Miten päädyin Intiaan opiskelemaan

Tätä kysymystä olen itsekin pyöritellyt ja en osaa siihen vieläkään tyhjentävästi vastata, sillä välillä mietin, olenko ollenkaan oikeassa paikassa. Nyt kun opinnot ovat vihdoin alkaneet, olen ollut melkoisen innostunut tunneistamme. Toki on ollut myös turhautumisen tunteita, kun intialainen filosofia ja sanskrit (kieli jonka kirjoituksiin lähes kaikki Intiassa perustuu) ovat itselleni täysin uusia juttuja.

Persoonallisuuspsykologiassa luomamme elämäntarina on yksi tärkeä osa-alue. Muokkaamme tarinaamme jatkuvasti. Kerromme itsellemme miten olemme päätyneet tähän, miten elämämme tapahtumat ja teot ovat meihin vaikuttaneet. Mielenkiinnosta aloin kaivella johtolankoja siihen, mitä olen vuosien aikana ajatellut. Miksi löysin itseni täältä. Yhdistelen siis pisteet polultani. Applen edesmennyt visiönääri Steve Jobs yhdistelee oman elämänsä pisteitä Stadfordin valmistajaispuheessa, jonka hän piti vuonna 2005. Inspiroiva puhu kaikin puolin, suosittelen katsomaan.

Nappulasta saakka viihdyin itseäni vanhempien seurassa. Pyörin jo ennen kouluikää kesät isäni työmaalla Viikinsaaren laivoilla. Istuin useat päivät ja illat +/- parikymppisten jätkien kanssa, joten siellä tuli jo tutustutta hiukan ”aikuisempaan” höpinään. Lisäksi hengailin Laukontorin laidalla olleessa legendaarisessa lounaskahvila Torinkulmassa ja viihdytin isäntäväkeä joskus tuntien läsnäololla. Herkulliset ruoat ja maistuvat munkit toki vetivät myös puoleensa, mutta usein iltapäivällä vain katselimme torille, höpötellen sitä sun tätä.

Läpi elämäni olen myös huomannut päätyväni usein ”Turkka ja tytöt” tilanteeseen. Oletan tämän johtuvan siitä, että vasta viime vuosien aikana ikäiseni pojat ovat innostuneet puhumaan elämän herkemmistä puolista, joten tytöt olivat puheliaampia näiden aiheiden suhteen jo aiemmin. Luulen, että tämän takia löysin itseni usein juttelemasta heidän kanssaan. Luultavasti olin myös väärässä paikassa, kun testosteronia jaettiin. Varsinaiset äijätouhut eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka olenkin kiekkoa junnuna edustusjoukkuessa lätkinyt.

Cruisen Tomppa poseeraa viimeisenä samuraina.

Kehon ja mielen yhteistyö on aina vedonnut itseeni. Itämaisten taistelulajien pariin päädyinkin jo ala-asteella. Vuosien aikana tuli koluttua läpi niin judo, ju-jutsu ja lopulta thai-nyrkkeily. Ju-jutsua kävin jopa kokeilamssa uudestaan muutama vuosi sitten, mutta kaipuuni henkisen puolen käsittelyyn ei edelleenkään tyydyttynyt pelkällä tekniikkaharjoittelulla. En saanut vastinetta sille, mitä olin jo lapsena lukenut filosofiasta itse fyysisen muodon takana. Tarinat siitä, kuinka taistelut käydään mielen tasolla ja fyysistä yhteenottoa vältetään, olivat tehneet minuun vaikutuksen. Jooga onkin tarjonnut kohtuulisen hyvän yhdistelmän fyysistä ja henkistä harjoitetta.

Muistan kuinka innoissani olin, kun lukio oli alkamassa. Odotin, että vihdoin pääsen psykologian ja filosofian tunneille. Innostus tosin hiipui, kun en oikein saanut vastauksia ja keskusteluja sellaisiin aiheisiin, mitkä itseäni kiinnostivat. Enemmän siis käytännön elämä ja nyt jälkeenpäin voi todeta persoonallisuusteorioiden, itsetuntemuksen ja henkisen hyvinvoinnin kutkuttavan mieltäni. Kohokohdakseni jäi se, kun ylioppilas kokeessa oma opettajani pisteytti filosofian arvoja koskevan vastauksen täysien pisteiden arvoiseksi. Olin melko yllättynyt, sillä en tiennyt yhtään mitä kirjoittaisin, mutta pakko oli joihinkin kysymyksiin vastata. :D Lautakunta ei tosin ei ollut samaa mieltä, en tosin muista tippuiko sitten yksi vai kaksi pistettä pois.

Vaikka en tunneilla loistanutkaan, niin välitunneilla ja vapaa-ajalla rakastin keskustella elämän saloista ystävieni kanssa. Yhden kanssa meillä oli leikkisästi jopa oma filosofinen koulukuntamme. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin erään lukiokaverini kanssa kaksin Ateenaan. Tuo oli jonkinlainen pyhiinvaellusmatka kreikkalaisten filosofien kotikonnuille. Olin myös ajatellut hakea lukemaan filosofiaa yliopistoon. En tosin lukenut yhtään, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa, millainen pääsykoe on. Ennen kokeen alkua kuulin, kun ryhmä poikia keskusteli pääsykoekirjojen sisällöstä ja kuinka kirjoittajan omat mielipiteet tulivat esiin tekstissä. Jutut kuulostivat niin tylsiltä, että en ajatellut kuuluvani tuollaiseen paikkaan.

Nepalissa piirsin viihkooni kolmion, joka tuli mieleeni joskus lukion jälkeen. Se kuvaa, kuinka mielenkiintoni kohdistuu näiden kolmen käsitteen keskelle.

Teologiakin kävi joskus mielessäni, sillä myös uskonnot ovat aina kiehtoneet. Kysymykset kuinka elää, onko jumalaa, millainen jumala on jne. ovat mielenkiintoisia pohtia. Se jäin kuitenkin pohdinnan asteella ja lopulta opiskelin musiikkituotantoa. Olin sitten kipparoimassa laivoja, tv-ohjelman kuvauksissa tai pohtimassa äänisuunnittelun ja musiikin suhdetta kuvaan, usein ajauduin keskustelemaan elämän kiehtovista arvoituksista. Onnekseni olen saanut tavata lukuisia ihmisiä, jotka ovat kertoneet tarinoitaan, avanneet elämänkatsomustaan ja jakaneet innostukseni kysymyksiin, joihin ei ole oikeita vastauksia.

Nelisen vuotta sitten, kun aloin ajatella elämääni ja havahduin siihen, että on aika toimia, jos haluan esimerkiksi matkustella enemmän. Samoihin aikoihin syntyi myös ajatus opiskella elokuvaääntä ulkomailla. Halusin viedä urani ulkomaille ja kohti isompia projekteja. Vuoden päästä olinkin yhden maailman arvostetuimman elokuvakoulun pääsykoeviikolla Lontoon liepeillä. Onneksi jäin varasijalle. Näin ainakin selitän sen itselleni. ;) Egoni olisi paisunut kohtuuttomuuksiin ja olisin saanut helpon paonulkomaille huonossa jamassa olevasta parisuhteesta. En päässyt pakoon. Piti käsitellä parisuhde ihan kasvotusten. Piti myös miettiä motiiveja mitä teen ja miksi. Aloin tutkia itseäni entistä perusteellisemmin. Mietin, mistä innostun yhtä tulisesti, kuin kollegat äänitöissä. Pidin kyllä töistäni suurelta osin ja sain tehdä hienjoa projekteja mukavien ihmisten kanssa. Tein asioita, joista unelmoin muutama vuosi sitten. Jotenkin tunsin, että en kuitenkaan anna itsestäni tarpeeksi tuolla alalla.

Tällä hetkellä National Film and Television School on rankattu maailman ykköseksi. Joskus mietin, mitä jos tie olisi vienyt sinne. :)

Ymmärsin, että olen sosiaalisesti lahjakas, vaikka olin kertonut itselleni olevani sosiaalisilta taidoiltani vajavainen. Selitin sillä sen, miksi en verkostoitunut alani ihmisiin paremmin. Syy taisi kuitenkin olla motivaation puute. Havahduin siihen, että ihmisten on helppo keskustella kanssani ja saan kuulla paljon asioita, mistä ei kaikkein kanssa puhuta. Hyväksyin herkkyyteni, enkä enää yrittänyt olla kova. Valaistuin siihen, että monilta osin persoonallisuuteni ja ajatusrakenteeni toimii hiukan erilailla, kuin useimmilla kanssaihmisillä. Minulla on kuitenkin paljon hyviä ominaisuuksia, vaikka joskus tuntuu, ettei näkemyksiäni ymmärretä. Tunnustin, että luovuus, tunteet ja vapaus ovat itselleni tärkeitä. Ilman niitä toki elää, mutta niiden kanssa todella tuntee elävänsä.

Työt hiipuivat hiljalleen, kun en enää panostanut niiden hankkimiseen. Suhde saatiin käsiteltyä loppuun pariterapiassa. Sen jälkeen ei ole tarvinnut pahemmin jossitella. Myin osuuteni asunnosta. Olin melkoisen tyhjän päällä. Tosin ihan harkitusti, mutta ei se silti helppoa ole. Tiesin, että uusi suunta on löydettävä. Tein paljon töitä itseni kanssa, luin, kirjoitin, keskustelin, tutustuin erilaisiin rajatietoon liittyviin hoitoihin. Päätin hakea opiskelemaan psykologiaa Jyväskylään. Ajatukseni oli ottaa hakuprosessi kerrankin tosissaan. Exäni tokaisi, kun tein ennakkotehtävät Englantiin pari päivää ennen eräpäivää, että ”et kyllä mitenkään suuremmin panostanut”. Myös musiikkituotantoon tein ennakkotehtävät kaksi päivää ennen, tosin silloin löysin koulun vasta niin myöhään. Valmennuskurssilla ymmärsin, että en ole valmis tekemään vaadittua työtä, pääsykoe malli ei oikein vastaa omaa arvomaailmaani, enkä varsinaisesti kaipaa psykologin tittelia. Egoni kyllä kovasti kaipasi jotain järkevää, selkeää ja takuulla arvostettua asemaa.

Kaksi vahvaa henkistä kokemusta ajoivat edelleen kohti ihmisten auttamista. Olin kuitenkin täysin lukossa itseni kanssa. Kysyin vuosi sitten kahdelta ihmiseltä, tietävätkö he jotain opiskelumahdollisuuksia ulkomailla. Koulutukseen voisi liittyä myös henkisiä elementtejä. Toinen ei vastannut ja toinen kertoi, että voisin erään poppamiehen oppiin päästä, mutta suositteli kuitenkin etsimään omaa tietä. Mietin viime syksynä Life Coach -koulutusta. Se kestää vuoden, siinä ollaan heti tekemisissä käytännön kanssa, eikä mennä turhan syvälle tieteen koukeroihin. Lopulta sekään ei tuntunut oikealta tieltä. Koska en enää keksinyt muuta, päätin vihdoin lähteä reppureissulle. Ostin vain menolipun Intiaan, koska jostain syystä se oli ollut jo aiemmin mielessäni. En tuntenut Intiaan mitään erityistä vetoa, kuten vaikka Japania ja Uusi-Seelantia kohtaan tunnen. Intia on kuitenkin halpa ja onhan siellä henkisyyttäkin.

Toisena kuukautena Intiassa tieni vei äiti Amman ashramiin. Erilaiset uskonnolliset ja henkiset paikat olivat luonnollisesti mieleeni ja vierailin sellaisissa matkallani. Amman majalla meininki oli varsin rento ja sain käydä paljon todella syvällisiä keskusteluja. Kun olin pari viikkoa siellä ollut, näin julisteen ilmoitustaululla. Välitön reaktioni oli: Tämä on niin minua varten…ei hitto täältä minä itseni syksyllä löydän. Se ei ollut mikään riemunkiljahdus. Aloin lähes itkeä ahdistuksesta. Enhän minä tänne halua. Minä Intiassa opiskelemassa, no way. Ulkomaille joo, mutta Intiaan…En julisteen perusteella edes tiennyt, mitkä ovat koulutuksen pääsyvaatimukset. Selvitin asiaa ja selvisi, että AMK- tutkintoni saattaa kelvata.

Tästä se alkoi.

Tuosta illasta saakka mietin asiaa paljon, välillä aktiivisemmin, välillä se muhi vain alitajunnassa. Puhuin siitä matkani aikana useille tapaamille ihmisille. Aina kun kerroin siitä, ratkaisu tuntui varsin selkeältä. Tarkastellessani elämäntarinaani, tuntui luonnolliselta jatkumolta, että minä todellakin löydän itseni intialaisesta yliopistosta opiskelemassa filosofiaa, psykologiaa ja joogaa, asuen gurun ashramissa eli luostarissa. Vihdoin yhdistyisi filosofia, psykologia, uskonto ja millä muulla maalla olisi tarjota yhtä vahva perusta filosofiselle ja henkiselle ajattelulle. Toisaalta en todellakaan halunnut sitä. Halusin jatkaa reissaamista. Nauttia vapaudesta ja uusista puolista itsessäni, jotka olin matkani aikana löytänyt. Joutuisin luopumaan paljosta ja astumaan todella monelle epämukavuusalueelle. En ole Amman seuraaja ja vaikka Amma sekä ashramin väki ovat erittäin avoimia, suvaitsevaisia ja ihania, en kuitenkaan tiennyt, onko se minun paikkani.

Palmujen katveessa...

Haku kouluun alkoi toukokuussa ja tein hakemuksen Nepalista käsin, veljeni skannatessa Suomessa todistukseni. Prosessi meni pikku hiljaa eteenpäin. Tulin kesäksi takaisin Suomeen toteuttamaan matkani aikana saamia visioita. Olin hiljaa mielessäni pohtinut, että jos mahdollisuus opiskeluun tulee, en voi jättää sitä käyttämättä. Ainakin lähden kokeilemaan, millaista se on, muuten ehkä joskus kadun. En kuitenkaan halunnut asiaa itselleni myöntää. En tiedä olisinko ollut enemmän helpottunut vai pettynyt, jos en olisi saanut kutsukirjettä. En tiedä teinkö edes missään kohtaa selkeää päätöstä. Asiat ehkä vain etenivät ja minä istuin repsikan paikalla. Onko pakenemista lähteä opiskelemaan vai olisiko ollut pakenemista jättää tilaisuus käyttämättä? En osaa rehellisesti vastata. Varmaan kummassakin piilee totuutensa. Kukaan läheisistäni ja ystävistäni ei tainnut olla kovinkaan yllättynyt lähdöstäni. Se taisi olla heille niin selkeää, että en voi jättää tutkimatta tätä mahdollisuutta.

...auringon laskiessa...

Mielenkiinnolla odotan, miten viihdyn ja tyydyttääkö opetus omaa tiedonjanoani. Ahdistunko luostarielämään ja karkaanko kohti uusia seikkailuja uusissa maissa. Ystäväni ja luokkatoverini ashramissa kokevat, että olen täällä syystä. Itse asiassa heidän näkemyksensä mukaan Amma on johdattanut minut tänne. En osaa sanoa. Olen kyllä itsekin miettinyt, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet. Paljon pieniä sattumia, jotka olisivat helposti voineet mennä toisin. Koen myös, että olin jotain tämän suuntaista etsinyt ja nyt löysin. En vain ihan sellaisessa muodossa, minkä olisin ottanut avosylin vastaan. Ehkä on olemassa jotain, mikä ohjaa elämäämme, antaen meidän tehdä itse ratkaisut, mutta tuoden eteemme meille sopivia mahdollisuuksia. Vuoden parin päästä piirrään taas uusia pisteitä ja tämäkin ratkaisu näyttäytyy uudessa valossa.

  ...on ihan kiva makailla riippumatossa. :)

- Turkka

Tuumasta toimeen

Viimeksi kirjoitin joutoajan merkityksestä. Luovuus, haaveet, visiot, unelmat ja ideat tarvitsevat aikaa ja lepoa syntyäkseen. Niille pitää antaa mahdollisuus pulpahtaa tietoisuuteen, ilman pakottavaa pyrkimystä välittömiin tuloksiin. Tämän huomasin omalla kohdallani ja samoja havaintoja on tehty, kun on tutkittu, miten luovuus toimii.

Ideaoita syntyy kaikille. Niitä syntyy luultavasti lähes joka päivä. Ei välttämättä suuri ja mullistavia, mutta jotain uutta, missä hahmotamme, miten joku asia voisi olla toisin. Itse sain Himalajan vaelluksellani vahvat visiot julkisesta puheesta. Ymmärsin kuinka oma elämäni oli sisältänyt paljon sellaista, mistä ”häpeätutkija” Brené Brown tutkimuksiinsa perustuvissa kirjoissaan kertoo. Koin haavoittuvuuden, häpeän ja epätäydellisyyden käsittelyn tärkeäksi ja kokemuksieni pohjalta voisin puhua niistä ihmisille. Lisäksi uskoin, että pystyn avoimesti puhumaan vaikeistakin asioista ja esimerkilläni mahdollisesti rohkaisemaan muitakin kohtaamaan pelkojaan ja toteuttamaan unelmiaan. Visio oli voimakas. Tuntui, että se on pakko toteuttaa itseni vuoksi. Se oli myös todella pelottava. Minulla ei ollut mitään vakuuksia siitä, että pystyisin tuota visiota todellisuudessa totettamaan. Toki voin aina mennä ihmisille puhumaan, mutta pystynkö puhumaan mitään järkevää? Jäädynkö lavalle? Pidänkö tylsän ja nukuttavan kouluesityksen ja paikalla olijat kokevat haaskanneensa aikaansa? Mitä tapahtuu, kun paljastan ajatuksiani ja kokemuksiani ihmisille? Nauretaanko minulle, menetänkö ihmisiä elämästäni? Pelkoja alkoi löytyä todella paljon. Toiset olivat jopa aiheellisia, toiset aika kaukaa haettuja.

Päätin lopettaa lähes viisi kuukautta kestäneen reppureissuni Aasiassa ja palata Suomeen toteuttamaan visioni. Olin myös hakenut Intiaan opiskelemaan ja jos opinnot toteutuvat, lähden Suomesta elokuun alkuun mennessä. Aikaa ei siis ollut paljon, kun toukokuun viimeisinä päivinä laskeuduin Helsinki-Vantaalle. Työjärjestykseni oli seuraava: ensin nettisivut kasaan ja sen jälkeen järjestän paikan missä puhua. Nettisivujen tekninen työ oli melko helppo juttu, sillä hyödynsin kotisivukonetta. Halusin sivuista yksinkertaiset, joten kone toimi hyvin, vaikka jouduin jossain asioissa tekemään kompromisseja. Kuvat sivuja varten olivat jo olemassa, vain sisältö vaati enemmän työtä. Olin kirjoittanut jo lentokoneessa luonnoksen, joka päätyi Tarina-sivuksi.  Asioiden tiivistäminen ja käyttäjäkokemuksen miettiminen vaativat ponnisteluja. Onneksi sain apua ystäviltäni. Yksin en olisi saanut tiivistettyä ajatuksiani niin, että joku toinenkin voi ne ymmärtää. Paljon olisin voinut sanoa lisääkin, mutta vähempi parempi.

Sivujen valmistumisen jälkeen kävin vielä sisäistä kamppailua sen kanssa, olenko valmis julkaisemaan sivuston. Kertomaan henkilökohtaisista kokemuksista, joita en osannut itsellenikään selittää. Pelot olivat jälleen pinnalla, mutta tiesin, että nyt en voi perääntyä. Tein juhannuksen jälkeen viikon vaelluksen Ylläkseltä Hettaan. Sain jälleen asiat tärkeysjärjestykseen vaelluksellani ja oli selvää, että tämä on vietävä maaliin, tai tulen sitä katumaan lopun elämääni. Jollen näin voimakkaita visioita seuraisi, niin minkä mukaan elämääni sitten eläisin? Myös Intiaan lähtö alkoi näyttää yhä varmemmalta, vaikka en sitä halunnutkaan vielä mielessäni lukita varmaksi.

Julkaisin sivut. Lähetin kahteen paikkaan kyselyn, voisinko päästä pitämään puheeni heidän tiloissaan. Oli jo heinäkuu, joten aikaa ei ollut paljon. Kuten arvasinkin, heinäkuu ei herättänyt innostusta, vaan myöhäisempi syksy olisi ollut parempi. Itseni takia minun oli vain päästävä puhumaan ennen lähtöäni, joten varasin Tampereen pääkirjasto Metsosta pienen 35 hengen salin. Sitten julkaisin tapahtuman. Taas mielen möröt huutelivat herjojaan ja meinasin jättää mainostamisen kokonaan väliin. Onneksi ystäväni ojensi minua ja kutsuin ihmisiä sosiaalisen median välityksellä, tein muutaman julisteen kirjastoihin jne.

Sitten alkoi vasta varsinainen työ. Päivä oli lukittu ja aikaa tilaisuuteen oli reilu pari viikkoa. Tunnen itseni ja tiesin, että ennen kuin tilaisuus on selvä, en pysty mitään valmistelemaan. Ei se senkään jälkeen helppoa ollut. Halusin puhua spontaanisti, ilman tarkkaa aikataulua ja käsikirjoitusta. Tarvitsin kuitenkin rungon, jossa rajaan aiheet ja luon jonkinlaisen rakenteen, jotten eksy ihan mihin tahansa sivuraiteille. Hiljalleen juttu alkoi hahmottua. En halunnut käyttää powerpointia, joten kirjoitin vain muutamalle fläppitaulupaperille joitakin avainsanoja. Pistin kellon käymään ja koitin kuinka juttua tulee. Ei mitenkään sulavasti, mutta sain kuitenkin rakennetta hiottua. Välillä iski epäusko ja mietin esimerkiksi, tarvitsenko powerpointin tuekseni. Jostain syystä en sitä kuitenkaan halunnut tehdä. Oli jännittävää valmistella asiaa, jota et voi todella valmistella. Saatoin vain kerrata kirjallista materiaalia ja miettiä mitä esimerkkejä voisin elämästäni käyttää. Esitys lähestyi ja kaksi päivää ennen tunsin, kun adrealiini alkoi virrata ja kehoni jännittää.

Kiiruhdin kirjastolle. Visuaaliset kikat ja täydellisyyden tavoittelun oli saanut unohtaa joka vaiheessa valmistelua. Päämäärä oli vain saada puhe kunnialla läpi. Yritin sählätä kaiken valmiiksi: videokamera, äänitallennin ja langaton mikrofoni, kauttimet ja tietokone. Sitten vielä viime hetken paniikki, mihin järjestykseen avaisanat seinälle tulevat? Joku koputtaa jo ovella, on vartti enää esityksen alkuun. Päästään ihmiset sisään ja järkytyn, kun huomaan saliin astuvan tuntemattomiakin ihmisiä. Menen keräämään itseäni vesaaan. Lähes tärisen jännityksestä. Itse puheesta voit lukea täältä.

Tiedän, että pystyn muuttamaan sanat teoiksi ja olen varsin tehokaskin, kun saan oikean vaihteen päälle. On kuitenkin paljon helpompaa vain haaveilla ja visioida. Toteuttaminen vaati jo ihan erilaisia ponnisteluja. Perinteisesti kaikki muu tekeminen on yhtäkkiä houkuttelevampaa kuin se, mikä olisi sillä hetkellä tarpeen. Kuinka siivoominen tuntuukin yhtäkkiä todella tarpeelliselta. Kun yhtälöön lisättiin se, että olisin niin helposti voinut jättää koko jutun toteuttamatta, niin työn aloittaminen piti päättää joka päivä uudestaan. Minun ei olisi tarvinnut kenelläkään kertoa visiostani ja vaikka olisin kerrottuani jättänyt homman puolitiehen, ei silläkään olisi ollut mitään seurauksia. Oli siis haastavaa aktivoida itsensä työvaiheeseen. Pakollisen puurtamisen asioiden eteen, jotta voin sen pienen hetken aikana toteuttaa varsinaisen vision. Tarvitsemme siis tasapainoa levon ja haaveilun sekä aktiivisuuden ja työn välillä. Tärkeimmät asiat teemme ehkä vain sisäisen palon vuoksi ja silloin emme voi luottaa ulkopuolisen pakon voimaan. Minkä vision sinä haluat toteuttaa?

- Turkka

Ystävämme joutilaisuus

Tämä aihe tuli mieleeni jo keväällä, kun reppureissasin vajaat viisi kuukautta Intian, Thaimaan ja Nepalin maisemissa. Kesä Suomessa meni niin nopeasti, että moni mielessä kytevä juttu jäi kirjoittamatta. Lisäksi jonoa oli jo ennestään. Toivon mukaan täällä Intiassa saan naputeltua ajatukset teksteiksi, eikä opiskelu käy liian kiireiseksi.

Lähdin matkaan kahden päämotiivin siivittämänä. Ensimmäinen oli hiljalleen voimistunut ajatus matkustaa pidempään ja nähdä maailmaa. Toinen oli se, että olin niin hukassa itseni kanssa, etten enää keksinyt mitään uusia tapoja yrittää aukaista solmujani. Sisäinen sekasorto oli liian suuri ja tuntui ahdistavalta olla Suomessa, kun muilla pyörii arki ja minä koitan vain päästä perille itsestäni. Parisen vuotta käynnissä olleen prosessin aikana oli tullut niin paljon keskusteltua, luettua, ajateltua ja kokeiltua, että resurssit olivat varmasti kasassa, mutta en vain osannut käyttää niitä. Sitten päätin vain luovuttaa. Ostin menolipun Intiaan. Minulla ei ollut mitään erityisempiä matkasuunnitelmia. Lähinnä vain vaihtaa maisemaa ja kokeilla, millaista reppureissaaminen on.

Ensimmäiset kolme viikkoa menivät opetellessa tavoille ja kohdatessa monia jänniä hetkiä, kun en tiennyt mihin päädyn ja miten. Mumbain liikennekaaos sai minut nostamaan kytkintä kahden yön jälkeen ja pakenin Goalle hakemaan pehmeämpää laskeutumista. Siellä kuluikin melkein pari viikkoa vain hengaillessa ihmisten. Sieltä jatkoin matkaa Hampin rauniokaupunkiin muiden reissaajien suositusten perusteella. Hampissa ei ollut paljoa tekemistä, joten useat päivät kuluivat pitkän aamiaisen, pitkän lounaan ja pitkän illallisen merkeissä. Vaihdoin vain ravintolasta toiseen röhnöttäen makuupaikoilla kirjaa lukien ja välillä höpöttäen muiden kanssa. En siis tehnyt mitään kovinkaan rakentavaa tai hyödyllistä, jos vertaa siihen, millaista toimintaa yhteiskuntamme suosii. Toki oli hyviä keskusteluita, kielitaito kehittyi, tutustuin uusiin ihmisiin ja luin muutaman uusia ajatuksia herättävän kirjan. Tuntui kuin järjestelmäni olisi ajettu alas ja kaikki toiminnot olisivat hetkeksi pysähtyneet. Se ei ollut hyvä tai huono juttu, näin vain oli. Ei tarvinnut olla mitään. Antauduin juotenololle.

Ehkä noin kuuden viikon haaluilun jälkeen, tuli ensimmäinen välähdys luovuuden elpymisestä. Istuin bussissa ajallen alas Etelä-Intian korkeimmalta huipulta ja yhtäkkiä tuli visioita, unelmia, inspiraatiota. Selvyyden hetki, jossa asiat vaan tuntuvat yksinkertaisilta ja kristallinkirkkailta. Hiljalleen syksyllä vaivannut turtumus tuntui jäävän taakse. Sain kirjoitettua pitkään mielessäni olleet tekstit pariterapiasta ja nettideittailusta. Elpyminen huipuntui Himalajalle, jossa koin noin viikon mittaisen luovuusjakson. Oli jälleen selkeää, mitä minun tulisi tehdä. Asiat ja visiot vain tulivat mieleen samalla, kun kävelin luomoavissa vuoristomaisemissa.

Olen lukenut tyhjäntoimittamisen ja luovuuden liitosta jo ennen matkaani. Olen sen myös kokenut, kun olen säveltänyt musiikkia liikkuvaan kuvaan tai tehnyt äänisuunnittelua tv-ohjelmiin. Luovuus ei tule istumalla työpisteellä määrättynä aikana. Joskus tietysti viime hetken kiire toimii parhaana muusana. Matkan jälkeen luin Saku Tuomisen kirjan Luova järkevyys, jota voin suositella jos aihepiiri kiinnostaa. Kirjan viesti vahvisti kokemaani. Luovuus iskee silloin, kun teemme jotain ihan muuta. Alitajuntamme työstää taukoamatta omaa tahtiaan, mutta emme voi tietoisesti vaikuttaa sen toimintaan. Paras apu on antaa sille rauha tehdä oma osuutensa. Lihasten kasvu tapahtuu levon aikana, niin ilmeisesti myös ideoiden. Tekemättömyys on kuitenkin vaikeaa, koska uskomme, että kun oikein puristamme, niin silloin tulee tulosta. Uskomme hallitsevamme luovan prosessin samalla tavalla kuin kävelyn. Ja tietenkin tulosta pitää tulla silloin, kun me sitä haluamme, heti, nyt. Kokemukseni tällä melkein vuoden ajanjaksolla oli niin selkeä, että turha sitä epäillä. Me tarvitsemme rauhaa, lepoa ja joutilaisuutta, jotta voimme elpyä ja saada yhteyden elämäniloon, luovuuteen ja unelmiin. Joskus tarvitsemme myös uutta ympäristöä, jossa voimme irrottaa ajatyksemme kokonaan arjesta. Luonto taitaa olla yksi parhaista paikoista antaa mielen ja kehon rentoutua. Minä tarvitsin omien lukkojeni avaamiseen kuukausia ja olin onnekas, että sen pystyin järjestämään. Toisille riittää varmasti lyhyempikin aika, mutta uskon: olemme kaikki me sen verran samanlaisia, että tarvitsemme joutilasta aikaa, jotta saamme parhaat ja luovimmat ajatuksemme tietoiseen mielemme piiriin.

  
Visiot ja unelmat ovat kuitenkin vain mielessämme. Tarvitsemme niitä, mutta muuttuakseen todeksi, ne pitää toteuttaa. Itselleni visiointi ja ideointi on lopulta helppoa, mutta konkreettisen tekemisen työvaihe on usein kovinkin tuskallinen taisto. Seuraavaksi kirjoitankin aktiivisuuden ja tekemisen tärkeydestä. Sitä odotellessa, ota aikaa itsellesi ja tee jotain mitä rakastat, ihan vain huvin vuoksi.

- Turkka

Ensimmäinen puhe

Tällä hetkellä istun Intiassa Alleppeyn kaupungissa majataloni katolla. Huomenna pääsen kohteeseeni, eli saavun Amritapuriin ja aloitan valmistautumisen filosofian ja sovelletun psykologian opiskelua varten. Siitä miten tänne päädyin kirjoitan vielä oman tarinansa. Vajaa viikko sitten olin kuitenkin jännityksestä jäykkänä Tampereen pääkirjasto Metson vessassa.

Katselin itseäni vessan peilistä ja ihmettelin, mihin sitä onkaan itsensä taas tunkenut. Olin järjestänyt julkisen puhetilaisuuden ja avatessani luentosalin oven, sisään astui tuntemattomiakin ihmisiä. Mainoksessani lupasin käsitellä pelkoja, herkyyttä ja haavoittuvuutta sekä inspiroida kuulijoita. Mitä olinkaan mennyt tekemään! Mitä jos en saa sanaa suustani? Mitä jos ajatus ei kuljekaan kuin itsestään, vaikka olen sen varaan laskenut koko puheen? Mitä jos en pystykään olemaan avoin yleisön edessä? Mitä jos osoittautuu, että visio puheen pitämisestä on ollut täysin harhaanjohtava?

Ei auttanut kuin nauraa peilikuvalleen ja astua ihmisten eteen, varjosta valoon, kuten puheeni aloitin. Laitoin aloitusmusiikin soimaan. Keräsin itseäni ja ajatuksiani. Tässä ja nyt. Aloin puhua, jotain sellaista mitä olin ajatellut ja paljon sellaista, mikä ei ollut tullut mieleeni, kun olin valmistautunut. Jännitys alkoi laueta. Rentouduin ja löysin flown. Olin auki. Puhuin mitä mieleen tuli ja onneksi mieleeni tuli ihan kohtuullisen tasokasta juttua. Oli asiaa, mielipiteitä, syvyyttä, herkkyyttä ja huumoria. Onneksi oli huumoria, sillä vaikka käsittelin välillä varsin synkkiä ja vaikeita aiheita, halusin puhua niistä silti pilke silmäkulmassa. Loppu läheni. Tiesin, että pääsen kunnialla maaliin. Viimeiset sanat ja sävelet, raikuvat aplodit ja kumarrus. Se oli siinä. Elämäni ensimmäinen julkinen puhe.

Niinalle kiitos kuvasta.

Olo oli helpottunut ja huojentunut. Kuulijat olivat iloisia, eikä kukaan rynnännyt pois. Moni jäi kiittämään ja halaamaan. Toiset myös kertoivat tuntemuksiaan, joko kasvotusten, puhelimessa tai viestein. Kiitos kaikista kommenteista. Jokainen muisti eri asioita, jokainen koki puheen tavallaan. Hyvää palautetta tuli paljon. Usko siihen, että tätä juttua kannattaa kehittää vahvistui. Paras palaute oli mielestäni "puhut sydämestä". Se on mielestäni tärkein asia. Ihan sama mitä sanon tai teen ihmisten edessä, ei sillä ole mitään pohjaa, jollei se tule sydämestä. Se on sitten toinen juttu, miten kukin puheen kokee, mutta tärkeintä on se, että pystyn avaaman itseni ja näin jakamaan jotain aitoa itsestäni. Tästä voit lukea, miten Uskalla parantua-blogia pitävä Karita Aaltonen kommentoi puhetta Facebookissa.

Pyrkimykseni on pitää joulukuussa, kun seuraavan kerran saavun Suomeen, pari uutta puhetilaisuutta. Ehkä samoillla teemoilla, ehkä hiukan eri aiheilla. On niin monia aiheita, mistä voisin puhua, mutta toisaalta kaikki tähtää siihen samaan, että pyrin kannustamaan ihmisiä omalla tiellään eteenpäin. Jos sinulla on tiedossa paikkoja, jossa voisin puhua ja löytyisi potentiaalista yleisöä, niin kirjoita minulle maili.

Loppuun vielä kiitos kaikille, jotka ovat kannustaneet minua matkalla ihmisten eteen. Sisäinen taisto on ollut suuri ja epäily omia ajatuksia kohtaan on ollut välillä voimakas. Mielen möröt ovat kuiskineet masentavia ja pelkoja herättäviä viestejään, mutta sitten olen muistanut ne monet kannustavat sanat, joita olen kuullut ja uskaltanut astua taas askeleen eteenpäin.Oma usko on monta kertaa ollut koetuksella, mutta monien ystävien ja tuttujenkin tsempillä, olen jaksanut selättää epäilyni ja jatkaa kohti vision toteuttamista. Kiitos!

- Turkka