Ensimmäinen puhe

Tällä hetkellä istun Intiassa Alleppeyn kaupungissa majataloni katolla. Huomenna pääsen kohteeseeni, eli saavun Amritapuriin ja aloitan valmistautumisen filosofian ja sovelletun psykologian opiskelua varten. Siitä miten tänne päädyin kirjoitan vielä oman tarinansa. Vajaa viikko sitten olin kuitenkin jännityksestä jäykkänä Tampereen pääkirjasto Metson vessassa.

Katselin itseäni vessan peilistä ja ihmettelin, mihin sitä onkaan itsensä taas tunkenut. Olin järjestänyt julkisen puhetilaisuuden ja avatessani luentosalin oven, sisään astui tuntemattomiakin ihmisiä. Mainoksessani lupasin käsitellä pelkoja, herkyyttä ja haavoittuvuutta sekä inspiroida kuulijoita. Mitä olinkaan mennyt tekemään! Mitä jos en saa sanaa suustani? Mitä jos ajatus ei kuljekaan kuin itsestään, vaikka olen sen varaan laskenut koko puheen? Mitä jos en pystykään olemaan avoin yleisön edessä? Mitä jos osoittautuu, että visio puheen pitämisestä on ollut täysin harhaanjohtava?

Ei auttanut kuin nauraa peilikuvalleen ja astua ihmisten eteen, varjosta valoon, kuten puheeni aloitin. Laitoin aloitusmusiikin soimaan. Keräsin itseäni ja ajatuksiani. Tässä ja nyt. Aloin puhua, jotain sellaista mitä olin ajatellut ja paljon sellaista, mikä ei ollut tullut mieleeni, kun olin valmistautunut. Jännitys alkoi laueta. Rentouduin ja löysin flown. Olin auki. Puhuin mitä mieleen tuli ja onneksi mieleeni tuli ihan kohtuullisen tasokasta juttua. Oli asiaa, mielipiteitä, syvyyttä, herkkyyttä ja huumoria. Onneksi oli huumoria, sillä vaikka käsittelin välillä varsin synkkiä ja vaikeita aiheita, halusin puhua niistä silti pilke silmäkulmassa. Loppu läheni. Tiesin, että pääsen kunnialla maaliin. Viimeiset sanat ja sävelet, raikuvat aplodit ja kumarrus. Se oli siinä. Elämäni ensimmäinen julkinen puhe.

Niinalle kiitos kuvasta.

Olo oli helpottunut ja huojentunut. Kuulijat olivat iloisia, eikä kukaan rynnännyt pois. Moni jäi kiittämään ja halaamaan. Toiset myös kertoivat tuntemuksiaan, joko kasvotusten, puhelimessa tai viestein. Kiitos kaikista kommenteista. Jokainen muisti eri asioita, jokainen koki puheen tavallaan. Hyvää palautetta tuli paljon. Usko siihen, että tätä juttua kannattaa kehittää vahvistui. Paras palaute oli mielestäni "puhut sydämestä". Se on mielestäni tärkein asia. Ihan sama mitä sanon tai teen ihmisten edessä, ei sillä ole mitään pohjaa, jollei se tule sydämestä. Se on sitten toinen juttu, miten kukin puheen kokee, mutta tärkeintä on se, että pystyn avaaman itseni ja näin jakamaan jotain aitoa itsestäni. Tästä voit lukea, miten Uskalla parantua-blogia pitävä Karita Aaltonen kommentoi puhetta Facebookissa.

Pyrkimykseni on pitää joulukuussa, kun seuraavan kerran saavun Suomeen, pari uutta puhetilaisuutta. Ehkä samoillla teemoilla, ehkä hiukan eri aiheilla. On niin monia aiheita, mistä voisin puhua, mutta toisaalta kaikki tähtää siihen samaan, että pyrin kannustamaan ihmisiä omalla tiellään eteenpäin. Jos sinulla on tiedossa paikkoja, jossa voisin puhua ja löytyisi potentiaalista yleisöä, niin kirjoita minulle maili.

Loppuun vielä kiitos kaikille, jotka ovat kannustaneet minua matkalla ihmisten eteen. Sisäinen taisto on ollut suuri ja epäily omia ajatuksia kohtaan on ollut välillä voimakas. Mielen möröt ovat kuiskineet masentavia ja pelkoja herättäviä viestejään, mutta sitten olen muistanut ne monet kannustavat sanat, joita olen kuullut ja uskaltanut astua taas askeleen eteenpäin.Oma usko on monta kertaa ollut koetuksella, mutta monien ystävien ja tuttujenkin tsempillä, olen jaksanut selättää epäilyni ja jatkaa kohti vision toteuttamista. Kiitos!

- Turkka