edes kokea kiusausta käväistä netissä.

Ylipäätänsä ikävä tyttöystävän luo oli ainut juttu, mikä aiheutti henkisiä haasteita. Sekin tasaantui alun jälkeen, kun saimme sekavaa suhdettamme ruodittua kasaan. Muuten kaikki sujui melko mallikkaasti. Olin varautunut siihen, että itken kaatosateessa, kun en jaksa loputtoman raskasta taivaltamista, mutta näin ei kertaakaan käynyt. Haastavia hetkiä kyllä koin, mutta joko sain kiksit  niistä tai sitten olin vain kiukkuinen reitin huonosta suunnittelusta. Noin 700 kilometrin nurkilla jouduin pitämään päivän ylimääräisen levon, kun jalat olivat arat asfaltilla kävelystä. Maltoin jatkaa rauhassa, eikä ongelma jatkunut. Koko vaelluksen aikana sain vain yhden rakon, eikä siitäkään ollut haittaa.

Sinänsä ainainen vaeltaminen ei onnea ja autuutta minulle toisi, sillä vaelluksella iskee inspiraatio ja visioin, millaisia taiteellisia projekteja haluan tehdä. Myös läheisyyttä ja seksiä oli kovasti ikävä. Nyt kun olen Suomessa ja onnekseni saan toteuttaa (koronan takia varsin rajoitetusti) näitä vaelluksella tulleita taiteellisia visioitani, mietin välillä, kuinka siistiä olisikaan olla taas pitkällä vaelluksella. Tätä paradoksia tuskin voi ratkaista, sillä projekteihin sisältyy yleensä paljon kalustoa ja ihmisiä, vaellus taas on toisesta ääripäästä. Mutta kenties onnistun niitä jollain tapaa lomittamaan. Jotain samaa löytyy kuitenkin, seksielämä on yhtä omatoimista täällä kuin polulla. :D

Jännä asia on myös se, että reissut jotenkin vain katoavat mielestä. Hankala selittää auki, mutta välillä havahdun siihen, kuinka paljon erilaisia seikkailuita ympäri maailmaa olen tehnyt, mutta niitä ei oikein edes muista. Enemmän vaellus elää sen kautta, että sitä ihmetellään ja siitä kysellään, mutta itse en sitä kovin aktiivisesti muista. Päivät koostuvat ihan muista murheista ja mieli pyörii enemmän tulevaisuuden ympärillä, joten vanhat seikkailut ovat vain satunnaisia muistoja.

Suurin ero minkä olen löytänyt elämälle Suomessa ja pitkällä vaelluksella on jännitys. Tarkoitan sellaista pientä jännitystä tai ahdistusta mikä tulee, kun on paljon asioita mielessä. Saattaa olla kotiin liittyviä pohdintoja, työhön ja harrastuksiin, ihmissuhteisiin ja ties mihin. Aina on jotain, mitä voisi tehdä ja hoitaa. Luonnossa asiat ovat yksinkertaisia, ei tarvitse pelata mitään sosiaalisia pelejä ja arvuutella, miten missäkin tilanteessa pitäisi toimia. Suomen arjessa kärsin varmaankin lievästä sosiaalisesti ahdistuksesta, kun pitää erilaisissa tilanteissa koittaa selviytyä. Taidan sinänsä olla varustettu kohtuullisen pätevällä sosiaalisella vaistolla, mutta koska ajattelen monista asioista hiukan valtavirrasta poiketen, pitää usein luovia tilanteissa, ettei turhaan tule puhuttua liian outoja juttuja väärissä paikoissa. Polulla epäonnistumiset ja onnistumiset ovat selkeästi mitattavia. Ehditkö valoisaan aikaan perille, pysyikö paikat ehjänä, riittikö ruoka ja juoma, selvisitkö hengissä. Onnistumisen voi pääosin määritellä itse. Kotopuolessa taas pitää arvuutella, mitä eri ihmiset pitävät omista suorituksista ja mitä niistä seuraa. Yrittäjänä joutuu jännittämään, tuleeko uusia toimeksiantoja vai ei. Eikä se takaa välttämättä mitään, vaikka olisit hommat hyvin hoitanut.

Kovin kattavaa analyysia en ole pystynyt tekemään siitä, muutuinko vaelluksen myötä jotenkin. Isänä sairastuminen ja kuolema välittömästi paluuni jälkeen tekee hahmottamisesta vaikeaa. Mikä johtuu vaelluksesta ja mikä isän kuolemasta? Aiempien seikkailuideni perusteella sanoisin, että mitään ihmeempää muutosta ei ole tapahtunut. Se on eri Turkka joka seikkailee ja luovii tilanteessa kuin tilanteessa turvaan kuin se, joka jännittää ties mitä turhuuksia Tampereella. Niin hienoa kuin olisikin valjastaa se kokemus ja itsevarmuus arkiseen elämään, niin vaikuttaa siltä, että tutuissa ympyröissä sitä on melkolailla sama mies. Se kasvu mikä muuttaa Tampereen Turkkaa, se tapahtuu Tampereella.

- Turkka 

Kuulumisia

Viimeisestä blogikirjoituksestani on melkein kaksi vuotta. Silloin oli Uuden-Seelannin läpivaellukseni 13. päivä ja pohdin, miksi olen kävelemässä 3000 kilometrin matkan. Välissä on tapahtunut paljon ja monta tekstiä olen ajatuksissani kirjoittanut. Elämä on haastanut monella tapaa, vienyt uusien ajatusten ja  kokemusten pariin. Ne ovat olleet melko kivuliaita ja masentavia. Niissä riittää pohdittavaa, mutta tässä yritän vain avata lyhyesti, mitä kaikkea on tapahtunut. 

Vaellus päättyi 18.4.2019 ja palasin Suomeen toukokuun 18. päivä. Vaelluksen aikana oli herännyt ajatuksia, mitä tekisin, kun olisin taas kotona. Paluu ei kuitenkaan mennyt suunnitelmieni mukaan. Kaksi viikkoa paluustani isäni sai diagnoosin aggressiivisesta syövästä. Hän pääsi kuitenkin kotiin ja  äitini kanssa hoidimme häntä kotisairaalan avustuksella. Hänen saattohoitonsa kesti vain alle neljä viikkoa ja juhannuksena hän kuoli. Omalla tavallaan asiat menivät hyvin, kun olin kotiutunut vaellukselta ja ehdin hänen kanssaan viimeiset viikot viettämään, mutta toisaalta kuoleman odottaminen ja auttamisen mahdottomuus olivat raskaita kokemuksia, jotka nousevat mieleen välillä.

Päällisin puolin voin kuoleman jälkeen hyvin. Järjestelin asioita ja sulattelin tapahtunutta. Luovuuteni toimi hyvin ja syksyn aikana tein erilaisia projekteja. Tietoinen mieleni oli kohtuullisen hyvinvoiva, mutta alitajuisesti varmasti mylläsi. Ymmärsin, ettei kaikki ole ok, kun jossain kohtaa huomasin, että libidoni oli kadonnut. Lopulta oli myös ongelmia aamuyöstä heräämisen kanssa. Syksyllä kohtasin myös ison ammatillisen pettymyksen, kun en päässyt mukaan projektiin, joka oli jo pari vuotta ollut suunnitteilla.

Vuoden vaihteen nurkilla tunsin, että oloni alkoi kohentua, mutta tammikuun lopussa kumppani kertoi, että suhteemme on ohi. Se oli raskas asia itselleni. Kuolema on sillä tapaa helpompi käsitellä, että kun on ollut lähdön hetkellä läsnä, sen tietää, että se on lopullista. Mutta on vaikea luopua ihmisestä, joka on edelleen olemassa ja hyväksyä jotain, mikä ei ole niin ehdoton asia kuin kuolema.

Kun sitten kärvistelin erotuskissani, iski koronaeristys maaliskuussa. Luultavasti viime kevät oli elämäni rankinta aikaa. Oli kerrostunut monta asiaa, mitä en ollut ehtinyt käsitellä. Läpivaellus oli kokemus, jota olin ajatellut voivani rauhassa sulatella, kun palaan Suomeen. Hyppäsin kuitenkin lähes suoraan odottamaan isäni kuolemaa. Sitten tuli sitä seurannut aika, ero, työt loppuivat ja eristäytyminen yksin mökille. Fyysisen kivun lisäksi mielenterveys oli koetuksella. Masentavat ajatukset velloivat päässäni. Normaalioloissa olisin voinut olla sosiaalinen ja tehdä luovia projekteja, mutta nyt nämä eheyttävät mahdollisuudet olivat kiellettyjä. Toki olisin voinut yksin luoda vaikka mitä, mutta mikään ei vain kiinnostanut ja huomasin, kuinka paljon nautin siitä, että saan tehdä asioita toisten kanssa ja esiintyä yleisölle.

Kesäkuu toi lievennyksiä rajoituksiin. Sain taas nauttia ihmisten seurasta ja ilokseni erilaisia soittokeikkoja kertyi reilut kymmenen. Mieleni koheni, mutta tietty alavire on edelleen. Moni elämää koskeva asia mietityttää ja elämänkatsomus hakee uomiaan. Reilut viisi vuotta elämäni on mennyt aika lyhyellä ennustettavuudella ja olen pitänyt siitä, että koskaan ei tiedä, mitä kivaa voi tapahtua tulevaisuudessa. Maailma ympärilläni on ollut varsin tasainen ja ennustettava. Nyt koko maailma on varsin epävakaa ja tulevaisuuden näkymät kummalliset. En ole ennen kokenut tällaista ahdistusta ja epävarmuutta. Itsetunto on monella osa-alueella repaleinen ja tuntuu, että jotkin asiat ovat elämästäni sulkeutuneet pois.

Mielenkiintoista nähdä, mitä loppuvuosi tuo tullessaan. Tietyllä tapaa on jännä elää tällaisia erikoisia aikoja ja todistaa, mikä kaikki on maailmassa mahdollista. Toisaalta se on myös varsin pelottavaa. Mutta ei kai tämä lopulta ole niin vakavaa. Ainakin näin koitan itselleni kertoa.

- Turkka 

Miksi kävelen?

Kello on 16:04 marraskuun 26. päivänä. Istun penkillä pienessä Russellin rantakylässä Uuden-Seelannin pohjoissaarella. On 3000 kilometrin taipaleeni 13. päivä ja matkaa on kertynyt reilut 250 kilometriä. Kaikki on mennyt tähän mennessä hyvin. Ei niin, etteikö olisi jotain pieniä ongelmiakin ollut, mutta sehän kuuluu asiaan. On ollut yli 30 kilometrin päiviä, muutamia lyhyempiä ja kaksi varsinaista lepopäivää. Sadetta on piisannut, mutta auringostakin olen saanut nauttia varsin mukavasti.

Kysymys mihin en ole keksinyt vielä vastausta on se, miksi minä kävelen. Yksinkertainen vastaus on se, että se kuulostaa sopivan hullulta, uskon pystyväni taivaltamaan koko matkan ja elämäntilanteeni mahdollistaa tällaisen irtioton. Nuo motiivit eivät kuitenkaan auta jaksamaan silloin, kun herää märästä teltasta taas uuteen sateeseen ja tiedät, että matkaa pitää vain jatkaa. Ei sateessa kävely tai jalkojen kipuilu varsinaista nautintoa ole, kun et voi lopettaa silloin, kun haluaisit. Jotain masokistista nautintoa kuitenkin itseni rääkkäämisestä saan.

Uudet paikat, maisemat ja ihmiset ovat tietysti yksi syy. Niistä pidän. On hidasta liikettä ja muutosta. Rakastan jännitystä siitä, kun ei tiedä tarkalleen mitä edessä on. Lisäkiksejä saan pulmien ratkaisuista. Sellaisista, mitkä on vain pakko ratkaista, tässä ja nyt. Nämäkään eivät yksin riitä syyksi, sillä hienoja paikkoja ei ole edessä joka päivä, tuskin joka toinenkaan. On tavallisia maanteitä ja tavallisia metsiä.

Monotonisuus on myös osa viehätystä. Askel toisensa perään tamppaan tannerta ja kulutan aikaa. Siinä ehtii ajatella paljon. Tykkään ajatella, mutta se ei ole aina hauskaa. Koska kävelen yksin, minulla voi olla jopa yksitoista tuntia aikaa pohdiskella elon ihmeitä polulla. Ainakaan tähän mennessä en ole pohtinut mitään kovin ihmeellisiä asioita. Joskus en oikeastaan mieti mitään.

Suurin yksittäinen pohdiskelujeni teema on ollut muotoaan etsivä parisuhteeni. Tilanne on minulle uusi, sille en ole pitkää matkaa tehnyt niin, että olis joku, kenen luokse kaipaan. Siihen välimatka on tuonut perspektiiviä. Läheisyyden kaipuu on kova. Erilaisia pelkoja ja epävarmuuksia nousee pintaan. Viihdytän itseäni myös romanttisilla ja seksuaalisilla fantasioilla. Niihinkin voi uppoutua kymmeniksi minuuteiksi tylsällä tien pätkällä. Välillä läheisyyden kaipuu on niin kova, että voisin keskeyttää sen takia. Miksi sitä tarpoa merkityksetöntä vaellusta, kun voisi olla toisen kainalossa kotona?

Paras selitys retkelleni on ehkä edellä mainittujen seikkojen yli se, että ihailen yksinkertaista elämää. Minulla on kaikki rinkassani, tiedän mihin olen menossa. Pitää vain kävellä, nukkua ja syödä. Super yksinkertaista. Kun olen luonnossa yksin, ei tunnu yksinäiseltä. Kun olen kaupungissa yksin, saatan olla todella yksinäinen. Ei se toki niin yksinkertaista ole. Maan halki vaeltaminen vaatii paljon suunnittelua ja toimia, mutta se ei tunnu kuitenkaan vaivalloiselta. Tuntuu monesti vaikeammalta hoidella sinänsä helppoja juttuja Tampereella. Pitää selvittää sitä ja tätä, käydä tuolla ja täällä. Pitää säätää jo ihan vain säätämisen vuoksia. Säätämisellä taitaa olla työllistävä vaikutus. Mutta polulla maailma näyttää erilaiselta. Polulla asiat löytävät luonnostaan tärkeysjärjestyksen ja mahdollisuudet ovat varsin rajattuja. Ei jaksa säätää mitään turhaa. Kuinka vapauttavaa.

Luovuudesta

Tämä kirjoitus on alun perin kirjoitettu Luova laboratorio -sivustolle, jossa on julkaistu pohdintojani luovuudeesta. Luova Laboratorio meni kuitenkin kesällä tauolle, enkä tiedä jatkuuko toiminta enää samanlaisena, joten julkaisen tekstin tässä. Kirjoituksen lopusta löydät linkit aiempiin luovuutta käsitteleviin kirjoituksiini Luova laboratorio -sivustolla.
***

Luovuus on pohjimmiltaan mielenkiintoa ja oman luovan toiminnan edistäminen voi olla melko yksinkertaista. Mielemme ja alitajuntamme inspiroituvat virikkeistä, jotka haastavat vallitsevaa näkemystämme niin isoista kuin pienistä asioista. Luovuutta voi siis ruokkia altistamalla itseään uusille asioille, etsien, tutkien ja ihmetellen. Sillä ei ole merkitystä, millaiseen uuteen asiaan tutustuu, on se sitten tieteen- tai taiteenala, maa tai kaupunki, kirja tai uusi harrastus. Tarkoitus on kerätä tietoa ja näkemyksiä asioista, joista ei tiedä ehkä mitään entuudestaan. Riittää, että jokin herättää sisäisen tutkimusmatkailijamme kiinnostuksen.

Itse havahdun usein siihen, kuinka eri tavalla elämästä voidaan ajatella. En ole kaikesta ehkä samaa mieltä, mutta minua kiinnostaa, mitä erilaisen ajattelun taustalla on. Samalla joudun kyseenalaistamaan omia arvojani ja mielipiteitäni. Samoja asioita tehdään eri maissa ja kulttuureissa eri tavalla. Tästä havainnosta voi saada rohkeutta toteuttaa omia ideoitaan ja kokeilla erilaista tekniikkaa tai lähestymistapaa. Samalla kartutetaan aineistoa alitajunnan arkistoon, josta saattaa nousta inspiraatio yhdistellä asioita uudella tavalla ja ratkoa ongelmia uusin menetelmin.

Luovuus ei ole pelkästään sisäinen prosessi. Ideat ja opit pitää saattaa käytäntöön, jolloin ne jalostuvat uuteen muotoon. Tämän tekstin synty on vaatinut sen päätöksen, että nyt kirjoitan ja saatan ajatukseni kirjalliseen muotoon. Kaikkia ideoita emme tietenkään pysty toteuttamaan, mutta kannattaa tasaisesti tehdä jotain, sillä projekti jonka teet silkasta tekemisen ilosta, saattaa taas johtaa toiseen, jolla voi olla suurempikin merkitys. Kenties löydät uusia yhteistyötahoja, opit uusia taitoja tai saat sen ansiosta idean, jota et olisi ilman tuota panostusta saanut. Ainakin teet jotain, mikä sinua inspiroi. Voiko sen parempaa olla?

Tässä mainitsemani aiemmat luovuutta käsittelevät tekstit:
Päämäärätön, luonnollinen leikki on luovuutta parhaimmillaan
Oman luovuutensa rajat voi ylittää yhteistyöllä – Villeimmät visiot toteutetaan usein yhdessä, ei yksin
Luova prosessi on henkilökohtainen – Vain sinä tiedät, kuinka luovuutesi kanavoituu parhaiten
Luovuuden tärkein vaihe on aloittaa – Rajat voivat vauhdittaa inspiraatiota

- Turkka

Muutoksia kehossa

Edellisen tekstini lopussa totesin, kuinka muutos on pysyvää. En silloin arvannut, kuinka konkreettisesti tuon kohtaan pian. Heinäkuun lopussa huomasin, että vasemman kämmenen jänteistä yksi oli oudosti pingottunut kireäksi. En ollut kättäni satuttanut mitenkään, joten päätin odotella, meneekö kireys ohi itsestään. Kolmen viikon jälkeen tilannen oli sama, joten kävin kysymässä lääkäriltä, mistä mahtaa olla kyse. Olin ehtinyt itse jo analysoida kättäni moneen otteeseen, ajatellen, että kenties jännä tarvitsee jonkun relaksoivan pistoksen. Olin kuitenkin väärässä.

Lääkäri totesi välittömästi, mikä on syy jänteen kireyteen, kun olin ongelmani kuvaillut. Kysessä on kämmenen kalvokutistuma (Dupuytrenin kontraktuura). Pikkurillini jänne jatkaa kiristymistään ja alkaa lopulta vetää sormea koukkuun. Aloin välittömästi miettiä, mitä seurauksia tästä on. Tuleeko sama vaiva muillekin sormille? Menetänkö koko käden toimintakyvyn vuosien aikana? Käykö samoin mahdollisesti myös oikealle kädelle? Sama tauti saattaa tulla myös naapuri sormiin, mutta ei välttämättä. On myös mahdollista, että oikean käden kohtalo on sama. Myös hoito mahdollisuuksia on, sitten kun jänteen kiristyminen alkaa haitata elämää.

 

Vielä käytännön ongelmia ei ole, mutta tulevaisuutta aloin miettiä hiukan eri tavalla. Tiedostin sen, että en pysty välttämättä soittamaan pianoa samalla tavalla. Pohdin myös, miten voin soittotekniikkaa sopeuttaa, jotta vasen käsi ei kokonaan jäisi vailla käyttöä. Tunsin myös ilon siitä, että tällä hetkellä käsi toimii hyvin ja voin nauttia soittamisesta. Vuosien tauon jälkeen olen ottanut soittamisen ja keikat jälleen aktiiviseksi osaksi elämääni. Taudin myötä sain lisää inspiraatiota toteuttaa ideoita, sillä en tiedä kuinka pitkään soittaminen on mahdollista. Ehkä pitkäänkin, mutta parempi toimia nyt eikä joskus.

Tämä tietysti laittoi miettimään kehon vanhenemista kokonaisuutena. Olen 36-vuotias, mutta erilaiset vaivat tuntuvat ikätovereita vaivaavan ja nyt kohtasin itse ensimmäisen peruuttamattoman haitan. Joskus vaeltaessa olen miettinyt, kuinka mahtavaa on kävellä vapaana luonnossa ja tiedostanut, että joskus se ei ole enää mahdollista. Huonolla tuurilla sellainen hetki voi koittaa jo paljon aiemmin kuin olettaisi. Ylipäätänsä elämä on arvaamatonta. Emme voi tietää tulevaisuuttamme. Moneen asiaan voimme vaikuttaa, mutta suurin osa asioista tapahtuu meistä riippumatta.

  J.R.R. Tolkien on Taru sormusten herrasta -saagan Sormuksen ritarit -kirjassa hienosti sanoittanut tätä tematiikkaa:

“I wish it need not have happened in my time," said Frodo.
"So do I," said Gandalf, "and so do all who live to see such times. But that is not for them to decide. All we have to decide is what to do with the time that is given us.”

Eli meidän tarvitsee vain päättää, mitä teemme ajalle, joka meille annetaan.

- Turkka

 

Lähteminen ja luopumisen pelko

Viime viikolla ostin vihdoin lentolipun Uuteen-Seelantiin. Haave vaeltaa 3000 kilometriä maan päästä päähän, syntyi vierailullani vuosi sitten. Mielessäni olen jo pitkään pitänyt selvänä, että lähden loka-marraskuun vaihteessa, mutta olen pantannut käytännön järjestelyiden aloittamista. Olen kyllä kertonut suunnitelmistani ja kieltäytynyt töistä, jotka olisivat matkan aikana. Matkaan lähtö on kuitenkin tuntunut enemmän ikävältä ajatukselta kuin innostavalta unelman toteuttamiselta.

Olen jo kerran lähtenyt reissuun ilman suunnitelmaa ja paluulippua, joten sinänsä henkisen prosessin pitäisi olla tuttu. Jostain pitää luopua voidakseen seikkailla maailmalla. Nyt kun olen vuoden verran ollut pääasiassa Suomessa, huomaan, kuinka joudun jälleen käymään läpi pelkoja siitä, miten puolen vuoden tai vieläkin pidemmän ajan poissa olo vaikuttaa elämääni. Viisumini on vuoden voimassa, joten sen puolesta takaisin ei ole kiire.

Suurin pelko liittyy siihen, mitä tapahtuu tärkeälle ihmissuhteelleni. En halua sitoa toista enkä itseäni odottamaan tulevaa, vaan näen paremmaksi sen, että molemmat nauttivat elämästään, mitä se sitten eteen tuokaan. Toivon kuitenkin, että matkani jälkeen molemmilla olisi edelleen halua jatkaa elämän ihmettelyä yhdessä. Aika näyttää.

Viimeisen vuoden aikana olen ollut aktiivinen monen asian parissa. Olen säveltänyt musiikkia tv-ohjelmiin, työskennellyt monissa Ylen tuotannoissa äänitarkkailijana, pitänyt erilaisia puheita ja työpajoja, alkanut soittamaan jazzia ja keikkaillutkin sen parissa, innostuen vuosien jälkeen musiikista ja luovista projekteista todella paljon. Kaikki tämä on saanut minut tuntemaan seikkailun ja jännityksen tuntua, uuden kohtaamista tutuissa maisemissa. Olen erittäin kiitollinen näistä jutuista ja samalla pelkään, että katoavatko mahdollisuudet tähän kaikkeen hienoon tekemiseen, kun olen poissa.

Ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vaikka jäisin Suomeen, ei ole varmaa, että hienot projektit jatkuisivat tai rakkaussuhteeni syventyisi lisää. Melko varma olen kuitenkin siitä, että jos jättäisin Uuden-Seelannin vaelluksen tekemättä, katuisin sitä myöhemmin. Hetkittäin joku yksittäinen tapahtuma muistuu mieleeni edellisiltä seikkailuiltani. Tunnen vapauden ja täyttymyksen, jota en saavuta vain tutuissa maisemissa oleilemalla. Osa minusta viihtyy Suomessa ja Tampereella, toinen puoli kaipaa nähdä maailmaa.

Maailmalla näköalani laajenee. Opin niin itsestäni kuin maailamasta jotain, mitä en omassa Suomen kuplassani huomaa. Itsetuntemus  ja -varmuus kasvavat, mikä auttaa niin ihmissuhteiden, töiden kuin luovien harrasteiden kanssa. Kokemuksen myötä olen huomannut, että ystävät eivät katoa ja kivoja työtilaisuuksia tarjotaan, vaikka olen ollut poissa kuukausia ja niin sanotusti ulkona piireistä. Tämäkään ei tosin takaa, että näin tapahtuu myös tulevaisuudessa. Kaikki virtaa, muutos on pysyvää. Yritän kuunnella sydäntäni ja seurata sen ääntä. Se sanoo, ettei lähtemisen ja luopumisen peloille pidä antaa valtaa, vaan kannattaa lähteä rohkeasti kohti tuntematonta ja uusia haasteita.

Matkablogistani voi lukea kokemuksiani tuolta ensimmäiseltä seikkailulta. Myös myöhemmiltä retkiltä löytyy tarinaa. Tässä linkki kappaleeseen Spotifyssa (Ólafur Arnaldsin Þú Ert Jörðin) se tuli vastaan ja tuntui, että haluan jakaa sen.

Aurinkoista päivää sinulle. :)

- Turkka

Stressi syntyy ajatuksista

Viime kuukaudet mielessäni on pyörinyt tavalla tai toisella Sohvaset - täydellisen joulun metsästys -erikoisjakson musiikin säveltäminen ja tuotanto. Se on isoin juttu, mitä olen tv-musiikin parissa tehnyt. Äänitimme pari viikkoa sitten Tohlopissa Ylen studiolla Torvikopla Big Bandin kanssa heidän kapellimestarinsa Antti Karvosen sovittuksia sävellyksistäni.

Työskentely Big Bandin ja sovittajan kanssa oli minulle täysin uusi juttu, joten monta asiaa ja termiä piti opetella sekä hyväksyä, ettei kaikkea voi osata. Normaalisti projektit ovat minun hallussani, mutta tässä tapauksessa mukana oli monta ihmistä, joiden panos vaikutti lopputulokseen ja aikatauluihin. Luovaprosessi on aina jännittävä, mutta tällä kertaa se oli erityisen kutkuttava, kun vastuu jakautui muidenkin harteille, enkä ollut varma miten kaikki prosessin vaiheet sujuvat.

Pahimmat pelon hetket koin parisen kuukausi sitten, kun tuntui, ettei aika riitä ja tehtävää olisi vielä paljon. Parina aamuna havahduin siihen, kuinka herätessäni olin todella rento. Sitten mieleeni tuli huoli jostain projektiin liittyvästä jutusta. Samalla tunsin kuinka rentous katosi ja kehooni nousi stressi. Tämä oli varsin valaiseva esimerkki siitä, kuinka mieli kehittää pelon ja keho reagoi siihen, vaikka fyysisesti makasin edelleen sängyssä, jossa minuutti sitten olin ollut rento ja levollinen. Hyvä asia oli se, että samalla huomasin, että nukun hyvin ja keho palautui jännityksestä öisin.

Stressi ei ole paha asia. Se terävöittää aistejamme ja ajatteluamme, tosin se saattaa myös rajoittaa ongelmanratkaisukykyämme. Itse pidän siitä jännityksestä, kun koko keholla tunnen luovuuden puuskat ja onnistumiset, toisaalta myös ne epätoivon hetket ja pelot siitä, etten löydä toimivia sävelmiä aikataulun puitteissa.

 Näin tehtiin -video äänityksistä

Kävin paljon kävelemässä, harrastin liikuntaa ja tein asioita, joiden parissa unohdin projektin. Alitajuntani kyllä työsti sävellyksiä koko ajan, mutta tietoisen mielen oli hyvä antaa levätä. Välillä oli päiviä, jolloin en tehnyt oikeastaan mitään, mutta sitten kun oli taas oltava paikalla harjoituksissa ja vietävä asioita eteen päin, olin energinen ja aikaansaava.

Huolien ja pelkojen täyttäessä mielen, on hyvä muistaa, että suurin osa synkistä ajatuksista on mahdollisuukisa, jotka eivät koskaan toteudu. Kannattaa ennakoida ongelmia ja ratkaista niitä, mutta on hyvä myös luottaa siihen, että asiat ratkeavat sitä mukaa, kun niitä todellisia ongelmia tulee eteen. Lepo, ystävät ja harrastukset auttavat pitämään elämän tasapainossa, kunhan vain niille antaa aikaa silloinkin, kun tuntuu ettei aika riitä mihinkään.

Projektin lomassa olen kirjoittanut kaksi tekstiä Luova laboratorio -sivustolle. Ensimmäinen teksti käsitteli luovuutta ja rajoituksia. Toisessa pohdin luovan prosessin henkilökohtaisuutta.

- Turkka

Itsekriittisyydestä

Viime viikolla olin soittokeikalla, jolle valmistautuminen vaati antautumista ja aloittelijan asennetta. Päätin vihdoin laajentaa osaamistani jazzmusiikkiin. Olen ala-asteelta saakka soittanut rokkia bändeissä ja vuosien mittaan levyttänyt ja esiintynyt monen eri kokoonpanon kanssa. Jazz on pysynyt kuitenkin etäisenä. Jazzin harmonia on paljon monisävyisempää kuin popin ja rokin. Siihen tutustuminen olikin ihan oma juttunsa ja tie on vasta alussa.

Ensimmäinen etappi tässä projektissa oli sopia keikka ystävieni ravintolaan, koska ilman todella hyvää syytä, en saa itseäni harjoittelemaan tavoitteellisesti. Sen jälkeen aloimme soittokaverina Aleksin kanssa miettiä, mitä settilistamme sisältää. Alku oli minulle varsin epätoivoinen. Minulle outoja kappaleita ja paljon opettelua teorian suhteen, jotta saan mieleni taipumaan jazzin harmonioihin. Improvisointi on minulle ollut tuttua jo yläasteen jamitteluista saakka, mutta nyt piti löytää uusi sointi ja sävy soittooni.

Pari ensimmäistä yhteistä reeniä olivat masentavia ja tuntui, etten saa hommaa haltuun mitenkään. Mietin jo synkympinä hetkinä, pitääkö keikka peruuttaa. Onko minusta tähän? Sisuunnuin kuitenkin harjoittelemaan itsekseni ja kuuntelin paljon jazzia. Hiljalleen homma alkoi sujua ja pystyin jo nautiskelemaan soitosta. Oli hieno pitkästä aikaa harjoitella ja musioida ahkeraan. Keikan lähestyessä löysin oman tyylini ja tuli luottavainen oli, että keikka menisi ihan hyvin.

Ravitsemisliike Aistin miljöö sopi hyvin elävän musiikin esittämiseen. Soitimme melko rennosti ja keikka meni hyvin. Toki oli virheitä, hapuilua, enkä muuttunut kahdessa kuukaudessa Iiro Rantalan ja Lenni-Kalle Taipaleen veroiseksi taituriksi, mutta oli hauska soittaa ja ruokailijatkin viihtyivät hyvin. Jos olisin suhtautunut omaan suoritukseeni liian kriittisesti, olisi tämä hieno projekti jäänyt tekemättä. Tärkeintä ei ollut keikka. Se oli vain hyvä tekosyy viedä itsensä epämukavuusalueelle oppimaan. Oli hienoa harjoitella, jamitella Aleksin kanssa, sovittaa kappaleita, tehdä pari omaa biisiä, oppia uutta ja huomata oma kehittyminen.

Tästä voit kuunnella säveltämäni Secondary Greenin tallenteen keikaltamme..

Olen vuosia opetellut luopumaan liiasta itsekriittisyydestä. Tuntuu, että se on lopulta vain helppo ja teennäisen hieno tekosyy välttää yrittämästä asioita. On muka jotenkin jaloa arvostella oma toimintansa rankasti etukäteen ja sillä syyllä jättäytyä vain istumaan aloilleen. Tässäkin esimerkissä suurimmat saavutukset ovat yhteinen aika ystävän kanssa, luovuus, musiikillinen iloittelu, oppiminen ja oman musikaalisuuden jakaminen muiden iloksi. Jos olisin vain miettinyt kylmästi, olenko tarpeeksi hyvä esiintymään, verraten itseäni muihin muusikoihin, olisi jäänyt moni hieno hetki kokematta.

Jatkamme uusien kappaleiden harjoittelua Aleksin kanssa ja esiinnymme Aistissa uudestaan perjantaina 27.4. klo 20 alkaen. Ensi lauantaina puhun Om Yoga -koululla siitä, millaista on reppureissata yksin maailmalla. Tapaan huomenna radiotoimittajan ulkoilun merkeissä ja hän haastattelee minua reissaamisesta. Juttu tulee Radio Suomen Tampereen lauantailähetykseen. Tervetuloa kuulolle!

- Turkka

Unelmoidaan ääneen

Viime elokuussa vaeltaessani Uuden-Seelannin viidakossa, mietin tulevaa tv-sävellysprojektiani. Ennen matkaani sain vahvistuksen, että Ylen Sohvaset-sarjaan tehdään vuoden 2018 jouluksi puolituntinen erikoisjakso. Kävellessäni mietin, miten voisin tuoda jotain uutta sarjan musiikkiin.

Ajattelin ottaa lisää muusikoita projektiin. Hahmottelin, että voisin saada budjettia rock-trion palkkaamiseen. Sitten mieleeni tuli jotain suurempaa, Torvikopla Big Band, jonka jäseniin olen tutustunut. Kuulin mielessäni, kuinka sarjan tunnusmusiikki soisi big band -sovituksena. Koska Torvikopla ei ole ammattilaisorkesteri, pohdin, että heidän palkkionsa voisi olla mahdollisuuksien rajoissa. Tuumin, että saan kyllä sovitukseen apua ja äänityskin järjestyy, jos ideastani innostutaan Tohlopissa.

Kuvasin heti puhelimellani videon ja esittelin siinä silmät intoa kiiluen ajatukseni ohjaaja Rami Saarijärvelle. Kuvattuani videon, tunsin pienen nolouden hölmön suuresta ideastani, mutta päätin lähettää sen heti Ramille kunhan pääsen nettiin. Hän ilostui videosta ja tutustui Torvikoplan Outoon Valoon manserock-tribuuttilevyyn, mutta ei palannut asiaan.

Oltuani jo pari viikkoa Suomessa, ohjelman tuottaja soitti minulle ja kysyi, millainen budjetti projektiin tarvittaisiin. Olin hiukan yllättynyt, sillä en ollut edes vielä jutellut ohjaajan kanssa. Puhelun aikana selvisi, että ideastani oltiin innostuttu ja nyt pitäisi selvittää kustannukset. Olin niitä jo karkeasti hahmotellut, mutta tämän jälkeen alkoi varsinainen selvitystyö.

Lopulta kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Torvikopla oli halukas musisoimaan ja sovittajaksi sain orkesterin kapellimestarin. Harjoitusajat ja äänityspäivät saatiin soviteltua aikatauluihin ja niin kaikki oli valmista itse säveltämistä varten. Se alkoi toden teolla viime viikolla ja jatkuu vielä toukokuulle saakka, jolloin äänitämme Torvikoplan osuudet Tohlopissa.

 kuva: Jari Latva-Teikari

Olen haaveillut, että voisin joskus saada käyttööni suuremman kokoonpanon muusikoita ja nyt parinkymmenen hengen vahvuinen orkesteri tulee soittamaan minun laatimia sävelmiä. Projekti ei tule olemaan helppo. Tv-säveltäminen on tasapainoilua aikataulujen ja muutosten kanssa. Orkesterin mukana olo vaatii paljon suunnittelua ja kaventaa äkillisten muutosten tekemistä. Olen kuitenkin todella iloinen, että unelmani toteutuu tässä muodossa ja odotan innolla, miltä musiikki tulee kuulostamaan.

Kaukana kotoa syntynyt idea on muuttumassa todeksi. Alkuun se tuntui hiukan liian isolta, mutta muutaman kuukauden päästä näen valmiin Sohvasten jouluisen seikkailun orkesterin säestämänä. Kaiken alku oli se, että uskalsin heittää ideani ilmoille. Sanotaan siis ääneen mitä toivomme, joskus isokin haave voi toteutua.

- Turkka

Leikkiä ikä kaikki

Helmikuussa järjestin torstai-iltaisin Aikuisten leikkikerhon, jossa piirrettiin, maalattiin, väritettiin, leikittiin legopalikoilla, hassuteltiin improvisoiden ja leikkien sekä viimeisellä kerralla myös rustailtiin runoja. Tunnelma oli iloinen ja palautteen mukaan tällainen kerho rentouttaa arjen kiireiden lomassa.

Kerhon nimi nauratti monia ja lisäksi usein kysyttiin, miksi kerhon järjestän. Jouluna lahjaksi saamani Luovuus lähtee käsistä -kirja inspiroi suuresti ja mietin, miten voisin siirtää kirjan ajatuksia käytäntöön. Ajatukseni oli tarjota mahdollisuus tehdä kivoja juttuja ilman päämäärää tai aikataulua. Leikin merkitys aikuisellekin on suuri, mutta helposti uraudumme aikuisen rooliin ja leikki katoaa elämästämme. Asioiden tekeminen vain sen vuoksi, että se on hauskaa unohtuu usein.

Leikkikerhon säännöt ilmaisevat ehkä parhaiten, millaisen tilaisuuden pyrin luomaan: 

Saa luoda


Saa kysyä


Saa kokeilla


Saa mokata


Saa kehua


Saa ihmetellä
Saa olla joutilas
Saa nauraa

Henkisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää olla utelias, kokeilla uusia juttuja ja uskaltaa epäonnistua. Olen huomannut, kuinka matka todellakin on se tärkein juttu. Päämäärä on vain hyvä tekosyy alkaa tehdä jotain, mutta parhaat hetket syntyvät itse toteutuksen aikana. Päämäärän saavuttaminen tuntuu usein varsin tyhjältä matkan varrella koettuun.

 

Aikuisten leikkikerhoa järjestän ehkä joskus tulevaisuudessa uudestaan. Syvänmielensukeltaja ei kuitenkaan kokonaan lepää laakereillaan. Oman polun oivallus -työpaja on seuraavan kerran Tampereella 24.3. ja Laihialla 21.4. Om Yoga -koululla puhun reppureissuistani 31.3. teemalla matkalla maailmalla.

Ps. Hyvää naistenpäivää! <3

- Turkka

Mikä on luonnollista?

Tämän kysymyksen alle mahtuu varmasti paljon aiheita. Lähestyn sitä näkökulmasta, mikä usein nousee mieleeni seuratessani keskusteluja ja kirjoituksia. Ahkeraan manataan sitä, kuinka ihmisen toiminta on luonnotonta. Itselleni tuo aiheuttaa aina hiukan hämmennystä. Eli on olemassa luonnonmukainen toiminta ja luonto tekee niin? Ihmisen toimintaa ja keksintöjä ei kuitenkaan lasketa tähän kategoriaan? Yliluonnolliseksikaan ihmisen toimintaa ei kuitenkaan luokitella. Mitä se siis on?

Tuntuu hassulta, kun ihminen erotetaan luonnosta. Laskemmeko itsemme todella irti ekosysteemin ja biologian vaikutuksesta? Emmekö kuitenkin ole yksi laji muiden joukossa, vaikka kuvittelemmekin hallitsevamme elämää ja ympäristöämme. Saatamme tuhota käytöksellämme maapallon elinkelvottomaksi itsellenne ja suurimmalle osalle eläinlajeista, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elämä maapallolla jatkuisi tavalla tai toisella. Voiko olla niin, että ihminen käyttäytyy juuri luonnonmukaisesti kehittäessään erilaisia apuvälineitä, tuhoten samalla ahneuksissaan elinympäristöään?

Maapallo on kantanut suuren määrän jo sukupuuttoon kuolleita lajeja, joten tuskin ihmisen tuhoutuminen mikään suuri katastrofi luonnon kannalta olisi. Ehkä emme ole edes syy miksi universumi on syntynyt, vaikka usein haluamme ajatella, että olemme kauneinta ja tärkeintä, mitä maailmankaikkeus on synnyttänyt. Mahdollisesti kuljemme juuri luonnollista evoluution viitoittamaa tietä, johon kuuluu ihmislajinkin kohdalla nousu ja tuho.

Mielestäni ihmisen toimintaa ei voida erottaa luonnosta ja siten kaikki tekemämme on luonnollista, vaikka monesta näkökulmasta katsoen, järkeä saa usein etsiä, kun tuhlaamme elämää varsin typeriin asioihin, vaikka kaiken yltäkylläisyyden keskellä voisimme edistää inhimillisiä ja pehmeitä arvoja. Elää toteuttean hienoja asioita, hyödyntäen kaikki tietomme ja taitomme...toisaalta, kovin sopuisia emme kuitenkaan ole. Sekin taitaa olla varsin luonnollista.

Näkemykseni mukaan kaikki maapallolla tapahtuva on laajasti katsottuna luonnonmukaista, myös ihmisen toiminta kaikessa hulluudessaan. Keskustelua voi hyvin viritellä siihen suuntaan, mitä me oikeasti elämältämme haluamme. Voimme tehdä lähes mitä vain, mutta mihin aikamme käytämme? Edistätkö omia arvojasi ja elätkö sydäntäsi kuunnellen? Kyseenalaistatko valintojasi? Ehkäpä elämällä ei ole suurtakaan merkitystä, mutta ainakin meillä on mahdollisuus yritttää tehdä siitä antoisaa.

- Turkka

Herkkä on vahva

Olin pitkästä aikaa puhumassa Om Yoga -koululla ja aiheena oli miehen herkkyys. Vaikka lähestyin herkkyyttä maskuliinisesta näkokulmasta, on aihe kuitenkin laajempi ja ylittää sukupuolen. Jokainen meistä on herkkä jollain tavalla ja emme voi toisten käytöksestä vetää liikaa johtopäätöksiä siitä, millainen jonkun sisäinen maailma on. Usein pyrimme suojaamaan herkkiä kohtiamme ja saatamme juuri niiden osalta vaikuttaa vahvoilta.

Kerroin millaisen suojakuoren olen itselleni rakentanut ja kuinka olen tietoisesti alkanut sitä purkamaan. Olen jossain kohtaa opetellut kovaksi, jotta olisin vahvempi, mutta myöhemmin oppinut, että juuri herkkyyteni tekee minusta vahvan. Yksi osoitus tästä vahvuudesta on se, että voin ihmisten edessä puhua herkistä aiheista ja kertoa omista epäonnistumisistani tilanteissa, joihin liittyy vahvoja odotuksia.

Yksi käytännön asia mitä haluan puheillani osoittaa on se, että avoimuus auttaa meitä käsittelemään vaikeita asioita. Tiedän, että tavalla tai toisella jokainen meistä kohtaa samantyylisiä häpeän hetkiä, tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja erilaiseksi. Häpeästä ei voi päästä kokonaan eroon, mutta sitä voi hallita jakamalla asioita. On voimaannuttavaa ja armollista, kun huomaamme, että muutkin kokevat samoja epävarmuuksia, niistä voi puhua, eikä niitä tarvitse pyöritellä yksin mielessään. Voimme käsitellä niitä yhdessä ja kokea yhtenäisyyttä.

Puheen jälkeen sain henkilökohtaista palautetta, missä kiitettiin jakamisesta. Palautteen antajat olivat samaistuneet kokemuksiini ja kiittivät avoimuudestani. Tulin näistä palautteista erittäin iloiseksi, sillä vaikka tiedän, että jakaminen toimii, on silti erittäin jännittävää avautua esimerkiksi siitä, kuinka makuukammarissa jutut ei aina toimi odotetulla tapaa. Mielessäni kuitenkin kummittelee pelko, teenkö itsestäni naurunalaisen. Ehkä jotkut kummastelivatkin tarinoitani, mutta tieto siitä, että onnistuin tavoittamaan muutaman, sanoittamaan heidän tuntemuksiaan ja kokemuksiaan, antaa uskoa jatkaa oman jutun tekemistä.

Ystäväni sanoi, että puheestani saattoi jäädä sellainen kuva, että minulla on ongelmia seksin kanssa enemmänkin. Mielummin kuitenkin kerron siitä, että ongelmia tulee vastaan, kuin maalaan sitä stereotyyppistä kuvaa miehisestä miehestä, joka panee aina, koska vain ja ketä vain. Tämä on mielestäni yksi osa sitä herkkää vahvuutta. Uskallusta kertoa ongelmien kohtaamisesta ja rohkeutta olla epätäydellinen. Kun oppii tuntemaan itseään, niin samalla oppii, missä tilanteissa ja miksi ongelmia tulee. Ja kaikille niitä tulee joskus. Sopivan henkilön kanssa asiat sujuvat niin luonnollisesti, että ei tarvitse miettiä, mitä joku toinen kenties ajattelee seksielämästäni.

Jos haluat lukea teoriaa häpeän mekanismeista, suosittelen tutustumaan Brené Brownin kirjoihin ja puheisiin haavoittuvuuden voimasta. Hän kertoo tutkimustuloksistaan elävästi ja omakohtaisesti. Hänen työnsä on inspiroinut minua paljon ja auttanut oivaltamaan mielen saloja.

- Turkka

Onko hyvän tekeminen psykologinen perustarve?

Oman polun oivallus -työpajan ensimmäisessä osiossa käsittelen itseohjautuvuusteoriaa. Teoria tiivistää ihmisen psykologiset perustarpeet omaehtoisuuteen, kyvykkyyteen ja yhteisöllisyyteen. Saman asian filosofi Lauri Järvilehto ilmaisee soljuvammin termeillä vapaus, virtaus ja vastuu. Filosofi Frank Martela yrittää tutkimuksillaan todistaa, että myös hyvän tekeminen on psykologinen perustarve.

Yhteisöllisyys ja hyvän tekeminen tuovat hyvän mielen. Kun koet työsi tai toimintasi merkitykselliseksi myös muille, lämmittää se sisintä mukavasti. Pienet hyvän tahdon eleet arjessa piristävät omaa päivää ja saattavat tuoda iloa toisen elämään paljon enemmän kuin teko sinulle merkitsee.

Joulukuun alussa äiti Amma vieraili Suomessa. Ystäväni ehdotti, että voisin tehdä vapaaehtoistyötä tapahtumapaikalla vastaanottamalla ihmisiä. Innostuin ajatuksesta, sillä olen huomannut, että saan todella hyvän mielen, kun kohtaan ihmisiä. Olin halausjonossa jakamassa ohjelappuja ihmisille, ulko-ovella tervehtimässä ja opastamassa sekä Amman lavalla jonoa ohjaamassa.

Pidän kovasti siitä, että voi rohkeasti olla läsnä ja hymyillä. Tuntuu, että Suomessa ei aina voi vapautuneesti hymyillä, sillä pieni varautuneisuus ja mutristelu vaikuttaa olevan  sosiaalisesti varmin tapa olla. Olikin kiva, kun itse tapahtumassa ja tapahtuman jälkeen sain muutaman kiitoksen, kuinka mukava oli nähdä hymyni ja iloisuuteni. Eräs vanhempi herrasmies tuli Amman halauksen jälkeen luokseni ja kysyi, saako hän halata ja kiittää.

Toissa viikolla ohjasin ensimmäisen kerran tantraa (ensi perjantaina uudestaan). Osallistujana olen ollut usein, mutta nyt koin, miltä tuntuu ohjata itse. Ohjaamieni harjoitusten aikana pääsin flow-tilaan ja sanat vain tulivat itsekseen. Karkea suunnitelma harjoituksesta muuttuu tilanteessa todeksi ja syntyy jotain, mitä en ole osannut miettiä etukäteen. Oli mahtava nähdä, kuinka osallistujat uppoutuivat harjoituksiin ja saada palautteita niistä. Ylipäätänsä tunnelma illan aikana ja sen jälkeen on jotain niin hienoa. Yleensä varautuneet suomalaiset ovat avoimia ja kokevat yhdessä iloa ja rakkautta.

Ensimmäinen Aikuisten leikkikerhokin tarjosi merkityksen ja yhteyden tunteen. Paikalle löysi kahdeksan ihmistä ja hämmästyin, kuinka hauskaa oli piirtää ja maalata yhdessä. Osallistujat juttelivat vapautuneesti ja moni antoi kiitoksen siitä, kuinka kiva oli, että tällaisen järjestin. Jännitin, tuleeko ketään paikalle ja miten homma toimii. Jälleen kerran tärkein asia oli saada ihmisiä koolle kivan asian pariin ja loppu järjestyi kuin itsekseen. Ensi torstaina uusiksi.

Työpajaa tai leikkikerhoa ohjatessani, keskustellessani tai puhetta pitäessäni asiat vain soljuvat, mutta tunnelman aistii ja erityisesti jälkeenpäin tunnen yhteyden ja täyttymyksen.  Frankin tutkimukset kenties jossain kohtaa todistavat empiirisesti, että yhteyden lisäksi myös hyvän tekeminen kuuluu ihmisen psykologisiin perustarpeisiin. Ainakin se edistää henkistä hyvinvointia.

- Turkka

Tantrasta

Vuosi sitten osallistuin ensimmäistä kertaa tantraan. Tilaisuus oli kahden tantraharrastajan ensimmäinen do it yourself -henkinen ilta, jonka he järjestivät ja ohjasivat. Mielikuva tantrasta on monelle ehkä vahvasti seksuaalisuuteen painottuva. Itse muistan kuinka vuosia sitten näin tantra termiä käytettävävän, kun Madonna ja Sting hehkuttivat upeita läpi yön kestäviä rakasteluhetkiä. Tantraa selitetään niin monella tapaa, että jätän tutkimisen jokaisen omille harteille ja avaan omia kokemuksiani siitä, millaisia nämä tantra-illat ovat olleet. Niissä on kaikilla pysynyt aina vaatteet tiukasti päällä, tunnelman ollessa lämmin ja ystävällinen.

Tilaisuuksissa joihin olen osallistunut, on ollut melko tasaisesti naisia ja miehiä, ja ikäjakaumakin on ollut laaja. Moni olettaa, että osallistujat ovat niin sanotusti hipimpää väkeä, mutta omasta mielestäni kirjo on tässäkin suhteessa kohtuullisen monisävyinen. Osallistujia tuntuu yhdistävän lähinnä kiinnostus itsensä ymmärtämiseen ja toisten kohtaamiseen. Kaikkia jännittää hiukan alkuun, oli sitten ensimmäistä kertaa tai jo konkari.

Suurin oivallukseni on ollut se, kuinka erilaisia tapoja koskettaa on. Miten ihmiset tuntuvat erilaiselta. Toisten kanssa pysyy etäisempi väli, kohtaaminen on varsin muodollinen. Joskus taas katseet kohtaavat ja löytyy synkka heti. Haluat päästää toisen lähellä ja hänen kosketus tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Joskus voi olla eroottistakin latausta, toisinaan lohdutat paria halaamalla, ehkä vain silität ja hymyilet. Erityisen hienoa on ollut huomata, miltä miesten koskettaminen ja halaaminen tuntuu. Siinä on jotain isällistä, veljellistä ja turvallista, jotain erilaista kuin naisen kohtaamisessa.

Harjoitukset vaihtelevat. Joskus kostetusta on enemmän ja joskus ei ollenkaan. Joskus tehdään yksin, usein parin kanssa ja välillä koko ryhmä yhdessä samaa harjoitetta. Yksi tarkoitus on tutkia ja oppia kunnioittamaan omia rajoja ja tuntemuksia. Mitään ei ole pakko tehdä. Halutessaan voi vetäytyä sivuun vain katselemaan. Jokaisen parin kanssa voi tunnustella, miten harjoituksen haluaa tehdä. Joskus kysytään, eikö siellä sitten pyöri metoo-miehiä ja ällöttäviä lääppijöitä? En ole sellaisesta kuullut. Mielestäni osallistujia yhdistää kunnioitus toisiin. Varmasti on tilanteita, joissa joutuu pariksi ihmisen kanssa, ketä ei ensisijaisesti valitsisi, mutta tässä oppii myös kunnioittamaan ja tulemaan toimeen toisten kanssa.

Sinkkuaikana opin paljon omasta läheisyyden tarpeestani. Kahdeksan vuoden parisuhteessakaan en vielä tajunnut millainen halinalle olen. Olen ylipäätänsä opetellut halauskulttuuriin ja tantran myötä oppinut lisää siitä, kuinka tärkeää kosketus minulle on. Pidän siitä, että saan koskettaa ja kaipaan myös paljon, että minua kosketetaan. Tantra onkin ollut hyvä ja turvallinen keino saada läheisyydentarvetta tyydytettyä ja kokea oksitoniinin rentouttava vaikutus. Tietää, että kaikki ovat tilaisuudessa kohtaamassa toisia, kaipaavat kosketusta, mutta ei ole sellaisia paineita ja pelkoja, mitä esimerkiksi romanttisissa kohtaamisissa voi tulla. Tietää, että tämä on ohjattuharjoitus, molemmat kaipaavat kosketusta mutta ei sen kummepaa.

Huomenna olen ensimmäistä kertaa mukana ohjaajan roolissa. Jännittävää nähdä, millaista se on. Jos haluat mukaan, kurkkaa tapahtuma Facebookista. Voit myös liittyä Tantrinen Tampere -Facebook-ryhmään, jossa ilmoitetaan erilaisista tantra-tilaisuuksista Tampereella.

- Turkka

Elämäkertoja

Olen kuukauden sisään ahmaissut kolme elämäkertakirjaa. Aiemmin muistan lukeneeni Applen perustajan, visionääri Steve Jobsin ja Taru sormusten herrasta luojan J.R.R. Tolkienin elämäkerrat. Henkisen kirjallisuuden klassikko Paramahansa Yoganandan Joogin omaelämäkerta on jäänyt kesken, mutta senkin ajattelin loppuun lukaista.

Marraskuun lopulla vierailin Tampere-taloon siirtyneessä ja uudistuneessa Muumimuseossa. Näyttely on erittäin hienosti toteuttettu ja samalla sain paljon uutta tietoa Tove Janssonista. Mielikuvani oli vanhasta naisesta, joka eleli saarellaan elämänkumppaninsa kanssa. Olin myös käsityksessä, että Muumien suosio alkoi 90-luvulla tehdyn animaatiosarjan myötä. Näyttelyssä selvisi esimerkiksi se, että Muumit saavuttivat suuren suosion ulkomailla jo 50-luvulla ja Kalevalan jälkeen Muumit ovat eniten käännettyjä suomalaisen kirjailijan teoksia. Vaikutuin ja kiinnostuin, millainen ihminen Tove oikein olikaan?

Tuula Karjalaisen kirjoittama Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta -kirja imaisi mukaansa. Oli mielenkiintoista lukea Toven elämästä. Erityisen vaikuttavaa oli sota-ajan kuvaus. En ole aimmin miettinyt, millaista se on ollut, kun ystäviä lähtee rintamalle ja tavallaan pidät heitä jo kuolleina ja jokainen tapaaminen on ehkä viimeinen. Nuoren taiteilijan epävarmuus niin luovuuden kuin poikaystävien suhteen on avartavaa ja niin inhimillistä. Karjalainen on käyttänyt materiaalina Toven runsasta kirjeenvaihtoa ystäviensä kanssa, joten kirjasta löytyy paljon suoria sitaatteja Toven omin sanoin.

Kirjastossa silmiini osui Jare Tiihosen, eli Cheekin Musta lammas elämäkerta. Cheeckin musiikki ei ole kuuntelussani oikeastaan ollut, mutta hänen saavutuksensa ovat saaneet kiinnostumaan miehestä. Millainen ihminen laittaa Suomen musiikkibisneksen uusiksi? Jare on syntynyt samana vuonna kuin minä, joten hänen lapsuuden ja nuoruuden maailma oli helppo kuvitella. Muistan kuinka omia kavereitani innostui rap-musiikista ja he kävivät tussaamassa tagejaan ympäri Tamperetta. Herran ajatusmaailma aukeaa kirjan avulla mielestäni melko hyvin. Hän suhtautuu musiikkiinsa intohimoisesti ja kokee sen menestyksensä ytimeksi. Julkisuudessa analysoidaan tilanne usein ulkomusiikillisten seikkojen ansioksi. Aihe herättää paljon mielenkiintoisia kysymyksiä kuten, miten varsin kovaa seksististä äijäuhoa sisältävät sanoitukset uppoavat runsaslukuiseen naisyleisöön. Kuten Tovenkin elämästä, löytyy Jarelta suuri intohimo luomiseen ja samalla paljon pelkoja ja murheita, mielen sisäistä kamppailua omia demoneja vastaan.

 

Beatle George Harrisonin elämäkerran kansikuva houkutti luokseen lentokentän kirjakaupassa ja takakannen kuvaus miehestä, joka eli materiaalisen ja henkisen maailman ristitulessa kiehtoi. En ole koskaan erityisemmin kiinnostunut The Beatlesin historiasta, mutta Harrisonin maine erilaisena Beatlena ja takakannen sanat herättivät kiinnostukseni. Kirja on mielenkiintoinen kahdella tasolla. Lukija saa tietoa The Beatlesin vaiheista ja samalla ihmisestä, joka on elänyt varsin monella tapaa rikkaan ja mielenkiintoisen elämän. Kiinnostukseni sekä The Beatlesin ja Harrisonin tuotantoon on herännyt, kun olen lukenut kappaleiden syntytarinoita niin tekstin sisällön kuin studiosessioiden kannalta.

Tietyt asiat toistuvat näissä varsin kolmessa erilaisessa elämäntarinassa, vaikka aikakaudet, maat ja taiteenlajit ovat erilaisia. Elämäkerrat ovat siis varsin mielenkiintoisia, inspiroivia ja avartavia. Lopulta huomaa, että ihmiset jotka ovat tehneet ja kokeneet erityisiä juttuja, ovat pohjimmiltaan kuitenkin varsin samanlaisia kuin kuka tahansa meistä.

Koska olet viimeksi leikkinyt? :) Torstaina 1.2. on ensimmäinen Aikuisten leikkikerhon kokoontuminen. Ekalla kertaa on luvassa puu- ja vesivärejä, väriliituja, muovailuvahaa ja sen sellaista oman elämänsä taiteilijoille. Leikkikerho kokoontuu torstaisin klo 18:30-20:30 helmikuun ajan. Tervetuloa! Facebookista löytyy tuoremmait tiedot.

- Turkka

Fiilis vastaan rutiini

Jatkan edellisen tekstin teemasta. Olen siis todennut, että haluan saada enemmän asioita tehdyksi ja elää aktiivisemmin. Kerron muutaman seikan lisää, miksi tämä päämäärä on noussut tärkeäksi. Monellahan saattaa olla toisin päin, että pitäisi hidastaa ja nautiskella elämästä, ilman kalenterin täyttämistä kuukausiksi eteenpäin.

Yksi suurimmista mielenkiinnon kohteistani on luovuus. Miten ja miksi syntyvät erilaiset koneet ja keksinnöt, sävellykset, maalaukset ja ideat? Onko luovuus mystinen lahja jumalalta vai looginen aivojen prosessi, jota emme vielä osaa purkaa ja selittää? Mitä siitä on saatu selville tutkimalla?

Olen lukenut paljon kirjoja, toiset tutkimukseen pohjautuvia, osa käytännön kokemukseen ja elämäkertoihin perustuvia. Olen oppinut luovuuden saloista myös harrastusteni ja työni kautta. Paras neuvo luovuuden edistämiseen on, joka lähteen mukaan, säännöllinen tekeminen. Tärkeää on taitojen kehittäminen, itsensä altistaminen uusille vaikutteille, unohtamatta kuitenkaan joutilaisuutta ja lepoa.

Luonnostaan olen fiilistelijä, joka odottaa inspiraation iskevän. Haaveilen tuon inspiraation autuudesta. Elän siis fantasioissani ja odotan. Toiminnan ja tekemisen luovuutta edistävän vaikutuksen tiedostavana opettelen tuomaan rutiineja elämääni. Blogin kirjoittaminen on hyvä esimerkki tästä. Vaikka mieleni pursuaa ideoita, koen kirjoittamisen aloittamista kohtaan jonkinlaista rimakauhua. Pitää siis vain aloittaa ja kun pääsen vauhtiin, niin kirjoittaminen on mukavaa puuhaa. Jäsentelen ajatuksiani ja tunnen tyydytystä luovaan prosessiin antautumisesta. Uskallan irroittatua täydellisyyden tavoittelusta, olla, rentoutua, iloita aikaansaannoksestani ja näyttää sen muille.

Myös ajatus siitä, että koskaan ei tiedä, kuinka paljon elämää on jäljellä, antaa mukavasti perspektiiviä. Miten aikaani haluan käyttää? Haahuilenko päivästä toiseen ilman päämääriä vai haluanko nähdä vaivaa asioiden eteen, joista saan iloa, mutta ne sisältävät myös ponnistelemista ja rutiininomaista puurtamista.

Jotkut tuntemani ihmiset pävittelevät, kuinka he olisivat sitä ja tekisivät tätä, jos vain ulkoiset asiat ja trendit olisivat toisin. Turha laskelmointi ja ulkoisten merkkien lukeminen saattavat olla vain keino selitellä sitä, ettei ole rohkeuttaa tehdä sitä mitä haluaa. Haluan yrittää ja katsoa, mitä tapahtuu, kun uskallan toimia ja kokeillen erilaisia ideoitani. Etsin rohkeuttani usein ja aina sitä ei löydy. Pienin askelin etenen omaa polkuani, tietämättä mihin se johtaa. Kurkistelen eri ovista sisään ja välillä saatan huomata, että olen astunut väärään huoneeseen.

Ensi keskiviikkona (17.1.) teen Facebook Live -lähetyksen. Päätin kokeilla, millaista on puhua ilman elävää yleisöä, kun tekniikka tällaisen mahdollistaa. Aiheena on luovuus ja rohkeus. Lähetys alkaa kello 21:00 Syvänmielesukeltajan Facebook-profiilissa ja tallenteen pitäisi säilyä siellä.

Ohjaamani Oman polun oivallus -työpaja on tulossa sunnuntaina 28.1. Aikuisten leikkikerholle löytyi potentiaalinen tila, siitä lisää myöhemmin.

- Turkka