Tehdä itsestään numero

Edellisessä tekstissä kirjoitin, kuinka ensimmäinen työpajani ei täysin onnistunut. Analysoin ongelmaksi markkinoinnin ja oman tunnettuuteni. Nyt kirjoitan siitä, mitä tuo tunnettuuden miettiminen itsessäni herättää. Toisaalta sitä ei kaipaa, mutta jos haluan pitää puheita, työpajoja ja muita vastaavia tapahtumia, niin auttaa huomattavasti, jos ei ponnista täysin puskista estradille, kun tarkoitus on kuitenkin olla yhteydessä yleisön kanssa.

Suhtautumiseni esilläoloon on kaksijakoinen. Toisaalta se on minulle luontevaa ja helppoa. Voin puhua avoimesti, pidän asioiden jakamisesta ja uskon, että sillä tavalla autamme toinen toisiamme ymmärtämään elämää. Saan kiksejä esiintymisestä, oli se sitten musisoimista tai puhumista.

Välillä tunnen kuitenkin halua vain vetäytyä omiin oloihini. Sulkea maailma ulos ja unohtaa kaikki. Tarkkailla elämää välimatkan päästä. Asioiden jakamiseen liittyy myös pelkoa. Miten ihmiset suhtautuvat ajatuksiini? Ymmärretäänkö minua? Mitä jos minusta ei pidetä tai minua vastaan hyökätään? Kun lukee suosittuja blogeja ja niiden kommentointia, tulee vastaan melko karmivia kommentteja.

Lukiessani sellaisten henkilöiden haastatteluja, jotka ovat ihmisten arvostelun kohteena, todetaan usein, että parempi olla lukematta mitä itsestä netissä kirjoitetaan. Vaikka julkisuus kuuluu heidän työnkuvaansa, niin nahka ei koskaan kasva niin paksuksi, etteikö toisten ilkeät sanat sattuisi. En ole ollenkaan varma, haluaisinko koetella itseäni tuolla tavalla.

Olen tällä hetkellä siis melkoisen mukavassa tilanteessa. Voin kirjoittaa blogia rauhassa, sillä se ei kovin monen luettavaksi eksy ja puheitani tulevat kuuntelemaan ihmiset, jotka ovat yleensä avoimin mielin liikenteessä. Suuremman yleisön tavoittaminen merkitsisi varmasti myös sitä, että arvostelua tulisi enemmän. Toki tietoisuus myös kasvattaisi mahdollisuuksia saada enemmän yleisöä tilaisuuksiini ja näin työpajakin voisi täyttyä osallitujista.

Kotoa olen saanut kasvatuksen, jonka mukaan työ puhuu puolestaan ja omilla saavutuksilla ja osaamisella ei retostella. Se on yksi selkeimpiä asioita, johon olen halunnut tehdä pesäeroa. Tuossa ajattelussa taitaa olla jotain perin suomalaista. Nöyristellään ja vähätellään itseä. Terve ylpeys omasta tekemisestä kielii kuitenkin vain hyvästä itsetunnosta, eikä teennäinen nyöryys ole mielestäni sen kauniimpaa kuin yletön ylpeyskään.

Ymmärsin jossain kohtaa, että en voi päästä tekemään töitä joita haluan, jolleivat ihmiset kuule minusta ja tiedä mitä osaan. Myös oman tahdon ja kiinnostuksen esiintuominen on tärkeää, jotta avautuu mahdollisuuksia asioihin, joita moni muukin haluaa tehdä. Olen saanut tehdä monia hienoja juttuja niin tv-tuotantojen parissa kuin rockmuusikkona. Nämä henkilökohtaisesti isot jutut eivät ole toteutuneet sen takia, että olisin odotellut kotona jonkun hakevan minut, vaan se on vaatinut uskallusta tuoda esiin omaa osaamista, intohimoa ja persoonaa. Edelleenkään näiden asioiden esiintuominen ei ole vaivatonta, mutta helpompaa kuin muutama vuosi sitten.

Joskus käy hauskasti niin, että joku on kuullut siitä mitä teen ja ottaa yhteyttä. Toissa kesänä minua haastateltiin Hämeen Sanomiin ja viime syksynä sain luentokutsun Kaarisillan toimintakeskukseen. Ensimmäinen tarjosi hiukan näkyvyyttä ajatuksilleni ja toinen taas mahtavan tilaisuuden päästä puhumaan erityisnuorille. Sattuman kauppaa kumpikin. Usein siisteimmät jutut tulevat varsin yllättäviä teitä.

Ensi sunnuntaina vierailen YleX:n Bäkkäri-ohjelmassa. Sitä juontavat Uusi päivä -sarjasta tutut näyttelijät Valtteri ja Thelma. Kivaa ja jännää mennä heidän vieraakseen, sillä en ole koskaan ollut radiohaastattelussa. Mielenkiintoista nähdä, miten juttu luistaa. Jäädynkö kalikaksi ja juontajat joutuvat pelastamaan tilanteen vai joutuvatko he toppuuttelemaan, kun pääsen vauhtiin ja juttu ei meinaa loppu? Ehkä se on jotain tuolta väliltä. Nyt vain miettimään, miten pukeutua radio-ohjelmaa varten.

- Turkka

Epäonnistuminen

Lauantaina 28.10. pidin ensimmäisen Oman polun oivallus -työpajan. Idean kypsyttelyn voi katsoa kestäneen parisen vuotta. Toukokuussa runko hahmottui sattumalta mieleeni saunan lauteille ja sen jälkeen olikin jäljellä enää käytännön toteutus.

Työtä kuitenkin riitti paljon, kun piti tutkia tarkemmin mitä tietoa haluan työpajan osallistujille eri osioissa tarjota. Lisäksi nettisivut kaipasivat päivitystä ja uutta sisältöä. Piti raapustaa esittelyteksti työpajalle, valita sopiva tila, perustaa nettikauppa, tutustua verkkomainontaan ja paljon muuta pientä, mutta aikaa vievää säätämistä. Tarkoitukseni oli ottaa myös uudet promokuvat ja teettää kiva logo työpajalle, mutta ne jäivät odottamaan seuraavaa kertaa.

Tiesin, ettei tilaisuuden markkinointi omilla resursseillani ole kaikista tehokkainta, mutta oletin Facebookin avulla tavoittavani ihmisiä. Kun olin ensin opetellut mainonnan tekniset salat, sain julkaistua mainoksia, mutta lopulta huomasin, että en tavoita ihmisiä niin hyvin kuin olin kuvitellut.

Olin kysellyt kommentteja työpajan sisällöstä ja palaute oli varsin positiivista. Viimeinen ilmoittautumispäivä kuitenkin lähestyi vauhdilla ja yhtään osallistujaa ei vielä ollut. Olin varautunut siihen, että työpaja saattaa peruuntua osallistujien uupuessa, mutta suurin huoleni oli, jos en pääse testaamaan työpajan toimivuutta. Uskoin sen toimivan, mutta varmuus tulee vasta sitten, kun tietää, kuinka osallistujat työpajan kokevat.

Halusin joka tapauksessa pitää työpajan, joten koitin viimeisellä viikolla haalia muutaman osallistujan tuttujen kautta, tarjoten työpajan ilmaiseksi palautetta vastaan. Tämäkin osoittautui lyhyellä varoitusajalla varsin haastavaksi tehtäväksi. Lopulta onnistuin löytämään kolme henkilöä, keiden aikatauluihin lauantai sopi.

Olin varsin tyytyväinen, kun menin valmistelemaan Olotila Moyoa työpajaa varten. Iltapäivä sujui mukavasti ja oli hienoa, että työpajan teema kosketti jokaisen koekaniinin elämää juuri sopivasti. Konsepti toimi käytännössä ja huomasin, kuinka onnistuin auttamaan elämän suunnan pohdinnoissa. Tärkeintä oli jälkikäteen saamani palaute, jossa osallistujat omalla tyylillään kertoivat, millainen kokemus työpaja oli heille.

Epäonnistuminen kyllä harmittaa. Syitä voi olla lukuisia työpajan sisällön kiinnostavuudesta markkinoinnin tehottomuuteen ja väistämättä oma tunnettuus, tarkemmin sanottuna sen puute, vaikuttaa. Ihmisiltä saamani palautteen perusteella teema on kuitenkin mielenkiintoinen, joten seuraavalla kerralla panostan lisää markkinoinnin suunnitteluun. Oma tunnettuus paranee luultavasti hiljalleen, kun tekee ja testaa ideoita käytännössä, uskaltaen myös huudella, että "hei tyypit, mä teen tällaista ja tämä on musta tosi siistiä". Tietysti on sekin mahdollisuus, että työpaja tai muut projektit eivät missään kohtaa saa tuulta purjeisiinsa kunnolla.

Osallistujien palaute oli niin hyvä, että kokeilen toisen kerran ensi vuoden puolella. Tunne on maaginen, kun huomaa onnistuneensa luomaan oikeanlaisen tunnelman, jossa osallistujat oivaltavat asioita itsestään ja elämästään. Siinä hetkessä tuntee todella onnistuneensa.

- Turkka

Vähän on parempi kuin ei mitään

Olen jo useamman vuoden opettellut siihen, että on parempi tehdä edes vähän, jos ei voi tehdä jotain sellaisena kokonaisuutena, jonka kokee hyväksi. Tämä pätee lähes kaikkeen, minkä voi aloittaa ja lopettaa helposti ja nopeasti.

Yksi hyvä esimerkki on liikunta. Harrastin nuorena urheilua ja totuin siihen, että harjoittelu kestää noin 1,5 tuntia ja siihen liittyy tietynlainen rasittavuustaso. Myöhemmin menin helposti siihen ansaan, että jos en ehtinyt tai jaksanut tehdä tällaista pitkää ja tarpeeksi raskasta harjoitusta, en tehnyt mitään.

Kun liikunta alkoi jäädä aivan liian vähiin, oivalsin, että voin tehdä lyhyempiä harjoitteita. Jos en ehdi juosta normaalia lenkkiä, on parempi käydä silti vaikka 20 minuutin hölkällä. Jos en jaksa juosta, on parempi käydä kävelyllä. Kaikki liikunta tekee kuitenkin keholle ja mielelle hyvää. Usein myös se, että ylittää aloittamisen kynnyksen auttaa niin, että lopulta tekee ehkä enemmän, kuin oli ajatellut juuri sinä hetkeänä jaksavansa.

Tätä vähän tekemistä pyrin soveltamaan moneen asiaan, mutta edelleen jätän usein jotain tekemättä, kun en ehdi tehdä sitä kokonaan. Moni asia tuntuu kokonaisuuteena niin suurelta, että sen aloittaminen tuntuu vaikealta. Kun ymmärtää, että pienetkin askeleet vievät asiaa eteenpäin, on helpompi tehdä edes vähän.

 
Suuren jutun jakaminen pieniin osiin helpottaa myös. Jos ehtii vartissa tehdä yhden jutun, niin se edistää asiaa ja siitä saa myös tyydytyksen tunteen. Yksi tärkeistä tuntemuksista ihmisen hyvinvoinnin kannalta on aikaansaaminen. Haluamme tuntea itsemme päteviksi ja aikaansaaviksi, mutta se ei toteudu ilman että tekee ja toimii, edes sen pienen hetken.

- Turkka