Sopeutua vaiko uudistua?

Kohta on kolme kuukautta kulunut Intiassa. Asiat alkavat hahmottumaan niin koulun kuin arjen osalta. Tarkemmin sanottuna aukeaa se todellisuus, että mitään ei voi kovin varmaksi laskea, varsinkin kun koulutusohjelmaa vasta ponnistetaan vauhtiin. Ensimmäinen kuuden kokeen koeviikko on kuitenkin ollut ja alustavia suunnitelmia kevään ohjelmasta on kerrottu. Järkyttävin uutinen itselleni oli se, että ilmoitetut lukukaudet elo-marraskuu ja tammi-toukokuu, eivät pidä paikkaansa. Paikalla pitäisi olla lähelle joulua ja kesälomasta ei osata edes vielä antaa tietoa, mutta sen voi päätellä, että lähempänä juhannusta loppuu ja koulun jatkuminen katsellaan sitten fiiliksen mukaan. Kouluhan alkoi ”lupaavasti”, kun ilmoitettu aloitus 27.7. siirrettiin muutamaa päivää ennen kolme viikkoa eteenpäin.

Tiesin, että edessä on suuri haaste ja matkaan pääsin sen ajatuksen turvin, että jos kunnolla tökkii, niin voin lopettaa. Halusin kuitenkin lähteä kokeilemaan, sillä oli mahdollisuus, että opinnoissa yhdistyy mielenkiinnon kohteeni. Takaraivossani jyskyttää yleensä tunne, että kyllähän sitä pitää loppuun saakka tehdä, jos jotain on aloittanut. Itse opiskelussa on välillä hienoja hetkiä, mutta alkeellinen opetustyyli, yllätyksenä tulleet videoluennot epävarmalla tekniikalla ja asuminen luostarissa, ovat alkaneet nakertaa motivaatiota pahemman kerran. Sitkeästi olen purrut hammasta. En ole pienistä enkä isoistakaan jutuista avautunut. Tasapainoilen sen kanssa, mitkä ovat kulttuurista johtuvia asioita, joihin pitää vain sopeutua ja mitkä taas sellaisia, joihin olisi hyvä puuttua. Jotkut asiat ovat myös sellaisia, etteivät kaikki länkkäritkään jaa samoja huolia, joten mölyt pysyy mahassa. Joka tapauksessa asiat hiertävät mieltäni ja kahta vuotta en tällaista elämää jaksa ylläpitää. Jotain tarttis tehrä.

Siiten alkaakin se tuttu vaihe, missä punnitsen mikä on itselleni tärkeää ja mihin arvoihin elämäni perustan. Voisin toki oikealla asenteella pyristellä sen jäljellä olevan reilut 1,5 vuotta. Saisin taskuuni maisterin lapun, paljon kokemusta erilaisesta kulttuurista ja hengellisen yhteisön elämästä. Varmasti tarjolla olisi uutta tietoa ja erilaista lähestymistä aiheisiin. Uskon, että pystyisin taloudellisesti koulutuksen hyödyntämään mm. opettamalla ja toki maisterin paperi avaa ovia joihinkin uusiin työmahdollisuuksiin. Opintotuki on hyvä, kun Intian hintataso on niin alhainen. Taloudellisesti selviäisin opiskeluajan hyvin, enkä joutuisi omia säästöjäni merkittävästi syömään.

Lopettamisen puoltaa se, että tunnen tukahtuvani. Elämä on liian kapea-alaista, kun täällä oloni rakentuu lähes yksinomaan koulun varaan ja se taas ei tarjoa riittävän paljon ahaa-elämyksiä. Se innostus ja elämänilo, mitä olen pitkään etsinyt ja hiljalleen löytänyt, tuntuu katoavan. Luovuus, vapaus, ja kohtaamiset puuttuvat. Kun katson länsimaisia luokkatovereitani, näen heissä saman ilmiön. Olen nähnyt välähdyksiä heidän valoisista persoonistaan, mutta meitä kaikkia tuntuu vaivaavan kireys ja jäykkyys. Olemme selviytymistilassa. Heitä osittain helpottaa se, että itse ashramissa asuminen tarjoaa heille sisältöä, varsinkin kun Amma on paikalla. Pohdin, olenko itse kuitenkin enemmän seikkailija, joka nauttii tekemisestä ja tutkimisesta käytännössä, vaihtaen sijaintia ja puuhaa sopivin väliajoin? Saanko enemmän sitä oppia mitä kaipaan, jos vain heittäydyn taas elämän vietäväksi ja katson mitä eteen tulee? Mihin on kadonnut sisäinen ohjaus, johon välillä saan yhteyden? Vai pitäisikö nyt opetella olemaan paikallaan sitoutuneena?

Mielen mörököllit tarjoavat tietysti oman panoksensa. Mitä se kertoo jos lopetan, olenko luovuttaja? Eikö minulla ole luonnetta hoitaa asioita loppuun? Olenko liian mukavuudenhaluinen, enkä ole valmis tekemään töitä? Päämäärätön haahuilija, joka ei löydä paikkaansa? Idealistinen unelmoija, joka ei suostu kohtaamaan elämän lainalaisuuksia? Häpeä nostaa päätään. On tietenkin hyvä pohtia näitä kysymyksiä, mutta luulen, että usein olemme itseämme kohtaan herkästi turhan ankaria. Tiedän kuitenkin olevani varsinainen sissi, taistelutahtoa löytyy ja asiat hoituvat, sen olen jo itselleni todistanut ja toki myös niille, ketkä ovat minuun luottaneet kerta toisensa jälkeen. Kannattaako sitä kuitenkaan todistaa joka jutussa? Eikö tulisi oppia valitsemaan ne taistelut, joihin löytyy täysi tuki sydämestä? Voin myös esittää kysymyksen, kenelle sitä todistan, itselleni vai muille?

Jakaessani ajatuksiani ihmisille, kukin reagoi tavallaan. Joku on tokaissut suorasukaisesti, että jos en kerta viihdy täällä, miksen lähde pois. Toinen on varsin tunteikkaasti kertonut, kuinka hieno mahdollisuus minulla on ja kuinka kyseinen opiskelu sopii minulle. Useimmat eivät ota vahvasti kantaa suuntaan tai toiseen, pallottelevat ehkä ajatuksilla mitä voisi tapahtua jos jatkan/lopetan. Tuntuu, että mitä paremmin ihminen minut tuntee, sitä vähemmän hän antaa ohjeita. Uskon, että kaikki palaute vaikuttaa. Ainakin alitajuisesti keskustelut painuvat mieleen. Kuunnellessani jonkun mielipiteitä, joku sanoo minulle usein juuri niitä ajatuksia, mitä itsekin käyn läpi. Jokainen auttaa siis osaltaan työstämään omaa mielipidettä. Tosin ihmisen ratkaisut perustuvat yleensä tunteeseen. Päätös syntyy tunnetasolla nopeasti, mutta vie aikaa löytää itselleen järkevät perustelut, miksi pitää toimia juuri niin kuin tunne sanoo. Harvemmin me ihan oikeasti tarvitsemme himoitsemamme asiaa tai esinettä, mutta olihan uusi ______ aivan pakko hankkia.

Prosessi pyörii pääkopassa koko ajan ja tällä hetkellä olen miniseikkailulla, kun koulusta on viiden päivän loma. Suuntaan vuorille ja toivon, että saan uutta perspektiiviä, kun en ole ashramissa. Vastaus varmasti löytyy oikean hetken tullen ja siihen saakka voin yrittää keskittyä opiskelun hyviin puoliin. En usko, että on niinkään oikeita ja vääriä ratkaisuja. On tärkeää tehdä ratkaisuja ja reitti muuttuu sen mukaan. Ehkä toinen vie perille nopeammin, mutta hitaampi reitti voi tarjota hienojakin yllätyksiä, joita emme osaa nähdä. Lopulta kyse on varmaankin ainaisesta matkasta, emmekä koskaan ole perillä. Pitää siis tehdä matkanteosta nautittavaa, koska maaliin päästyäsi tähyät jo uutta tavoitetta.

- Turkka

Visioita, unelmia, haaveita ja ajatuksia

Nyt tuli sellainen tunne, että heitänpä ”paperille” nämä mieleni ja mahdollisen sieluni tuotokset (mahdollisen siksi, että en ole päässyt henkilökohtaiseen selvyyteen sieluni olemassa olosta). Näiden esille tuominen on ollut takaraivossa jo pidempään. Osittain syynä on se, että yksi tapa edistää asioiden toteutumista on kertoa niistä ihmisille (tosin vaikutus saatta olla myös päinvastainen). Avaamalla sydäntäsi, kerrot itsellesi, että näistä minä tosiaan haaveilen ja kun samalla kerrot sen toisille, saatat saada myös apua ja ideoita, et ehkä heti, mutta jossain vaiheessa matkaa. Tietysti tällainen saattaa myös tuudittaa lukijan omien visioidensa ääreen ja edistää niitä jollain tavalla.

Aloitin puhumisen heinäkuussa, juuri ennen Intiaan lähtöäni. Kokemus oli sen verran rohkaiseva ja tuki omia tuntemuksiani siitä, millaiseen vuorovaikutukseen voisin kyetä, että tavoitteeni on puhua lisää. Joulukuussa puhun Tampereella entisessä opinahjossani TYKissä ja aikataulujen salliessa myös Hatanpään lukiossa. Jos juttu luistaa nuortenkin kanssa, olisi hieno puhua myös muissa Tampereen lukiossa. Isolla pensselillä maalaten, olen visioinut, että kiertäisin ympäri Suomea tsemppaamassa niin lukiolaisia kuin vanhempaakin väestöä. Tällainen toki tuottaa kustannuksia, joten olen pohtinut mahdollisuutta löytää sponsori maksamaan kustannukset. Maan tämän hetkinen taloustilanne ei toki ole suotuisin, mutta uskon, että se olisi mahdollista. Jos jää odottamaan ns. hyviä aikoja, saattaa elämä mennä ohi. Kenties sadasta kontaktista yksi tuottaisi tulosta ja sehän riittää. Pitää vaan ottaa vastaan lukuisat kieltäytymiset. Ensimmäinen vaihe on toki tehdä päätös ja luoda ensimmäinen kontakti.

Olen ymmärtänyt retkilläni luonnon merkityksen itselleni. Sen vaikutusta ihmiseen on tutkittu jo melko paljon ja rentouttava vaikutus on todettu jo lyhyelläkin luonnossa oleskelulla. Toinen haaveeni olisi yhdistää luonto, ihmiset ja keskutelut elämästä. Viehtymykseni keskustella ihmisten unelmista ja haaveista, sekä kannustaa niiden tavoitteluun ja toteuttamiseen, on varsin vahva. Uskon, että pienet viikonloppuretket voisivat olla monella hyvä tapa irtautua arjesta luonnon ja perusasioiden ääreen. Samalla konseptilla haluaisin pitää myös luovuusretriittejä. Ideana olisi se, että vastoin nykyisiä luovuuspajoja, unohdettaisiin koko luovuus ja ongelma mikä halutaan ratkaista. Ollaan yhdessä, tehdään ruokaa, retkeillään, höpötellään, vietetään vain aikaa ihmisten ja itsensä kanssa. Annetaan mielen levätä ja alitajunnan työstää prosessejaan. Itse retriitissä ei välttämättä synny suuria oivalluksia, mutta ne saattavat putkahtaa sitten paremmin arjen keskellä, kun prosessille on annettu aikaa. Lepo, rentoutuminen, rauhouttuminen ja elämän fiilistely auttavat tavoittamaan sisintä. Jos ei kaikilla, niin luultavasti monilla. Kiiree ja paineistus eivät taida kovin hedelmällisiä tapoja olla, ainakaan pidemmän päälle.

Retriitti kaipaa toki paikan jossa pitää. Mielikuvissani se on melko askeettinen parin rakennuksen paikka. Löytyy järvi ja sauna. Yksi isompi rakennus, jossa voi majoittua ja valmistaa ruokaa. Ei liian askeettista, jotteivat ihmiset pelästy, mutta kuitenkin sellaista vanhan ajan tunnelmaa, josta huokuu kireettömyys ja rauha.

Ryhmälle puhumisen lisäksi mielessäni kytee myös ajatus ihmisten yksilöllisestä auttamisesta, voimaannuttavasta keskustelusta. Se on itse asiassa ollut ensimmäinen ajatukseni, kun kun aloin pohtia, missä yhdistyy ne asiat, joita tykkään tehdä joka tapauksessa. Aito avoin keskustelu, missä pohditaan elämän mahdollisuuksia. Etsitään rohkeutta lähteä kohti jotain, mikä on mielikuva tai voimakas tunne, mutta tuntuu kaukaiselta ja kenties mahdottomalta nykyhetken valossa. Uskallusta hyväksyä se, että onnistumisen takuita saa harvoin mistään sellaisesta, mikä puhuttelee sydäntä. Luottamista siihen, että vaikka lopulta haave ei toteutuisikaan, oli se silti yrittämisen arvoista ja avasi uusia näkökulmia.

Tähän yhtälöön kun vielä lisään sen, että saan edelleen jossain määrin tehdä projekteja liikkuvan kuvan kanssa, musioida sekä matkailla, niin mielikuvissani olen elooni tyytyväinen. Mitä sitten tulevaisuus tuokaan, on tietysti suuri arvoitus. Asiat voivat toteutua, mutta tuskin ihan niin kuin mielikuvitukseni ne maalaa. Usein asiat tuntuvat jollain tapaa toteutuvan, jos niitä kohti pyrit kulkemaan. Ja vaikka yksin kulkeminenkin minulta luonnistuu, niin kyllähän mieltä kutkutttaa, että mitä jos jonain päivänä vielä törmään tyttöön, joka tuntuu sellaiselta, että hänen kanssaan olisi kiva jakaa seikkailujaan…ja ajatella, jos hän tuntisi minusta samoin. :)

Tulipas hyvä fiilis tästä kirjoittamisesta. Kirjoita sinäkin omasi paperille, koneelle tai vaikka puhelimeen, jos peukalo kestää. Uskon, ettet voi välttyä piristävältä vaikutukselta.

- Turkka

Missä raja kulkee?

Sain kuulla, että eräs vanha pomoni oli saanut potkut. Moni ajattelee, että vihdoinkin se tapahtui. Syyksi mainittiin ”henkilökemiat”. Itse otin yhteen hänen kanssaan heti ensimmäisellä työviikolla. En hyväksynyt välinpitämätöntä, epäammattimaista suhtautumista asiakkaisiin. Vaikka mieleni teki lähteä heti purkaukseni jälkeen näyttävästi, otin onneksi hetken tuumaustauon ja päätin jatkaa sovitut pari kuukautta.

Motivaationi kuitenkin katosi ja myöhemmin esiin tuli useita asioita, joissa liikuttiin harmaalla-alueella. Lopulta otimme kollegoideni kanssa yhteyttä ammattiliittoon. Koko episodin opetus oli itselleni se, että liitto ei välttämättä uskalla toimia ja muutenkin laki ja säännöt ovat vain sanoja paperilla. Jos kukaan ei puutu toimintaan, niin jotkut yritykset voivat elää ihan omien sääntöjensä mukaan. Idealistina kaiken tuon kokeminen oli raskasta, mutta onneksi ymmärsin, ettei tämä ole minun taisteluni. Oli aika vaihtaa muihin ympyröihin. Kesällä juttelin tämän entisen pomoni kanssa ja kävimme varsin mukavan keskustelun. Huomasin, että vihani oli kadonnut. Osasin suhtautua häneen hyväksyvästi. Muutama vuosi sitten tieto potkuista olisi lämmittänyt mieltäni. Nyt tuli jopa pieni säälin tunne, sillä kaikilla meillä on ongelmamme ja harvoin niitä tietoisesti kasvatamme. Näin ihmimillisyyttä siinä, missä joskus näin vain vääryyttä.

Täällä Intiassa olen joutunut miettimään rajojani. Moni asia hoidetaan todella eri tavalla kuin Suomessa. Joudun usein punnitsemaan, onko jostain asiasta syytä huomauttaa vai pitääkö minun vain sopeutua toiseen kulttuuriin. Usein pidän murinat mahassa, vaikka asiat voivat olla ihan toisin, kun on annettu ymmärtää. Huomenna menen keskustelemaan siitä, joudunko lopettamaan koulun kesken, koska en pääse osallistumaan joulukuussa lukukauden päättävään koeviikkoon. Tiesin jo ennen kouluun hakua, että olen joulukuun poissa ja kysyinkin asiasta, etten turhaan hae. Olin jo saanut alustavan tiedon, että lukukausi loppuu marraskuussa. Koordinaattori vastasikin, ettei se ole ongelma, jos ei ole kokeita silloin. Myöhemmin November ilmestyi myös mainokseen, joten oletin sen olevan vahvistettu. Me länsimaiset oppilaat emme edes ymmärtäneet syyskuussa saamastamme kalenterista, että ”end semester” merkitsee koeviikkoa, eikä lukukauden päätöstä. Sitä ennen meillä on jo kaksi koeviikkoa.

Selkeää syyllistä tilanteelle ei siis ole, vikaa on niin itsessä kuin heissä. Aion kuitenkin ottaa esille sen, että jos he ilmoittavat mailissa ja mainostavat julisteessaan, että ”August-November”, niin länsimaalaisena oletan sen pitävän paikkansa. Kerron myös sen, että kun he edellisellä viikolla ilmoittivat, että koulu ei alakaan 27.7. vaan 17.8., niin tällainen kolmen viikon viivästäminen viikkoa ennen aiottua aloitusta, on länsimaalaiselle todella suuri yllätys. Me teemme suunnitelmia kotona käymisen suhteen ja jos kalenteri elää näin arvaamattomasti, niin on todella hankala suunnitella lomia ja ostaa lentoja. Tilannetta kuvaa hyvin sekin, että kolme viikkoa sitten kysyin koordinaattoriltamme, koska kevätlukukausi päättyy. Hän ei osannut vielä vastata.

Herra kenet huomenna tapaan, vaikuttaa varsin järkevältä. Hän on opiskellut Yhdysvalloissa, joten häneltä löytyy kokemusta myös lännen tavoista. En aio niinkään kinata siitä, kuka on oikeassa, vaan toivon hyvää keskustelua, jossa voin tuoda samalla esiin epäkohtia, jotka itseäni askarruttavat ja mitkä heidän on kenties hyvä huomioida tulevaisuudessa. Kokeiden tekeminen myöhemmin ei suomalaisesta näkökulmasta tunnu suurelta, mutta täällä asia vaikuttaa olevan melkoinen pyhäinhäväistys. Vaikka olen koulun mielekkyyttä välillä pohtinut, niin tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluaisin vielä jatkaa, mutta jos se ei onnistu, niin sitten kohti uusia seikkailuja. Jo tästä neljän kuukauden pyrähdyksestä voi olla kiitollinen, sillä olen oppinut paljon uutta ja kohdannut tilanteita, joita en lännessa olisi kokenut.

- Turkka

Jumalainen näytelmä?

Istuskelen ahsramin hallissa ja odottelen vuoroa äiti Amman halaukseen. Helmikuussa tänne ensimmäistä kertaa tullessani, oli varsin paljon ihmeteltävää. Osa ihmisistä pukeutuu valkoisiin vaatteisiin, on kaikenlaisia rituaaleja ja mieleen tulee henkilöä palvova lahko. Tunnelma ei ole kuitenkaan pelottava, itse asiassa aika rento, intialaisen musiikin soidessa ja ihmisten istuessa ihmetellen, mitä lavalla tapahtuu. Jotkut syövät pöydissä pizzojaan ja toiset vaihtavat kuulumisia kavereidensa kanssa. Ihmiset tuntuvat varsin normaaleilta, mutta onhan tässä aika paljon outoa kristillisessä kulttuurissa kasvaneelle.

Ammasta kuulee monenlaista tarinaa. Hän on guru, valaistunut mestari, jumalan inkarnaatio, jumalatar. Hänellä ei ole egoa ja hän tekee kaiken puhtaasta rakkaudesta ihmisiä ja luontoa kohtaan. Nyt kun olen täällä pari kuukautta asunut, olen jutellut ihmisten kanssa lisää Ammasta. Olen lukenut niin Amman sanomisiin perustuvia kirjoja kuin kirjoja Intian uskonnoista ja filosofioista. Myös luennoilla on aiheita käsitelty. Olen päässyt siis hiukan paremmin perille, mitä esimerkiksi karma, jumala ja filosofia täällä päin tarkoittavat sekä ymmärrystä sille, miten hinduilla voi olla samaan aikaan yksi jumala ja 330 miljoonaa jumalaa. Toisaalta oppi on myös tuonut paljon kysymyksiä. Osaan varmasti löytyy myös vastauksia ja loput jää ihmeteltäväksi.

Itseäni luonnehdin agnostikoksi. En osaa sanoa, onko jotain suurempaa voimaa, mutta aavistuksen kallistun sen puoleen. Lähinnä niiden kokemusten pohjalta, miten asiat syntyvät luovassa työssäni. En mistä ideat tulevat, enkä pysty tahdonalaisesti ideoita synnyttämään. Ihan kuin olisin vain väline jonkun käsittelyssä. Ammasta en ole itse kokenut mitään sellaisia energioita, mitä useat kertovat tuntevansa. Mieleeni on tullut luonnollisesti ajatus siitä, puhuuko juttukaveri pehmeitä. En kuitenkaan vähättele toisten kokemuksia. Koen ihmisten jakavan aitoja tuntemuksiaan Ammasta. Kun seuraan ihmisiä Amman läheisyydessä, näen iloa, rakkautta ja omistautumista.

Kenties odotan itse turhan suuria tuntemuksia? Olenko jälleen viihdeteollisuuden luoman mielikuvan vanki ja vaadin, että kun puhutaan jumaluudesta, niin silloin koen jotain yliluonnollista? Voisiko olla, että Ammasta huokuu joku universaali voima, mutta minä en sitä huomaa, kun odotan salaman iskevän itseeni sen merkiksi, että jumalallinen voima vaikuttaa minuun? Vai onko kyseessä vain se, että ihmiset kokevat sen mitä haluavat kokea ja suuri joukko luo sopivan hurman ja tunnelman? Voiko jumalallinen ollakin niin maallista ja tavallista, etten sitä vain tunnista, kun olen mielessäni luonut käsitteillä ilmenemismuodon?

Näkemäni ja kokemani perusteella uskallan suositella Amman halausta, jos ajatus yhtään herättää mielenkiintoa. Jos on mahdollisuus kokea sellaista, mitä useat kymmenet juttutoverini ovat kuvailleet, on se varmasti vaivan arvoista. Itse voin sanoa sen, ettei siitä ainakaan huono fiilis tule ja saa ainakin mielenkiintoisella tavalla kosketuksen toisen kulttuurin erilaisuuteen. Amma saapuu Euroopan kiertueellan Suomeen ja halaa ihmisiä aamusta yöhön Vantaan Energia Areenalle 30.-31. marraskuuta. 

- Turkka