maanantai 5. lokakuuta 2020

Vaeltamisesta

Eilen sain niin sanotusti ketsuppipullon auki ja ehkä hetken aikaa ulos pursuaa ajatelmia, joita olen jo moneen kertaan suunnitellut kirjoittavani. Kuten edellisessä tekstissä kerroin, elämäni on sisältänyt kohtuullisen suuria muutoksia ja viimeisin vuosi on ollut varsin haasteellinen monilta osin. Ensimmäisenä avaan kuitenkin teeman, mitä olen paljon miettinyt: miksi kävelin Uuden-Seelannin läpi? Mitä siitä sain? Pohdin asiaa jo vaelluksen alussa, mutta nyt sen päätöksestä on jo yli vuosi, joten näkemystä on tullut roppakaupalla lisää.

Olen miettinyt ja tunnustellut, mikä oli erilaista, kun päivästä toiseen talsin maita ja mantuja kaukana kotoa. Vaelluksen oletettu noin neljän viiden kuukauden kesto loi otollisen maaperän irroittautua kaikesta tutusta Suomen puuhailusta. En käyttänyt somea paljoakaan, en lukenut uutisia kuin harvoin. Tyttöystävä oli ainut henkilö, kenen kanssa oli viestittelyä mahdollisimman paljon. Monesti oli kuitenkin niin, että olin useita päiviä katveeessa, joten ei tarvinnut edes kokea kiusausta käväistä netissä.




Ylipäätänsä ikävä tyttöystävän luo oli ainut juttu, mikä aiheutti henkisiä haasteita. Sekin tasaantui alun jälkeen, kun saimme sekavaa suhdettamme ruodittua kasaan. Muuten kaikki sujui melko mallikkaasti. Olin varautunut siihen, että itken kaatosateessa, kun en jaksa loputtoman raskasta taivaltamista, mutta näin ei kertaakaan käynyt. Haastavia hetkiä kyllä koin, mutta joko sain kiksit  niistä tai sitten olin vain kiukkuinen reitin huonosta suunnittelusta. Noin 700 kilometrin nurkilla jouduin pitämään päivän ylimääräisen levon, kun jalat olivat arat asfaltilla kävelystä. Maltoin jatkaa rauhassa, eikä ongelma jatkunut. Koko vaelluksen aikana sain vain yhden rakon, eikä siitäkään ollut haittaa.


Sinänsä ainainen vaeltaminen ei onnea ja autuutta minulle toisi, sillä vaelluksella iskee inspiraatio ja visioin, millaisia taiteellisia projekteja haluan tehdä. Myös läheisyyttä ja seksiä oli kovasti ikävä. Nyt kun olen Suomessa ja onnekseni saan toteuttaa (koronan takia varsin rajoitetusti) näitä vaelluksella tulleita taiteellisia visioitani, mietin välillä, kuinka siistiä olisikaan olla taas pitkällä vaelluksella. Tätä paradoksia tuskin voi ratkaista, sillä projekteihin sisältyy yleensä paljon kalustoa ja ihmisiä, vaellus taas on toisesta ääripäästä. Mutta kenties onnistun niitä jollain tapaa lomittamaan. Jotain samaa löytyy kuitenkin, seksielämä on yhtä omatoimista täällä kuin polulla. :D


Jännä asia on myös se, että reissut jotenkin vain katoavat mielestä. Hankala selittää auki, mutta välillä havahdun siihen, kuinka paljon erilaisia seikkailuita ympäri maailmaa olen tehnyt, mutta niitä ei oikein edes muista. Enemmän vaellus elää sen kautta, että sitä ihmetellään ja siitä kysellään, mutta itse en sitä kovin aktiivisesti muista. Päivät koostuvat ihan muista murheista ja mieli pyörii enemmän tulevaisuuden ympärillä, joten vanhat seikkailut ovat vain satunnaisia muistoja.



Suurin ero minkä olen löytänyt elämälle Suomessa ja pitkällä vaelluksella on jännitys. Tarkoitan sellaista pientä jännitystä tai ahdistusta mikä tulee, kun on paljon asioita mielessä. Saattaa olla kotiin liittyviä pohdintoja, työhön ja harrastuksiin, ihmissuhteisiin ja ties mihin. Aina on jotain, mitä voisi tehdä ja hoitaa. Luonnossa asiat ovat yksinkertaisia, ei tarvitse pelata mitään sosiaalisia pelejä ja arvuutella, miten missäkin tilanteessa pitäisi toimia. Suomen arjessa kärsin varmaankin lievästä sosiaalisesti ahdistuksesta, kun pitää erilaisissa tilanteissa koittaa selviytyä. Taidan sinänsä olla varustettu kohtuullisen pätevällä sosiaalisella vaistolla, mutta koska ajattelen monista asioista hiukan valtavirrasta poiketen, pitää usein luovia tilanteissa, ettei turhaan tule puhuttua liian outoja juttuja väärissä paikoissa. Polulla epäonnistumiset ja onnistumiset ovat selkeästi mitattavia. Ehditkö valoisaan aikaan perille, pysyikö paikat ehjänä, riittikö ruoka ja juoma, selvisitkö hengissä. Onnistumisen voi pääosin määritellä itse. Kotopuolessa taas pitää arvuutella, mitä eri ihmiset pitävät omista suorituksista ja mitä niistä seuraa. Yrittäjänä joutuu jännittämään, tuleeko uusia toimeksiantoja vai ei. Eikä se takaa välttämättä mitään, vaikka olisit hommat hyvin hoitanut.


Kovin kattavaa analyysia en ole pystynyt tekemään siitä, muutuinko vaelluksen myötä jotenkin. Isänä sairastuminen ja kuolema välittömästi paluuni jälkeen tekee hahmottamisesta vaikeaa. Mikä johtuu vaelluksesta ja mikä isän kuolemasta? Aiempien seikkailuideni perusteella sanoisin, että mitään ihmeempää muutosta ei ole tapahtunut. Se on eri Turkka joka seikkailee ja luovii tilanteessa kuin tilanteessa turvaan kuin se, joka jännittää ties mitä turhuuksia Tampereella. Niin hienoa kuin olisikin valjastaa se kokemus ja itsevarmuus arkiseen elämään, niin vaikuttaa siltä, että tutuissa ympyröissä sitä on melkolailla sama mies. Se kasvu mikä muuttaa Tampereen Turkkaa, se tapahtuu Tampereella.


- Turkka 

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Kuulumisia

Viimeisestä blogikirjoituksestani on melkein kaksi vuotta. Silloin oli Uuden-Seelannin läpivaellukseni 13. päivä ja pohdin, miksi olen kävelemässä 3000 kilometrin matkan. Välissä on tapahtunut paljon ja monta tekstiä olen ajatuksissani kirjoittanut. Elämä on haastanut monella tapaa, vienyt uusien ajatusten ja  kokemusten pariin. Ne ovat olleet melko kivuliaita ja masentavia. Niissä riittää pohdittavaa, mutta tässä yritän vain avata lyhyesti, mitä kaikkea on tapahtunut. 


Vaellus päättyi 18.4.2019 ja palasin Suomeen toukokuun 18. päivä. Vaelluksen aikana oli herännyt ajatuksia, mitä tekisin, kun olisin taas kotona. Paluu ei kuitenkaan mennyt suunnitelmieni mukaan. Kaksi viikkoa paluustani isäni sai diagnoosin aggressiivisesta syövästä. Hän pääsi kuitenkin kotiin ja  äitini kanssa hoidimme häntä kotisairaalan avustuksella. Hänen saattohoitonsa kesti vain alle neljä viikkoa ja juhannuksena hän kuoli. Omalla tavallaan asiat menivät hyvin, kun olin kotiutunut vaellukselta ja ehdin hänen kanssaan viimeiset viikot viettämään, mutta toisaalta kuoleman odottaminen ja auttamisen mahdottomuus olivat raskaita kokemuksia, jotka nousevat mieleen välillä.


Päällisin puolin voin kuoleman jälkeen hyvin. Järjestelin asioita ja sulattelin tapahtunutta. Luovuuteni toimi hyvin ja syksyn aikana tein erilaisia projekteja. Tietoinen mieleni oli kohtuullisen hyvinvoiva, mutta alitajuisesti varmasti mylläsi. Ymmärsin, ettei kaikki ole ok, kun jossain kohtaa huomasin, että libidoni oli kadonnut. Lopulta oli myös ongelmia aamuyöstä heräämisen kanssa. Syksyllä kohtasin myös ison ammatillisen pettymyksen, kun en päässyt mukaan projektiin, joka oli jo pari vuotta ollut suunnitteilla.


Vuoden vaihteen nurkilla tunsin, että oloni alkoi kohentua, mutta tammikuun lopussa kumppani kertoi, että suhteemme on ohi. Se oli raskas asia itselleni. Kuolema on sillä tapaa helpompi käsitellä, että kun on ollut lähdön hetkellä läsnä, sen tietää, että se on lopullista. Mutta on vaikea luopua ihmisestä, joka on edelleen olemassa ja hyväksyä jotain, mikä ei ole niin ehdoton asia kuin kuolema.


Kun sitten kärvistelin erotuskissani, iski koronaeristys maaliskuussa. Luultavasti viime kevät oli elämäni rankinta aikaa. Oli kerrostunut monta asiaa, mitä en ollut ehtinyt käsitellä. Läpivaellus oli kokemus, jota olin ajatellut voivani rauhassa sulatella, kun palaan Suomeen. Hyppäsin kuitenkin lähes suoraan odottamaan isäni kuolemaa. Sitten tuli sitä seurannut aika, ero, työt loppuivat ja eristäytyminen yksin mökille. Fyysisen kivun lisäksi mielenterveys oli koetuksella. Masentavat ajatukset velloivat päässäni. Normaalioloissa olisin voinut olla sosiaalinen ja tehdä luovia projekteja, mutta nyt nämä eheyttävät mahdollisuudet olivat kiellettyjä. Toki olisin voinut yksin luoda vaikka mitä, mutta mikään ei vain kiinnostanut ja huomasin, kuinka paljon nautin siitä, että saan tehdä asioita toisten kanssa ja esiintyä yleisölle.


Kesäkuu toi lievennyksiä rajoituksiin. Sain taas nauttia ihmisten seurasta ja ilokseni erilaisia soittokeikkoja kertyi reilut kymmenen. Mieleni koheni, mutta tietty alavire on edelleen. Moni elämää koskeva asia mietityttää ja elämänkatsomus hakee uomiaan. Reilut viisi vuotta elämäni on mennyt aika lyhyellä ennustettavuudella ja olen pitänyt siitä, että koskaan ei tiedä, mitä kivaa voi tapahtua tulevaisuudessa. Maailma ympärilläni on ollut varsin tasainen ja ennustettava. Nyt koko maailma on varsin epävakaa ja tulevaisuuden näkymät kummalliset. En ole ennen kokenut tällaista ahdistusta ja epävarmuutta. Itsetunto on monella osa-alueella repaleinen ja tuntuu, että jotkin asiat ovat elämästäni sulkeutuneet pois.


Mielenkiintoista nähdä, mitä loppuvuosi tuo tullessaan. Tietyllä tapaa on jännä elää tällaisia erikoisia aikoja ja todistaa, mikä kaikki on maailmassa mahdollista. Toisaalta se on myös varsin pelottavaa. Mutta ei kai tämä lopulta ole niin vakavaa. Ainakin näin koitan itselleni kertoa.


- Turkka 

lauantai 2. helmikuuta 2019

Miksi kävelen?

Kello on 16:04 marraskuun 26. päivänä. Istun penkillä pienessä Russellin rantakylässä Uuden-Seelannin pohjoissaarella. On 3000 kilometrin taipaleeni 13. päivä ja matkaa on kertynyt reilut 250 kilometriä. Kaikki on mennyt tähän mennessä hyvin. Ei niin, etteikö olisi jotain pieniä ongelmiakin ollut, mutta sehän kuuluu asiaan. On ollut yli 30 kilometrin päiviä, muutamia lyhyempiä ja kaksi varsinaista lepopäivää. Sadetta on piisannut, mutta auringostakin olen saanut nauttia varsin mukavasti.

Kysymys mihin en ole keksinyt vielä vastausta on se, miksi minä kävelen. Yksinkertainen vastaus on se, että se kuulostaa sopivan hullulta, uskon pystyväni taivaltamaan koko matkan ja elämäntilanteeni mahdollistaa tällaisen irtioton. Nuo motiivit eivät kuitenkaan auta jaksamaan silloin, kun herää märästä teltasta taas uuteen sateeseen ja tiedät, että matkaa pitää vain jatkaa. Ei sateessa kävely tai jalkojen kipuilu varsinaista nautintoa ole, kun et voi lopettaa silloin, kun haluaisit. Jotain masokistista nautintoa kuitenkin itseni rääkkäämisestä saan.



Uudet paikat, maisemat ja ihmiset ovat tietysti yksi syy. Niistä pidän. On hidasta liikettä ja muutosta. Rakastan jännitystä siitä, kun ei tiedä tarkalleen mitä edessä on. Lisäkiksejä saan pulmien ratkaisuista. Sellaisista, mitkä on vain pakko ratkaista, tässä ja nyt. Nämäkään eivät yksin riitä syyksi, sillä hienoja paikkoja ei ole edessä joka päivä, tuskin joka toinenkaan. On tavallisia maanteitä ja tavallisia metsiä.

Monotonisuus on myös osa viehätystä. Askel toisensa perään tamppaan tannerta ja kulutan aikaa. Siinä ehtii ajatella paljon. Tykkään ajatella, mutta se ei ole aina hauskaa. Koska kävelen yksin, minulla voi olla jopa yksitoista tuntia aikaa pohdiskella elon ihmeitä polulla. Ainakaan tähän mennessä en ole pohtinut mitään kovin ihmeellisiä asioita. Joskus en oikeastaan mieti mitään.



Suurin yksittäinen pohdiskelujeni teema on ollut muotoaan etsivä parisuhteeni. Tilanne on minulle uusi, sille en ole pitkää matkaa tehnyt niin, että olis joku, kenen luokse kaipaan. Siihen välimatka on tuonut perspektiiviä. Läheisyyden kaipuu on kova. Erilaisia pelkoja ja epävarmuuksia nousee pintaan. Viihdytän itseäni myös romanttisilla ja seksuaalisilla fantasioilla. Niihinkin voi uppoutua kymmeniksi minuuteiksi tylsällä tien pätkällä. Välillä läheisyyden kaipuu on niin kova, että voisin keskeyttää sen takia. Miksi sitä tarpoa merkityksetöntä vaellusta, kun voisi olla toisen kainalossa kotona?

Paras selitys retkelleni on ehkä edellä mainittujen seikkojen yli se, että ihailen yksinkertaista elämää. Minulla on kaikki rinkassani, tiedän mihin olen menossa. Pitää vain kävellä, nukkua ja syödä. Super yksinkertaista. Kun olen luonnossa yksin, ei tunnu yksinäiseltä. Kun olen kaupungissa yksin, saatan olla todella yksinäinen. Ei se toki niin yksinkertaista ole. Maan halki vaeltaminen vaatii paljon suunnittelua ja toimia, mutta se ei tunnu kuitenkaan vaivalloiselta. Tuntuu monesti vaikeammalta hoidella sinänsä helppoja juttuja Tampereella. Pitää selvittää sitä ja tätä, käydä tuolla ja täällä. Pitää säätää jo ihan vain säätämisen vuoksia. Säätämisellä taitaa olla työllistävä vaikutus. Mutta polulla maailma näyttää erilaiselta. Polulla asiat löytävät luonnostaan tärkeysjärjestyksen ja mahdollisuudet ovat varsin rajattuja. Ei jaksa säätää mitään turhaa. Kuinka vapauttavaa.




sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Luovuudesta

Tämä kirjoitus on alun perin kirjoitettu Luova laboratorio -sivustolle, jossa on julkaistu pohdintojani luovuudeesta. Luova Laboratorio meni kuitenkin kesällä tauolle, enkä tiedä jatkuuko toiminta enää samanlaisena, joten julkaisen tekstin tässä. Kirjoituksen lopusta löydät linkit aiempiin luovuutta käsitteleviin kirjoituksiini Luova laboratorio -sivustolla.
***

Luovuus on pohjimmiltaan mielenkiintoa ja oman luovan toiminnan edistäminen voi olla melko yksinkertaista. Mielemme ja alitajuntamme inspiroituvat virikkeistä, jotka haastavat vallitsevaa näkemystämme niin isoista kuin pienistä asioista. Luovuutta voi siis ruokkia altistamalla itseään uusille asioille, etsien, tutkien ja ihmetellen. Sillä ei ole merkitystä, millaiseen uuteen asiaan tutustuu, on se sitten tieteen- tai taiteenala, maa tai kaupunki, kirja tai uusi harrastus. Tarkoitus on kerätä tietoa ja näkemyksiä asioista, joista ei tiedä ehkä mitään entuudestaan. Riittää, että jokin herättää sisäisen tutkimusmatkailijamme kiinnostuksen.

Itse havahdun usein siihen, kuinka eri tavalla elämästä voidaan ajatella. En ole kaikesta ehkä samaa mieltä, mutta minua kiinnostaa, mitä erilaisen ajattelun taustalla on. Samalla joudun kyseenalaistamaan omia arvojani ja mielipiteitäni. Samoja asioita tehdään eri maissa ja kulttuureissa eri tavalla. Tästä havainnosta voi saada rohkeutta toteuttaa omia ideoitaan ja kokeilla erilaista tekniikkaa tai lähestymistapaa. Samalla kartutetaan aineistoa alitajunnan arkistoon, josta saattaa nousta inspiraatio yhdistellä asioita uudella tavalla ja ratkoa ongelmia uusin menetelmin.

Luovuus ei ole pelkästään sisäinen prosessi. Ideat ja opit pitää saattaa käytäntöön, jolloin ne jalostuvat uuteen muotoon. Tämän tekstin synty on vaatinut sen päätöksen, että nyt kirjoitan ja saatan ajatukseni kirjalliseen muotoon. Kaikkia ideoita emme tietenkään pysty toteuttamaan, mutta kannattaa tasaisesti tehdä jotain, sillä projekti jonka teet silkasta tekemisen ilosta, saattaa taas johtaa toiseen, jolla voi olla suurempikin merkitys. Kenties löydät uusia yhteistyötahoja, opit uusia taitoja tai saat sen ansiosta idean, jota et olisi ilman tuota panostusta saanut. Ainakin teet jotain, mikä sinua inspiroi. Voiko sen parempaa olla?

Tässä mainitsemani aiemmat luovuutta käsittelevät tekstit:
Päämäärätön, luonnollinen leikki on luovuutta parhaimmillaan
Oman luovuutensa rajat voi ylittää yhteistyöllä – Villeimmät visiot toteutetaan usein yhdessä, ei yksin
Luova prosessi on henkilökohtainen – Vain sinä tiedät, kuinka luovuutesi kanavoituu parhaiten
Luovuuden tärkein vaihe on aloittaa – Rajat voivat vauhdittaa inspiraatiota

- Turkka

maanantai 10. syyskuuta 2018

Muutoksia kehossa

Edellisen tekstini lopussa totesin, kuinka muutos on pysyvää. En silloin arvannut, kuinka konkreettisesti tuon kohtaan pian. Heinäkuun lopussa huomasin, että vasemman kämmenen jänteistä yksi oli oudosti pingottunut kireäksi. En ollut kättäni satuttanut mitenkään, joten päätin odotella, meneekö kireys ohi itsestään. Kolmen viikon jälkeen tilannen oli sama, joten kävin kysymässä lääkäriltä, mistä mahtaa olla kyse. Olin ehtinyt itse jo analysoida kättäni moneen otteeseen, ajatellen, että kenties jännä tarvitsee jonkun relaksoivan pistoksen. Olin kuitenkin väärässä.

Lääkäri totesi välittömästi, mikä on syy jänteen kireyteen, kun olin ongelmani kuvaillut. Kysessä on kämmenen kalvokutistuma (Dupuytrenin kontraktuura). Pikkurillini jänne jatkaa kiristymistään ja alkaa lopulta vetää sormea koukkuun. Aloin välittömästi miettiä, mitä seurauksia tästä on. Tuleeko sama vaiva muillekin sormille? Menetänkö koko käden toimintakyvyn vuosien aikana? Käykö samoin mahdollisesti myös oikealle kädelle? Sama tauti saattaa tulla myös naapuri sormiin, mutta ei välttämättä. On myös mahdollista, että oikean käden kohtalo on sama. Myös hoito mahdollisuuksia on, sitten kun jänteen kiristyminen alkaa haitata elämää.

 

Vielä käytännön ongelmia ei ole, mutta tulevaisuutta aloin miettiä hiukan eri tavalla. Tiedostin sen, että en pysty välttämättä soittamaan pianoa samalla tavalla. Pohdin myös, miten voin soittotekniikkaa sopeuttaa, jotta vasen käsi ei kokonaan jäisi vailla käyttöä. Tunsin myös ilon siitä, että tällä hetkellä käsi toimii hyvin ja voin nauttia soittamisesta. Vuosien tauon jälkeen olen ottanut soittamisen ja keikat jälleen aktiiviseksi osaksi elämääni. Taudin myötä sain lisää inspiraatiota toteuttaa ideoita, sillä en tiedä kuinka pitkään soittaminen on mahdollista. Ehkä pitkäänkin, mutta parempi toimia nyt eikä joskus.

Tämä tietysti laittoi miettimään kehon vanhenemista kokonaisuutena. Olen 36-vuotias, mutta erilaiset vaivat tuntuvat ikätovereita vaivaavan ja nyt kohtasin itse ensimmäisen peruuttamattoman haitan. Joskus vaeltaessa olen miettinyt, kuinka mahtavaa on kävellä vapaana luonnossa ja tiedostanut, että joskus se ei ole enää mahdollista. Huonolla tuurilla sellainen hetki voi koittaa jo paljon aiemmin kuin olettaisi. Ylipäätänsä elämä on arvaamatonta. Emme voi tietää tulevaisuuttamme. Moneen asiaan voimme vaikuttaa, mutta suurin osa asioista tapahtuu meistä riippumatta.

  J.R.R. Tolkien on Taru sormusten herrasta -saagan Sormuksen ritarit -kirjassa hienosti sanoittanut tätä tematiikkaa:

“I wish it need not have happened in my time," said Frodo.
"So do I," said Gandalf, "and so do all who live to see such times. But that is not for them to decide. All we have to decide is what to do with the time that is given us.”

Eli meidän tarvitsee vain päättää, mitä teemme ajalle, joka meille annetaan.

- Turkka

 

tiistai 14. elokuuta 2018

Lähteminen ja luopumisen pelko

Viime viikolla ostin vihdoin lentolipun Uuteen-Seelantiin. Haave vaeltaa 3000 kilometriä maan päästä päähän, syntyi vierailullani vuosi sitten. Mielessäni olen jo pitkään pitänyt selvänä, että lähden loka-marraskuun vaihteessa, mutta olen pantannut käytännön järjestelyiden aloittamista. Olen kyllä kertonut suunnitelmistani ja kieltäytynyt töistä, jotka olisivat matkan aikana. Matkaan lähtö on kuitenkin tuntunut enemmän ikävältä ajatukselta kuin innostavalta unelman toteuttamiselta.

Olen jo kerran lähtenyt reissuun ilman suunnitelmaa ja paluulippua, joten sinänsä henkisen prosessin pitäisi olla tuttu. Jostain pitää luopua voidakseen seikkailla maailmalla. Nyt kun olen vuoden verran ollut pääasiassa Suomessa, huomaan, kuinka joudun jälleen käymään läpi pelkoja siitä, miten puolen vuoden tai vieläkin pidemmän ajan poissa olo vaikuttaa elämääni. Viisumini on vuoden voimassa, joten sen puolesta takaisin ei ole kiire.



Suurin pelko liittyy siihen, mitä tapahtuu tärkeälle ihmissuhteelleni. En halua sitoa toista enkä itseäni odottamaan tulevaa, vaan näen paremmaksi sen, että molemmat nauttivat elämästään, mitä se sitten eteen tuokaan. Toivon kuitenkin, että matkani jälkeen molemmilla olisi edelleen halua jatkaa elämän ihmettelyä yhdessä. Aika näyttää.

Viimeisen vuoden aikana olen ollut aktiivinen monen asian parissa. Olen säveltänyt musiikkia tv-ohjelmiin, työskennellyt monissa Ylen tuotannoissa äänitarkkailijana, pitänyt erilaisia puheita ja työpajoja, alkanut soittamaan jazzia ja keikkaillutkin sen parissa, innostuen vuosien jälkeen musiikista ja luovista projekteista todella paljon. Kaikki tämä on saanut minut tuntemaan seikkailun ja jännityksen tuntua, uuden kohtaamista tutuissa maisemissa. Olen erittäin kiitollinen näistä jutuista ja samalla pelkään, että katoavatko mahdollisuudet tähän kaikkeen hienoon tekemiseen, kun olen poissa.

Ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vaikka jäisin Suomeen, ei ole varmaa, että hienot projektit jatkuisivat tai rakkaussuhteeni syventyisi lisää. Melko varma olen kuitenkin siitä, että jos jättäisin Uuden-Seelannin vaelluksen tekemättä, katuisin sitä myöhemmin. Hetkittäin joku yksittäinen tapahtuma muistuu mieleeni edellisiltä seikkailuiltani. Tunnen vapauden ja täyttymyksen, jota en saavuta vain tutuissa maisemissa oleilemalla. Osa minusta viihtyy Suomessa ja Tampereella, toinen puoli kaipaa nähdä maailmaa.



Maailmalla näköalani laajenee. Opin niin itsestäni kuin maailamasta jotain, mitä en omassa Suomen kuplassani huomaa. Itsetuntemus  ja -varmuus kasvavat, mikä auttaa niin ihmissuhteiden, töiden kuin luovien harrasteiden kanssa. Kokemuksen myötä olen huomannut, että ystävät eivät katoa ja kivoja työtilaisuuksia tarjotaan, vaikka olen ollut poissa kuukausia ja niin sanotusti ulkona piireistä. Tämäkään ei tosin takaa, että näin tapahtuu myös tulevaisuudessa. Kaikki virtaa, muutos on pysyvää. Yritän kuunnella sydäntäni ja seurata sen ääntä. Se sanoo, ettei lähtemisen ja luopumisen peloille pidä antaa valtaa, vaan kannattaa lähteä rohkeasti kohti tuntematonta ja uusia haasteita.

Matkablogistani voi lukea kokemuksiani tuolta ensimmäiseltä seikkailulta. Myös myöhemmiltä retkiltä löytyy tarinaa. Tässä linkki kappaleeseen Spotifyssa (Ólafur Arnaldsin Þú Ert Jörðin) se tuli vastaan ja tuntui, että haluan jakaa sen.

Aurinkoista päivää sinulle. :)

- Turkka

perjantai 25. toukokuuta 2018

Stressi syntyy ajatuksista

Viime kuukaudet mielessäni on pyörinyt tavalla tai toisella Sohvaset - täydellisen joulun metsästys -erikoisjakson musiikin säveltäminen ja tuotanto. Se on isoin juttu, mitä olen tv-musiikin parissa tehnyt. Äänitimme pari viikkoa sitten Tohlopissa Ylen studiolla Torvikopla Big Bandin kanssa heidän kapellimestarinsa Antti Karvosen sovittuksia sävellyksistäni.

Työskentely Big Bandin ja sovittajan kanssa oli minulle täysin uusi juttu, joten monta asiaa ja termiä piti opetella sekä hyväksyä, ettei kaikkea voi osata. Normaalisti projektit ovat minun hallussani, mutta tässä tapauksessa mukana oli monta ihmistä, joiden panos vaikutti lopputulokseen ja aikatauluihin. Luovaprosessi on aina jännittävä, mutta tällä kertaa se oli erityisen kutkuttava, kun vastuu jakautui muidenkin harteille, enkä ollut varma miten kaikki prosessin vaiheet sujuvat.





Pahimmat pelon hetket koin parisen kuukausi sitten, kun tuntui, ettei aika riitä ja tehtävää olisi vielä paljon. Parina aamuna havahduin siihen, kuinka herätessäni olin todella rento. Sitten mieleeni tuli huoli jostain projektiin liittyvästä jutusta. Samalla tunsin kuinka rentous katosi ja kehooni nousi stressi. Tämä oli varsin valaiseva esimerkki siitä, kuinka mieli kehittää pelon ja keho reagoi siihen, vaikka fyysisesti makasin edelleen sängyssä, jossa minuutti sitten olin ollut rento ja levollinen. Hyvä asia oli se, että samalla huomasin, että nukun hyvin ja keho palautui jännityksestä öisin.

Stressi ei ole paha asia. Se terävöittää aistejamme ja ajatteluamme, tosin se saattaa myös rajoittaa ongelmanratkaisukykyämme. Itse pidän siitä jännityksestä, kun koko keholla tunnen luovuuden puuskat ja onnistumiset, toisaalta myös ne epätoivon hetket ja pelot siitä, etten löydä toimivia sävelmiä aikataulun puitteissa.




 Näin tehtiin -video äänityksistä

Kävin paljon kävelemässä, harrastin liikuntaa ja tein asioita, joiden parissa unohdin projektin. Alitajuntani kyllä työsti sävellyksiä koko ajan, mutta tietoisen mielen oli hyvä antaa levätä. Välillä oli päiviä, jolloin en tehnyt oikeastaan mitään, mutta sitten kun oli taas oltava paikalla harjoituksissa ja vietävä asioita eteen päin, olin energinen ja aikaansaava.

Huolien ja pelkojen täyttäessä mielen, on hyvä muistaa, että suurin osa synkistä ajatuksista on mahdollisuukisa, jotka eivät koskaan toteudu. Kannattaa ennakoida ongelmia ja ratkaista niitä, mutta on hyvä myös luottaa siihen, että asiat ratkeavat sitä mukaa, kun niitä todellisia ongelmia tulee eteen. Lepo, ystävät ja harrastukset auttavat pitämään elämän tasapainossa, kunhan vain niille antaa aikaa silloinkin, kun tuntuu ettei aika riitä mihinkään.


Projektin lomassa olen kirjoittanut kaksi tekstiä Luova laboratorio -sivustolle. Ensimmäinen teksti käsitteli luovuutta ja rajoituksia. Toisessa pohdin luovan prosessin henkilökohtaisuutta.

- Turkka