Tämä aihe tuli mieleeni jo keväällä, kun reppureissasin vajaat viisi kuukautta Intian, Thaimaan ja Nepalin maisemissa. Kesä Suomessa meni niin nopeasti, että moni mielessä kytevä juttu jäi kirjoittamatta. Lisäksi jonoa oli jo ennestään. Toivon mukaan täällä Intiassa saan naputeltua ajatukset teksteiksi, eikä opiskelu käy liian kiireiseksi.
Lähdin matkaan kahden päämotiivin siivittämänä. Ensimmäinen oli hiljalleen voimistunut ajatus matkustaa pidempään ja nähdä maailmaa. Toinen oli se, että olin niin hukassa itseni kanssa, etten enää keksinyt mitään uusia tapoja yrittää aukaista solmujani. Sisäinen sekasorto oli liian suuri ja tuntui ahdistavalta olla Suomessa, kun muilla pyörii arki ja minä koitan vain päästä perille itsestäni. Parisen vuotta käynnissä olleen prosessin aikana oli tullut niin paljon keskusteltua, luettua, ajateltua ja kokeiltua, että resurssit olivat varmasti kasassa, mutta en vain osannut käyttää niitä. Sitten päätin vain luovuttaa. Ostin menolipun Intiaan. Minulla ei ollut mitään erityisempiä matkasuunnitelmia. Lähinnä vain vaihtaa maisemaa ja kokeilla, millaista reppureissaaminen on.
Ensimmäiset kolme viikkoa menivät opetellessa tavoille ja kohdatessa monia jänniä hetkiä, kun en tiennyt mihin päädyn ja miten. Mumbain liikennekaaos sai minut nostamaan kytkintä kahden yön jälkeen ja pakenin Goalle hakemaan pehmeämpää laskeutumista. Siellä kuluikin melkein pari viikkoa vain hengaillessa ihmisten. Sieltä jatkoin matkaa Hampin rauniokaupunkiin muiden reissaajien suositusten perusteella. Hampissa ei ollut paljoa tekemistä, joten useat päivät kuluivat pitkän aamiaisen, pitkän lounaan ja pitkän illallisen merkeissä. Vaihdoin vain ravintolasta toiseen röhnöttäen makuupaikoilla kirjaa lukien ja välillä höpöttäen muiden kanssa. En siis tehnyt mitään kovinkaan rakentavaa tai hyödyllistä, jos vertaa siihen, millaista toimintaa yhteiskuntamme suosii. Toki oli hyviä keskusteluita, kielitaito kehittyi, tutustuin uusiin ihmisiin ja luin muutaman uusia ajatuksia herättävän kirjan. Tuntui kuin järjestelmäni olisi ajettu alas ja kaikki toiminnot olisivat hetkeksi pysähtyneet. Se ei ollut hyvä tai huono juttu, näin vain oli. Ei tarvinnut olla mitään. Antauduin juotenololle.
Ehkä noin kuuden viikon haaluilun jälkeen, tuli ensimmäinen välähdys luovuuden elpymisestä. Istuin bussissa ajallen alas Etelä-Intian korkeimmalta huipulta ja yhtäkkiä tuli visioita, unelmia, inspiraatiota. Selvyyden hetki, jossa asiat vaan tuntuvat yksinkertaisilta ja kristallinkirkkailta. Hiljalleen syksyllä vaivannut turtumus tuntui jäävän taakse. Sain kirjoitettua pitkään mielessäni olleet tekstit pariterapiasta ja nettideittailusta. Elpyminen huipuntui Himalajalle, jossa koin noin viikon mittaisen luovuusjakson. Oli jälleen selkeää, mitä minun tulisi tehdä. Asiat ja visiot vain tulivat mieleen samalla, kun kävelin luomoavissa vuoristomaisemissa.
Olen lukenut tyhjäntoimittamisen ja luovuuden liitosta jo ennen matkaani. Olen sen myös kokenut, kun olen säveltänyt musiikkia liikkuvaan kuvaan tai tehnyt äänisuunnittelua tv-ohjelmiin. Luovuus ei tule istumalla työpisteellä määrättynä aikana. Joskus tietysti viime hetken kiire toimii parhaana muusana. Matkan jälkeen luin Saku Tuomisen kirjan Luova järkevyys, jota voin suositella jos aihepiiri kiinnostaa. Kirjan viesti vahvisti kokemaani. Luovuus iskee silloin, kun teemme jotain ihan muuta. Alitajuntamme työstää taukoamatta omaa tahtiaan, mutta emme voi tietoisesti vaikuttaa sen toimintaan. Paras apu on antaa sille rauha tehdä oma osuutensa. Lihasten kasvu tapahtuu levon aikana, niin ilmeisesti myös ideoiden. Tekemättömyys on kuitenkin vaikeaa, koska uskomme, että kun oikein puristamme, niin silloin tulee tulosta. Uskomme hallitsevamme luovan prosessin samalla tavalla kuin kävelyn. Ja tietenkin tulosta pitää tulla silloin, kun me sitä haluamme, heti, nyt. Kokemukseni tällä melkein vuoden ajanjaksolla oli niin selkeä, että turha sitä epäillä. Me tarvitsemme rauhaa, lepoa ja joutilaisuutta, jotta voimme elpyä ja saada yhteyden elämäniloon, luovuuteen ja unelmiin. Joskus tarvitsemme myös uutta ympäristöä, jossa voimme irrottaa ajatyksemme kokonaan arjesta. Luonto taitaa olla yksi parhaista paikoista antaa mielen ja kehon rentoutua. Minä tarvitsin omien lukkojeni avaamiseen kuukausia ja olin onnekas, että sen pystyin järjestämään. Toisille riittää varmasti lyhyempikin aika, mutta uskon: olemme kaikki me sen verran samanlaisia, että tarvitsemme joutilasta aikaa, jotta saamme parhaat ja luovimmat ajatuksemme tietoiseen mielemme piiriin.
Visiot ja unelmat ovat kuitenkin vain mielessämme. Tarvitsemme niitä, mutta muuttuakseen todeksi, ne pitää toteuttaa. Itselleni visiointi ja ideointi on lopulta helppoa, mutta konkreettisen tekemisen työvaihe on usein kovinkin tuskallinen taisto. Seuraavaksi kirjoitankin aktiivisuuden ja tekemisen tärkeydestä. Sitä odotellessa, ota aikaa itsellesi ja tee jotain mitä rakastat, ihan vain huvin vuoksi.
- Turkka
Lähdin matkaan kahden päämotiivin siivittämänä. Ensimmäinen oli hiljalleen voimistunut ajatus matkustaa pidempään ja nähdä maailmaa. Toinen oli se, että olin niin hukassa itseni kanssa, etten enää keksinyt mitään uusia tapoja yrittää aukaista solmujani. Sisäinen sekasorto oli liian suuri ja tuntui ahdistavalta olla Suomessa, kun muilla pyörii arki ja minä koitan vain päästä perille itsestäni. Parisen vuotta käynnissä olleen prosessin aikana oli tullut niin paljon keskusteltua, luettua, ajateltua ja kokeiltua, että resurssit olivat varmasti kasassa, mutta en vain osannut käyttää niitä. Sitten päätin vain luovuttaa. Ostin menolipun Intiaan. Minulla ei ollut mitään erityisempiä matkasuunnitelmia. Lähinnä vain vaihtaa maisemaa ja kokeilla, millaista reppureissaaminen on.
Ensimmäiset kolme viikkoa menivät opetellessa tavoille ja kohdatessa monia jänniä hetkiä, kun en tiennyt mihin päädyn ja miten. Mumbain liikennekaaos sai minut nostamaan kytkintä kahden yön jälkeen ja pakenin Goalle hakemaan pehmeämpää laskeutumista. Siellä kuluikin melkein pari viikkoa vain hengaillessa ihmisten. Sieltä jatkoin matkaa Hampin rauniokaupunkiin muiden reissaajien suositusten perusteella. Hampissa ei ollut paljoa tekemistä, joten useat päivät kuluivat pitkän aamiaisen, pitkän lounaan ja pitkän illallisen merkeissä. Vaihdoin vain ravintolasta toiseen röhnöttäen makuupaikoilla kirjaa lukien ja välillä höpöttäen muiden kanssa. En siis tehnyt mitään kovinkaan rakentavaa tai hyödyllistä, jos vertaa siihen, millaista toimintaa yhteiskuntamme suosii. Toki oli hyviä keskusteluita, kielitaito kehittyi, tutustuin uusiin ihmisiin ja luin muutaman uusia ajatuksia herättävän kirjan. Tuntui kuin järjestelmäni olisi ajettu alas ja kaikki toiminnot olisivat hetkeksi pysähtyneet. Se ei ollut hyvä tai huono juttu, näin vain oli. Ei tarvinnut olla mitään. Antauduin juotenololle.
Ehkä noin kuuden viikon haaluilun jälkeen, tuli ensimmäinen välähdys luovuuden elpymisestä. Istuin bussissa ajallen alas Etelä-Intian korkeimmalta huipulta ja yhtäkkiä tuli visioita, unelmia, inspiraatiota. Selvyyden hetki, jossa asiat vaan tuntuvat yksinkertaisilta ja kristallinkirkkailta. Hiljalleen syksyllä vaivannut turtumus tuntui jäävän taakse. Sain kirjoitettua pitkään mielessäni olleet tekstit pariterapiasta ja nettideittailusta. Elpyminen huipuntui Himalajalle, jossa koin noin viikon mittaisen luovuusjakson. Oli jälleen selkeää, mitä minun tulisi tehdä. Asiat ja visiot vain tulivat mieleen samalla, kun kävelin luomoavissa vuoristomaisemissa.
Olen lukenut tyhjäntoimittamisen ja luovuuden liitosta jo ennen matkaani. Olen sen myös kokenut, kun olen säveltänyt musiikkia liikkuvaan kuvaan tai tehnyt äänisuunnittelua tv-ohjelmiin. Luovuus ei tule istumalla työpisteellä määrättynä aikana. Joskus tietysti viime hetken kiire toimii parhaana muusana. Matkan jälkeen luin Saku Tuomisen kirjan Luova järkevyys, jota voin suositella jos aihepiiri kiinnostaa. Kirjan viesti vahvisti kokemaani. Luovuus iskee silloin, kun teemme jotain ihan muuta. Alitajuntamme työstää taukoamatta omaa tahtiaan, mutta emme voi tietoisesti vaikuttaa sen toimintaan. Paras apu on antaa sille rauha tehdä oma osuutensa. Lihasten kasvu tapahtuu levon aikana, niin ilmeisesti myös ideoiden. Tekemättömyys on kuitenkin vaikeaa, koska uskomme, että kun oikein puristamme, niin silloin tulee tulosta. Uskomme hallitsevamme luovan prosessin samalla tavalla kuin kävelyn. Ja tietenkin tulosta pitää tulla silloin, kun me sitä haluamme, heti, nyt. Kokemukseni tällä melkein vuoden ajanjaksolla oli niin selkeä, että turha sitä epäillä. Me tarvitsemme rauhaa, lepoa ja joutilaisuutta, jotta voimme elpyä ja saada yhteyden elämäniloon, luovuuteen ja unelmiin. Joskus tarvitsemme myös uutta ympäristöä, jossa voimme irrottaa ajatyksemme kokonaan arjesta. Luonto taitaa olla yksi parhaista paikoista antaa mielen ja kehon rentoutua. Minä tarvitsin omien lukkojeni avaamiseen kuukausia ja olin onnekas, että sen pystyin järjestämään. Toisille riittää varmasti lyhyempikin aika, mutta uskon: olemme kaikki me sen verran samanlaisia, että tarvitsemme joutilasta aikaa, jotta saamme parhaat ja luovimmat ajatuksemme tietoiseen mielemme piiriin.
Visiot ja unelmat ovat kuitenkin vain mielessämme. Tarvitsemme niitä, mutta muuttuakseen todeksi, ne pitää toteuttaa. Itselleni visiointi ja ideointi on lopulta helppoa, mutta konkreettisen tekemisen työvaihe on usein kovinkin tuskallinen taisto. Seuraavaksi kirjoitankin aktiivisuuden ja tekemisen tärkeydestä. Sitä odotellessa, ota aikaa itsellesi ja tee jotain mitä rakastat, ihan vain huvin vuoksi.
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti