Viimeksi kirjoitin joutoajan merkityksestä. Luovuus, haaveet, visiot, unelmat ja ideat tarvitsevat aikaa ja lepoa syntyäkseen. Niille pitää antaa mahdollisuus pulpahtaa tietoisuuteen, ilman pakottavaa pyrkimystä välittömiin tuloksiin. Tämän huomasin omalla kohdallani ja samoja havaintoja on tehty, kun on tutkittu, miten luovuus toimii.
Ideaoita syntyy kaikille. Niitä syntyy luultavasti lähes joka päivä. Ei välttämättä suuri ja mullistavia, mutta jotain uutta, missä hahmotamme, miten joku asia voisi olla toisin. Itse sain Himalajan vaelluksellani vahvat visiot julkisesta puheesta. Ymmärsin kuinka oma elämäni oli sisältänyt paljon sellaista, mistä ”häpeätutkija” Brené Brown tutkimuksiinsa perustuvissa kirjoissaan kertoo. Koin haavoittuvuuden, häpeän ja epätäydellisyyden käsittelyn tärkeäksi ja kokemuksieni pohjalta voisin puhua niistä ihmisille. Lisäksi uskoin, että pystyn avoimesti puhumaan vaikeistakin asioista ja esimerkilläni mahdollisesti rohkaisemaan muitakin kohtaamaan pelkojaan ja toteuttamaan unelmiaan. Visio oli voimakas. Tuntui, että se on pakko toteuttaa itseni vuoksi. Se oli myös todella pelottava. Minulla ei ollut mitään vakuuksia siitä, että pystyisin tuota visiota todellisuudessa totettamaan. Toki voin aina mennä ihmisille puhumaan, mutta pystynkö puhumaan mitään järkevää? Jäädynkö lavalle? Pidänkö tylsän ja nukuttavan kouluesityksen ja paikalla olijat kokevat haaskanneensa aikaansa? Mitä tapahtuu, kun paljastan ajatuksiani ja kokemuksiani ihmisille? Nauretaanko minulle, menetänkö ihmisiä elämästäni? Pelkoja alkoi löytyä todella paljon. Toiset olivat jopa aiheellisia, toiset aika kaukaa haettuja.
Päätin lopettaa lähes viisi kuukautta kestäneen reppureissuni Aasiassa ja palata Suomeen toteuttamaan visioni. Olin myös hakenut Intiaan opiskelemaan ja jos opinnot toteutuvat, lähden Suomesta elokuun alkuun mennessä. Aikaa ei siis ollut paljon, kun toukokuun viimeisinä päivinä laskeuduin Helsinki-Vantaalle. Työjärjestykseni oli seuraava: ensin nettisivut kasaan ja sen jälkeen järjestän paikan missä puhua. Nettisivujen tekninen työ oli melko helppo juttu, sillä hyödynsin kotisivukonetta. Halusin sivuista yksinkertaiset, joten kone toimi hyvin, vaikka jouduin jossain asioissa tekemään kompromisseja. Kuvat sivuja varten olivat jo olemassa, vain sisältö vaati enemmän työtä. Olin kirjoittanut jo lentokoneessa luonnoksen, joka päätyi Tarina-sivuksi. Asioiden tiivistäminen ja käyttäjäkokemuksen miettiminen vaativat ponnisteluja. Onneksi sain apua ystäviltäni. Yksin en olisi saanut tiivistettyä ajatuksiani niin, että joku toinenkin voi ne ymmärtää. Paljon olisin voinut sanoa lisääkin, mutta vähempi parempi.
Sivujen valmistumisen jälkeen kävin vielä sisäistä kamppailua sen kanssa, olenko valmis julkaisemaan sivuston. Kertomaan henkilökohtaisista kokemuksista, joita en osannut itsellenikään selittää. Pelot olivat jälleen pinnalla, mutta tiesin, että nyt en voi perääntyä. Tein juhannuksen jälkeen viikon vaelluksen Ylläkseltä Hettaan. Sain jälleen asiat tärkeysjärjestykseen vaelluksellani ja oli selvää, että tämä on vietävä maaliin, tai tulen sitä katumaan lopun elämääni. Jollen näin voimakkaita visioita seuraisi, niin minkä mukaan elämääni sitten eläisin? Myös Intiaan lähtö alkoi näyttää yhä varmemmalta, vaikka en sitä halunnutkaan vielä mielessäni lukita varmaksi.
Julkaisin sivut. Lähetin kahteen paikkaan kyselyn, voisinko päästä pitämään puheeni heidän tiloissaan. Oli jo heinäkuu, joten aikaa ei ollut paljon. Kuten arvasinkin, heinäkuu ei herättänyt innostusta, vaan myöhäisempi syksy olisi ollut parempi. Itseni takia minun oli vain päästävä puhumaan ennen lähtöäni, joten varasin Tampereen pääkirjasto Metsosta pienen 35 hengen salin. Sitten julkaisin tapahtuman. Taas mielen möröt huutelivat herjojaan ja meinasin jättää mainostamisen kokonaan väliin. Onneksi ystäväni ojensi minua ja kutsuin ihmisiä sosiaalisen median välityksellä, tein muutaman julisteen kirjastoihin jne.
Sitten alkoi vasta varsinainen työ. Päivä oli lukittu ja aikaa tilaisuuteen oli reilu pari viikkoa. Tunnen itseni ja tiesin, että ennen kuin tilaisuus on selvä, en pysty mitään valmistelemaan. Ei se senkään jälkeen helppoa ollut. Halusin puhua spontaanisti, ilman tarkkaa aikataulua ja käsikirjoitusta. Tarvitsin kuitenkin rungon, jossa rajaan aiheet ja luon jonkinlaisen rakenteen, jotten eksy ihan mihin tahansa sivuraiteille. Hiljalleen juttu alkoi hahmottua. En halunnut käyttää powerpointia, joten kirjoitin vain muutamalle fläppitaulupaperille joitakin avainsanoja. Pistin kellon käymään ja koitin kuinka juttua tulee. Ei mitenkään sulavasti, mutta sain kuitenkin rakennetta hiottua. Välillä iski epäusko ja mietin esimerkiksi, tarvitsenko powerpointin tuekseni. Jostain syystä en sitä kuitenkaan halunnut tehdä. Oli jännittävää valmistella asiaa, jota et voi todella valmistella. Saatoin vain kerrata kirjallista materiaalia ja miettiä mitä esimerkkejä voisin elämästäni käyttää. Esitys lähestyi ja kaksi päivää ennen tunsin, kun adrealiini alkoi virrata ja kehoni jännittää.
Kiiruhdin kirjastolle. Visuaaliset kikat ja täydellisyyden tavoittelun oli saanut unohtaa joka vaiheessa valmistelua. Päämäärä oli vain saada puhe kunnialla läpi. Yritin sählätä kaiken valmiiksi: videokamera, äänitallennin ja langaton mikrofoni, kauttimet ja tietokone. Sitten vielä viime hetken paniikki, mihin järjestykseen avaisanat seinälle tulevat? Joku koputtaa jo ovella, on vartti enää esityksen alkuun. Päästään ihmiset sisään ja järkytyn, kun huomaan saliin astuvan tuntemattomiakin ihmisiä. Menen keräämään itseäni vesaaan. Lähes tärisen jännityksestä. Itse puheesta voit lukea täältä.
Tiedän, että pystyn muuttamaan sanat teoiksi ja olen varsin tehokaskin, kun saan oikean vaihteen päälle. On kuitenkin paljon helpompaa vain haaveilla ja visioida. Toteuttaminen vaati jo ihan erilaisia ponnisteluja. Perinteisesti kaikki muu tekeminen on yhtäkkiä houkuttelevampaa kuin se, mikä olisi sillä hetkellä tarpeen. Kuinka siivoominen tuntuukin yhtäkkiä todella tarpeelliselta. Kun yhtälöön lisättiin se, että olisin niin helposti voinut jättää koko jutun toteuttamatta, niin työn aloittaminen piti päättää joka päivä uudestaan. Minun ei olisi tarvinnut kenelläkään kertoa visiostani ja vaikka olisin kerrottuani jättänyt homman puolitiehen, ei silläkään olisi ollut mitään seurauksia. Oli siis haastavaa aktivoida itsensä työvaiheeseen. Pakollisen puurtamisen asioiden eteen, jotta voin sen pienen hetken aikana toteuttaa varsinaisen vision. Tarvitsemme siis tasapainoa levon ja haaveilun sekä aktiivisuuden ja työn välillä. Tärkeimmät asiat teemme ehkä vain sisäisen palon vuoksi ja silloin emme voi luottaa ulkopuolisen pakon voimaan. Minkä vision sinä haluat toteuttaa?
- Turkka
Ideaoita syntyy kaikille. Niitä syntyy luultavasti lähes joka päivä. Ei välttämättä suuri ja mullistavia, mutta jotain uutta, missä hahmotamme, miten joku asia voisi olla toisin. Itse sain Himalajan vaelluksellani vahvat visiot julkisesta puheesta. Ymmärsin kuinka oma elämäni oli sisältänyt paljon sellaista, mistä ”häpeätutkija” Brené Brown tutkimuksiinsa perustuvissa kirjoissaan kertoo. Koin haavoittuvuuden, häpeän ja epätäydellisyyden käsittelyn tärkeäksi ja kokemuksieni pohjalta voisin puhua niistä ihmisille. Lisäksi uskoin, että pystyn avoimesti puhumaan vaikeistakin asioista ja esimerkilläni mahdollisesti rohkaisemaan muitakin kohtaamaan pelkojaan ja toteuttamaan unelmiaan. Visio oli voimakas. Tuntui, että se on pakko toteuttaa itseni vuoksi. Se oli myös todella pelottava. Minulla ei ollut mitään vakuuksia siitä, että pystyisin tuota visiota todellisuudessa totettamaan. Toki voin aina mennä ihmisille puhumaan, mutta pystynkö puhumaan mitään järkevää? Jäädynkö lavalle? Pidänkö tylsän ja nukuttavan kouluesityksen ja paikalla olijat kokevat haaskanneensa aikaansa? Mitä tapahtuu, kun paljastan ajatuksiani ja kokemuksiani ihmisille? Nauretaanko minulle, menetänkö ihmisiä elämästäni? Pelkoja alkoi löytyä todella paljon. Toiset olivat jopa aiheellisia, toiset aika kaukaa haettuja.
Päätin lopettaa lähes viisi kuukautta kestäneen reppureissuni Aasiassa ja palata Suomeen toteuttamaan visioni. Olin myös hakenut Intiaan opiskelemaan ja jos opinnot toteutuvat, lähden Suomesta elokuun alkuun mennessä. Aikaa ei siis ollut paljon, kun toukokuun viimeisinä päivinä laskeuduin Helsinki-Vantaalle. Työjärjestykseni oli seuraava: ensin nettisivut kasaan ja sen jälkeen järjestän paikan missä puhua. Nettisivujen tekninen työ oli melko helppo juttu, sillä hyödynsin kotisivukonetta. Halusin sivuista yksinkertaiset, joten kone toimi hyvin, vaikka jouduin jossain asioissa tekemään kompromisseja. Kuvat sivuja varten olivat jo olemassa, vain sisältö vaati enemmän työtä. Olin kirjoittanut jo lentokoneessa luonnoksen, joka päätyi Tarina-sivuksi. Asioiden tiivistäminen ja käyttäjäkokemuksen miettiminen vaativat ponnisteluja. Onneksi sain apua ystäviltäni. Yksin en olisi saanut tiivistettyä ajatuksiani niin, että joku toinenkin voi ne ymmärtää. Paljon olisin voinut sanoa lisääkin, mutta vähempi parempi.
Sivujen valmistumisen jälkeen kävin vielä sisäistä kamppailua sen kanssa, olenko valmis julkaisemaan sivuston. Kertomaan henkilökohtaisista kokemuksista, joita en osannut itsellenikään selittää. Pelot olivat jälleen pinnalla, mutta tiesin, että nyt en voi perääntyä. Tein juhannuksen jälkeen viikon vaelluksen Ylläkseltä Hettaan. Sain jälleen asiat tärkeysjärjestykseen vaelluksellani ja oli selvää, että tämä on vietävä maaliin, tai tulen sitä katumaan lopun elämääni. Jollen näin voimakkaita visioita seuraisi, niin minkä mukaan elämääni sitten eläisin? Myös Intiaan lähtö alkoi näyttää yhä varmemmalta, vaikka en sitä halunnutkaan vielä mielessäni lukita varmaksi.
Julkaisin sivut. Lähetin kahteen paikkaan kyselyn, voisinko päästä pitämään puheeni heidän tiloissaan. Oli jo heinäkuu, joten aikaa ei ollut paljon. Kuten arvasinkin, heinäkuu ei herättänyt innostusta, vaan myöhäisempi syksy olisi ollut parempi. Itseni takia minun oli vain päästävä puhumaan ennen lähtöäni, joten varasin Tampereen pääkirjasto Metsosta pienen 35 hengen salin. Sitten julkaisin tapahtuman. Taas mielen möröt huutelivat herjojaan ja meinasin jättää mainostamisen kokonaan väliin. Onneksi ystäväni ojensi minua ja kutsuin ihmisiä sosiaalisen median välityksellä, tein muutaman julisteen kirjastoihin jne.
Sitten alkoi vasta varsinainen työ. Päivä oli lukittu ja aikaa tilaisuuteen oli reilu pari viikkoa. Tunnen itseni ja tiesin, että ennen kuin tilaisuus on selvä, en pysty mitään valmistelemaan. Ei se senkään jälkeen helppoa ollut. Halusin puhua spontaanisti, ilman tarkkaa aikataulua ja käsikirjoitusta. Tarvitsin kuitenkin rungon, jossa rajaan aiheet ja luon jonkinlaisen rakenteen, jotten eksy ihan mihin tahansa sivuraiteille. Hiljalleen juttu alkoi hahmottua. En halunnut käyttää powerpointia, joten kirjoitin vain muutamalle fläppitaulupaperille joitakin avainsanoja. Pistin kellon käymään ja koitin kuinka juttua tulee. Ei mitenkään sulavasti, mutta sain kuitenkin rakennetta hiottua. Välillä iski epäusko ja mietin esimerkiksi, tarvitsenko powerpointin tuekseni. Jostain syystä en sitä kuitenkaan halunnut tehdä. Oli jännittävää valmistella asiaa, jota et voi todella valmistella. Saatoin vain kerrata kirjallista materiaalia ja miettiä mitä esimerkkejä voisin elämästäni käyttää. Esitys lähestyi ja kaksi päivää ennen tunsin, kun adrealiini alkoi virrata ja kehoni jännittää.
Kiiruhdin kirjastolle. Visuaaliset kikat ja täydellisyyden tavoittelun oli saanut unohtaa joka vaiheessa valmistelua. Päämäärä oli vain saada puhe kunnialla läpi. Yritin sählätä kaiken valmiiksi: videokamera, äänitallennin ja langaton mikrofoni, kauttimet ja tietokone. Sitten vielä viime hetken paniikki, mihin järjestykseen avaisanat seinälle tulevat? Joku koputtaa jo ovella, on vartti enää esityksen alkuun. Päästään ihmiset sisään ja järkytyn, kun huomaan saliin astuvan tuntemattomiakin ihmisiä. Menen keräämään itseäni vesaaan. Lähes tärisen jännityksestä. Itse puheesta voit lukea täältä.
Tiedän, että pystyn muuttamaan sanat teoiksi ja olen varsin tehokaskin, kun saan oikean vaihteen päälle. On kuitenkin paljon helpompaa vain haaveilla ja visioida. Toteuttaminen vaati jo ihan erilaisia ponnisteluja. Perinteisesti kaikki muu tekeminen on yhtäkkiä houkuttelevampaa kuin se, mikä olisi sillä hetkellä tarpeen. Kuinka siivoominen tuntuukin yhtäkkiä todella tarpeelliselta. Kun yhtälöön lisättiin se, että olisin niin helposti voinut jättää koko jutun toteuttamatta, niin työn aloittaminen piti päättää joka päivä uudestaan. Minun ei olisi tarvinnut kenelläkään kertoa visiostani ja vaikka olisin kerrottuani jättänyt homman puolitiehen, ei silläkään olisi ollut mitään seurauksia. Oli siis haastavaa aktivoida itsensä työvaiheeseen. Pakollisen puurtamisen asioiden eteen, jotta voin sen pienen hetken aikana toteuttaa varsinaisen vision. Tarvitsemme siis tasapainoa levon ja haaveilun sekä aktiivisuuden ja työn välillä. Tärkeimmät asiat teemme ehkä vain sisäisen palon vuoksi ja silloin emme voi luottaa ulkopuolisen pakon voimaan. Minkä vision sinä haluat toteuttaa?
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti