Tutustuttuani moniin uusiin ihmisiin, olen törmännyt yhteen yleiseen ilmiöön. Moni voi pahoin työnsä takia. On burnoutteja, masennuksia, työkyvyttömyyttä, fyysisiä vaivoja ja kaikkea muuta ikävää. Yhteinen nimittäjä on se, että tehdään jotain mikä ei tue omaa hyvinvointia. Useat heistä ovat keskutelujen lomassa myöntäneet, että eivät halua jatkaa tai palata nykyiseen työhönsä. Moni tietää ainakin suurin piirtein, mitä haluaisi tulevaisuudessa tehdä ja millaista elämää elää. Mielenkiintoista on se, että esimerkiksi terapiassa saatetaan keskittyä siihen, että ihminen saadaan palaaman työhönsä. On vain unohdettu kohdata ihminen oikeasti ja selvittää, onko hänellä todellista motiivia palata työhönsä. En ala tässä kertomaan muiden elämistä sen enempää. Jaan oman kokemukseni siitä, mitä minulle tapahtui, kun en työssäni pystynyt toteuttamaan minulle luontaisia henkisiä tarpeitani.
Muutama vuosi sitten olin mukana aloittamassa isoa projektia. Tein ensimmäisen määräaikaisen sopimuksen alalla, jolle olin kouluttautunut ja pyrkinyt työllistymään. Sopimuksen pituus oli muistaakseni viisi kuukautta. Oli tietenkin kiva, kun tiesi hetken aikaa tiesi palkan ilmestyvän säännöllisesti tilille. Oli myös mahtavaa päästä näkemään prosessi, jossa luodaan tyhjästä yli satahenkeä työllistävä tuotanto. Vaikka jo etukäteen mietin, että en välttämättä pitkän päälle työstä innostu, niin halusin kuitenkin lähteä katsomaan millainen juttu se on. Kyseinen syksy oli itselleni raskas. Tuotannnon käynnistäminen ja toimintatapojen luominen tiukassa aikataulussa on aina haastavaa. Kaikki olivat kovilla ja joutuivat laittamaan itseään likoon. Työryhmän henki oli loistava, mikä auttoi jaksamaan. Aloin kuitenkin tuntea oloni epämukavaksi. Työni sisälsi pelkästään suorittavia tehtäviä. Aikataulu ja olosuhteet olivat haastavia, joten usein ei edes pystynyt antamaan parastaan. Tämä koski kaikkia, ei vain itseäni. Jälkikäteen olen vasta ymmärtänyt, kuinka huonoon kuntoon menin tuona syksynä henkisesti. Työ ei sallinut minun toteuttaa sisäisiä tarpeitani, mihin kuuluu vahvasti luovuus ja vapaus. Olin osa koneistoa ja tunsin työpäivän jälkeen, etten oikeastaan ollut tehnyt mitään hyödyllistä. En ollut antanut itsesäni tarpeeksi. Oli myös raskasta, kun huomasi oman suortituskyvyn laskevan. Kävin sisäistä kamppailua itseni kanssa. Miksi en nauti, kun saan tehdä työtä josta moni haaveilee? Miksi en ole tyytyväinen, kun on varma palkka ja työtä näkyvissä vuosiksi eteenpäin? Tunsin miten koin kyseenalastavani niitä yleisiä sosiaalisia ihanteita, joita mielessäni on yhteiskunnastamme. Koin pahaa oloa siitä, miksi mietin tuollaista. Miksen ole kiitollinen siitä mitä on?
Uusi määräaikaisuus olisi ollut taas keväälle tarjolla. Kävin ankaraa pohdiskelua pitkin syksyä. Painin turvallisuuden tunteen ja sisäisen paineen kanssa, että en voi jatkaa työssä, joka ei tue henkistä hyvinvointiani. Pelonsekaisin tuntein ilmoitin, että en ota uutta sopimusta vastaan. Mielessäni jouduin käymään raskaan prosessin, jossa jätin hyvästit mukavalle työyhteisölle. Tuollainen tiivis ja raskas rupeama kasvattaa yhteisöstä tiiviin. Sellaisen jättäminen ei ole erityisen helppoa. Mietin myös miten työllistyn tulevaisuudessa. Aiheuttaako kieltäytymiseni sen, että minulta suljetaan muitakin ovia? Kuinka selviän taloudellisesti, kun minulla ei ole mitään varasuunnitelmaa?
Mitä sitten tapahtui? Parin kuukauden päästä siirryin täysipäiväiseksi yrittäjäksi ja aloin tekemään kaiken työni yrityksen kautta. Ovet eivät sulkeutuneet. Tein töitä samaan projektiin satunnaisesti ja sain myös muita töitä. Elin toki epävarmuuden ja ahdistuneisuuden keskellä. Exäni sanoi, että tuolloin hän oli minusta todella huolestunut, vaikutin niin masentuneelta. Varmasti sitä olinkin. Turhautumaa ja päämäärättömyyttä, muuta ei tuntunut olevan elämässä. Toukokuussa sain työprojektin, jossa pääsin hyödyntämään luovaa osaamistani. Vaikka työ oli pieni, syntyi siitä ammatillinen suhde, joka on kasvanut vuosien mittaan ja olen päässyt toteuttamaan unelmiani työn parissa. Tuo pieni projekti antoi mahdollisuuden näyttää luovat voimavarani ja kun ne huomattiin, alkoi uusia projekteja ilmestyä kalenteriin. Tämä projekti ei olisi toteutunut, jos olisin ollut sidottuna tuohon toiseen projektiin, joka oli taloudellisesti turvallinen, mutta söi sisintäni. Kävin läpi vaikeita kuukausia luovuttamisen partaalla, mutta viime hetkellä aukeni tilaisuus, joka avasi tien sinne minne sillä hetkellä halusin päästä. Piti siis antaa tilaa, jotta voi tulla uutta.
Vaikutus henkiseen hyvinvointiini oli merkittävä. Tein työtä, jossa pystyin hyödyntämään luovuuttani ja ilmaisemaan itseäni. Sain onnistumisen elämyksiä ja tyydytystä siitä, että minulle maksetaan sellaisesta mitä nautin tehdä. Elämä tuntui taas hyvältä ja minulla oli suunta mihin kulkea.
Nyt olen kuitenkin taas tilanteessa, missä joudun tutkimaan itseäni ja sitä mihin haluan suunnata. Tie jolle halusin pitkään tarjosi muutaman vuoden täyttymystä, mutta hiljalleen huomasin, että se mitä etsin ei tule aina vain suuremmista projekteista. Hyvä olo pitää löytyä sisältä, ei ulkoisista asioista. Vaikka olen samantyylisen umpikujan kokenut aikaisemmin, on tämä yhtä raskasta nyt. Itse asiassa tämä on raskaampaa. Edellinen johtui tyytymättömyydestä ulkoisiin olosuhteisiin, mutta nyt joudun kohtaamaan sisäisen sekasortoni. Sitä en pääse pakoon ja sisäinen turbulenssi on kova. Henkinen jaksaminen on välillä koetuksella, mutta onneksi tukea löytyy ympäriltä ja jotenkin se tuntuu tulevan juuri silloin kun sitä tarvitsee. Ajattelinkin kirjoittaa seuraavaksi siitä, kuinka ystävien pitää antaa auttaa, kun he sen haluavat tehdä.
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti