Kannattaa kokeilla

Intian opiskelureissu on takana ja se jäi vain yhden lukukauden mittaiseksi. Istun tällä hetkellä lentokoneessa ja olo on toisaalta rento, mutta väsymys tuntuu painavan. Syksy oli melko intensiivinen ja sen aikana tuli käytyä monenlaisia asioita läpi. Byrokratiaa ja kouluun liittyviä käytännön ongelmia tuli vastaan. Henkinen jaksaminen oli koetuksella mm. epäselvien majoituskuvioiden kanssa, eikä kokeisiin valmistautumistakaan tehty helpoksi huonon viestinnän takia. Lisäksi tämä kaikki lattoi pohtimaan elämää laajemmin Mausteita ajatteluun toi runsas uusi tieto Intian filosofiasta ja henkisestä perinnöstä.

Filosofiaa, sovellettua psykologiaa ja joogaa…tämä kuulostaa edelleen korvaani hyvältä, mutta käytännössä osoittautui, ettei koulussa istuminen ole edelleenkään minun juttuni ja syvällinen paneutuminen filosofian koulukuntiin, ei jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Kaipaan enemmän käytännön sovellusta ja tekemistä. Opettajan luennot olivat varsinaista tajunnanvirtaa ja videon välityksellä häntä oli todella puuduttava kuunnella. Psykologian tunnit olivat ihan ok, mutta en usko, että olisin niistäkään saanut videon avulla irti sitä, mitä halusin. Joogaa emme päässet kunnolla edes aloittamaan, joten siitä ei ole kovasti kerrottavaa. Melkoiselta unelmapaketilta kuulostanut juttu ei siis lopulta ollutkaan sellaista, missä olisin tuntenut kulkevani oikeaan suuntaan.

Neljän kuukauden visiitti opetti kuitenkin paljon, joten se oli varsin kasvattava kokemus. Sain valtavasti uusia ajatuksia ja näkemyksiä elämästä keskusteluiden kautta. Oli hienoa kuulla luostariin vetäytyneiden ja siellä jo kymmeniä vuosia asuneiden henkilöiden tarinoita. Moni juttu aukeaa varmasti vasta ajan kanssa, mutta luulen retken kasvattaneen luottamusta seurata sisäistä ääntäni. Kulkea rohkeammin polkua, jota kukaan ei ole viitoittanut valmiiksi. En tiedä mihin se johtaa ja voin vain uteliaana ihmetellä, mistä itseni taas löydän.

Vaati uskallusta ja irti päästämistä lähteä Intiaan ja samalla tavalla lopettaminen vaati voimaa, luopumista unelmasta ja selkeästä päämäärästä .Päätöksen tehtyäni ratkaisu osoittautui oikeaksi, kun huomasin taas energian ja innostuksen palaavan olemukseeni. Tärkeää on, että koin käytännössä, mitä oli tarjolla, joten ei tarvitse myöhemmin jossitella ja muistella sitä täydellistä jutta, mihin en lähtenyt. Se on ainakin selkeä oppi, että kokeileminen kannattaa.

Matkablogissa on viimeiset Intian tarinat tarjolla.

- Turkka

Pojat jää ilman halauksia

Luin Hesarista hyvän kolumnin siitä, kuinka murrosikäiset pojat jäävät ilman läheisyyttä. Tutkimuksetkin kertovat siitä, kuinka tärkeää halaaminen on ja miten se eri tavoin vaikuttaa hyvinvointiimme. Kolumni liikutti osittain sen takia, että elän tuossa halittomuudessa parhaillaan (täällä Intiassa kulttuurikin jo rajoittaa halaamista ja ashramissa fyysinen kontakti on kielletty), mutta vielä enemmän siksi, että se vei muistoihin omalta koulutaipaleelta.

Ensimmäinen fyysinen kontakti tytön kanssa ravisutti maailmaani noin kuuden vanhana naapuritalon roskiksen takana, kun sain yllättäen pusun. Tuota miehuuden hetkeä pitikin vaalia sitten pitkään, sillä seuraavan kerran vastaava tapahtui 18-kesäisenä ensimmäisen tyttöystävän kanssa. En voi sinänsä valittaa, että elämä olisi varsinaisesti kohdellut kaltoin. Taisin olla melkoinen vilkkusilmä ja läppäkunkku lapsena. Myöskään musisoiminen ja jääkiekon pelaaminen edustusjoukkueessa, ei laskenut markkina-arvoa.

Ongelmat loin pitkälti itse, vaikka olosuhteet olisivat kenties mahdollistaneet varsin rikkaan nuoren romanttisen elämän. Muistan kuinka eräissä bileissä ala-asteella torjuin mahdollisuuden pussata tyttöä kenestä pidin. Tämä käytös ei jäänyt yhteen kertaan, vaan torbedoin saman ja parin muunkin viehtättvän neidin lähestymisen myös myöhemmin. Luulen, että vaikka niin kovasti kaipasin tuota mystistä pusua ja kaikkea muuta siihen liittyvää, oli pelko kuitenkin suurempi. Luikertelin tilainteista pelleillen pois tai tylysti kieltäytyen tanssikutsusta. Myöhemmin itsetunto karisi epäonnistuneiden lähestymisyritysten muodossa, joissa tosin joskus tein myös hätiköityjä johtopäätöksiä. Vuosia myöhemmin saatoin kuulla toisen osapuolen näkökulman. Lukiossa olin jo melko epätoivoinen, kun tuntui, ettei elämään tule koskaan ketään tyttöä. Nuoruusvuosien läheisyyden tarjosi lähinnä poikein painit, joissa näin jälkeenpäin voi nähdä sen vaiheen, kun tutustumme samaan sukupuoleen leikin lomassa. Tosin rohkenin toki tyttöön koskea, jos kiusasin häntä ja työnsin esimerkiksi lampeen. :)

Olen huomannut, että näin kolmikymppisenäkin edelleen jännitän läheisyyttä. Milloin voit istahtaa toisen viereen ja ottaa hänet romanttisesti kainaloon. Naisten mielestä tuo on hiukan hassua, sillä pitäisi vain luottaa tunteeseen, että tuo ele on varsin tervetullut, jos niin tilanteen aistii. Olen asiasta keskustellut muiden miesten kanssa ja en ole tämän pelon kanssa yksin. Monet pelaavat mielummin varman päälle, kuin ottavat riskin siitä, että rikkoo toisen rajoja ja aiheuttaa näin epämukavan tilanteen. Kunnioitus toisen koskemattomuutta kohtaan on tietenkin hyvä, mutta romanttisissa tilanteissa se johtaa helposti epätoivottuihin ali- tai yliarviointeihin. Siitähän noiden hetkien jännitys varmasti rakentuukin. Miten uskallan toimia ja mitä toisen kehonkieli viestittää.

Tavalla tai toisella, halaaminen tekee meille hyvää, tapahtuu se sitten ystävien kesken tai ihastuksen kanssa. Muistakaamme siis halein niin pieniä kuin isoja poikia. Hällä väliä ja isot pojat ei itke -asenteiden takana asuu kuitenkin hellyyttä kaipaavia pikkupoikia. Haleja Suomeen! <3

- Turkka

Kulutuksen minimointia

Asuminen ashramissa on ollut hyvä tutkimusmatka siihen, kuinka vähän tarvitsen tavaraa. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut minimalistisesta elämäntavasta ja seurannut mm. The Minimalist ja Zen Habits -blogeja. Itselleni askettisuus onkin ollut ainoa selkeä henkinen harjoite täällä ollessani, enkä sitäkään ole niin ajatellut. Mukana on rinkallinen tavaraa. Ylimääräistä ei siis ole ja olen ostanut lähinnä vain koulutarvikkeita, hygieniatuotteita, pari vaatetta, joogamaton yms. Päivittäin rahaa kuluu ainoastaan ruokaan. Puhelimeen pitää ladata puhe- ja nettiaikaa silloin tällöin.

Hankaluudet joita täällä olen kokenut, eivät ole liittyneet mitenkään siihen, että olisin kaivannut jotain materiaa lisää. Puhelimella voin kuunnella musiikkia, läppärillä surffaan netissä ja kirjoitan blogeja. Ashramista löytyy kirjasto, joten luettavaa on tarjolla myös siellä. Se pitää myöntää, että asuminen välillä jopa kolmen kämppiksen kanssa asetti omat rajoituksensa, eikä se tukenut opiskelua parhaalla tavalla. Muuttaminen selliä muistuttavasta luukusta omaan pikku huoneeseen, jossa on jopa pöytä ja hyllinen kirjoja, on ollut mukava piristys. Tämäkin on silti varsin askeettista siihen verrattuna, millaisissa asunnoissa olen Suomessa asunut.

Meille toitotetaan koko ajan kuinka talous pitää saada nousuun ja pitää kuluttaa lisää.  Elämme niin valtavassa yltäkylläisyydessä, että varaa tinkimiseen olisi varsin paljon, sen vaikuttamatta hyvinvointiin mitenkään. Luultavasti henkinen hyvinvointi paranisi, kun oppisimme tunnistamaan ostosviettimme ja etsimään hyvää oloa aineettomasta vauraudesta. Kulutuksen ja luonnonsuojelun suhteesta ei tarvitse mitään edes sanoa mitään. Usein huomaan, että tekee mieli ostaa jotain vain ostamisen vuoksi, mutta kun sen huomaa, niin voi miettiä haluanko alistua tuolle hetken mielihyvällle, joka kuitenkin on kohta ohi ja taas pitää ostaa jotain uutta. Tavaroista luopuminen on poistanut myös monta huolta siitä, pysyykö omaisuus kunnossa ja tehdäänkö sille ilkivaltaa jne.

Toivon, että pystyn Suomessakin jatkamaan täällä oppimillani tavoilla rahan käytön suhteen. Vähempi kuluttaminen mahdollistaa elämisen pienemmillä tuloilla ja tarjoaa enemmän aikaa itselle ja ihmissuhteille. Vapaus, itsensä totettaminen ja mahdollisuus auttaa muita tuovat luultavimmin paljon enemmän tyytyväisyyttä ihmisille, jonka talous on kohtuullisella pohjalla. Raha, tavara ja talon koko ei onnea kasvata tietyn pisteen jälkeen. Raha itsessään ei tietenkään ole mikään paha asia tai ongelma, se on vain vaihdon väline. Itse valitsemme millainen rooli sillä on omassa elämässämme. Täällä kitsastelun tekee helpoksi se, ettei ole yllykkeitä. Suomessa on ruokakaupassa pakko käydä, joten väkisinkin tulee lukuisia ärsykkeitä ostosvietille. Mielenkiinnolla odotan, kuinka minimalismi sujuu kotosalla.

- Turkka

Päätös

Vierailimme luokkamme kanssa koulun pääkampuksella, joka sijaitsee Tamil Nadun osavaltiossa Coimbatoren kaupungissa. Visiitti oli mukava ja sen aikana syntyi vihdoin päätös opiskelun kohtalosta. Päätöksen takana on monia syitä, yhtenä merkittävänä se, etten pidä videonluennoista. Myös havahtuminen siihen, kuinka vähän opettajisto tajuaa länsimaalaisten sopeutumisongelmien päälle, lisättynä heikosti vastaanottavaiset asenteet, niin päätös oli lopulta selkeä. Puheet siitä, että opiskelemme elämää varten osoittautuivat turhiksi, kun alkoi tulla esiin mitä kaikkea vaaditaan ja ensimmäisten kokeiden tulokset olivat yleisesti huonot. Käytännössä opetus kouluttaa tulevia filosofian opettajia Intiaan.

Ymmärsin, kuinka hyviä opettajia olen elämäni aikana kohdannut. Eniten vaikuttaneet henkilöt eivät ole varsinaisesti opettaneet mitään. He ovat kannustaneet käyttämään luovuutta, tarjonneet resurssit ja tuen toteuttaa syntyneet ideat. Kaikesta on löytynyt aina jotain hyvää. Opettajat ovat olleet siis enemmänkin mentoreita, jotka ovat kannustaneet seuraamaan omaa sisintä ja viemään asiat käytäntöön. Täkäläinen tyyli opettaa on varsin vanhanaikainen ja välillä käytetään varsin negatiivisia motivointikeinoja Länsäolopakko ja muistiin perustuva osaaminen eivät ruoki minun innostustani. Lähtökohtaisesti filosofia ja sovellettu psykologia kiinnostavat minua, mutta tiukan teoreettinen opiskelu ei tarjoa tarpeeksi iloa käytännön oivalluksista.

Koulutusohjelma on uusi ja omalla tavallaan rajoja rikkova, joten epäkohtia ja korjattavaa toki löytyy. Ihan sama missä päin maailmaa luodaan uusi juttu, niin aina löytyy hiomista ja virittelyä. En ole ainoa lopettanut, sillä yksi länsimaalainen nainen lopetti jo aiemmin kieliongelmien takia ja juuri tuon vierailun aluksi nuori intialainen poika jäi pois. Muutkin länsimaalaiset ovat kovassa stressissä. Heille koemenetys on tärkeää ja näissä olosuteissa todella haastavaa. Itse en numeroiden perään ollut, pyrkimykseni oli vain päästä kokeet läpi. Luulin olevani rennolla tyylilläni luokan peränpitäjä, mutta kun kokeiden tuloksista ollaan juteltu, niin olen itse asiassa pärjännyt hyvin länsimaalaisten joukossa ja pari intialaistakin sai selvästi heikompia arvosanoja.

Omaa ahdistustani on kasvattanut se, ettei ole ollut selkeää ja ymmärtäväistä tahoa, mihin kertoa ongelmista. On puuttunut halu todella kuunnella. Se löytyi vasta siinä vaiheessa, kun ilmoitin lopettamisestani. Pääsin käymään rennon keskustelun herran kanssa, joka kuunteli ja oli vastaanottavainen. Hänet olikin juuri päätetty nostaa koulutusohjelman johtajaksi ja päätös on varmasti paikallaan. Kehotin häntä ensitöikseen keskustelemaan jäljellä olevien länsimaalaisten kanssa ja antaen heidän kertoa huolensa ja murheensa. Mies ottikin neuvosta vaarin ja seuraavana päivänä hän kävi naisten kanssa tunnin keskustelun, mikä toivon mukaan on ensimmäinen askel kohti tarvittavia muutoksia. Itselleni aito ja avoin keskusteluyhteys on erittäin tärkeä ja ymmärsin, että se on ollut aina, niin töissä kuin harrastuksissa. Jos sitä ei ole ollut, en ole pystynyt heittäytymään ja tarjoamaan parastani.

Astun jälleen tyhjyyteen. Ajatukset ovat kyllä pyörineet paljon tulevassa ja näen innostavia mielikuvia. Osaanko saattaa niitä todeksi, se jää nähtäväksi. Opin paljon itsestäni, toisesta kulttuurista ja Intian henkisistä opetuksista. Jos en olisi lähtenyt, olisin saattanut myöhemmin murehtia sen täydellisen opiskelupaikan perään. Nyt tiedän, että idea on kiinnostava, mutta se ei olekaan sitä, mihin haluan aikaani käyttää. Matka on ollut mutkainen, mutta tarjonnut paljon hienoja kokemuksia ja opetuksia. Piirun verran viisaampana jatkan kadonneen aarteen metsästystä.

- Turkka

Vuosi vierähti

Havahduin siihen, että lokakuun alussa tuli blogin ensimmäinen vuosi täyteen. Melkoinen matka on tullut kuljettua sen jälkeen niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Jännitin alkuun, että keksinkö kirjoitettavaa ja kuinka uskallan asioita avata. 35 kirjoitusta on nyt julkaistuna ja vaikka tahti ei ole ollut tasainen, niin blogi on pysynyt hyvin hengissä. Olen myös tyytyväinen siihen, että olen uskaltanut avata itseäni kirjoituksissa. Omien ajatuksien julkituonti on ollut selkeä kasvunpaikka.

Palautteen saaminen pelotti myös. Tuleeko sitä ja minkälaista. Palautetta on tullut lähinnä henkilökohtaisten viestien muodossa. Iloinen yllätys on ollut se, kuinka sekaan on mahtunut niin uusia tuttavuuksia kuin ihmisiä vuosien takaa. En tiedä tilaako kukaan blogia ja lukijoita  yhdellä kirjoituksella on suunnilleen sata, jos tilastoa osaan oikein tulkita. En ole lukijamäärää hirveästi miettinytkään. Tärkeintä on ollut se fiilis, minkä saan, kun ajatukset on naputeltu talteen. Onhan se kuitenkin mieltä lämmittänyt, että en vain itselleni kirjoita. Huomasin myös, kuinka puhueassani blogi näytti toimivan hyvänä varastona, mistä mieli kaivoi sisältöä.

Pelko siitä, että en keksi kirjoitettavaa on osoittautunut turhaksi. Ongelma on enemmän se, etten saa kaikkia ideoita kirjoitettua ja idealista paisuu. Tämä on tietenkin positiivinen asia. Kokemus on ollut erittäin myönteinen ja uskon, että kirjoittaminen jatkuu vielä toisenkin vuoden. Toki koskaan ei tiedä, mitä elämä vastaan tuo. Sen on kulunut vuosi osoittanut, kun olen moneen seikkailuun saanut osallistua. Seikkailut tuntuvat myös jatkuvan ja Intia jää taakseni. Seuraavaksi kirjoitankin kuinka päätös lopettaa lopulta syntyi. Siihen asti kiitos ja näkemiin!

- Turkka