Inspiroivia kirjoja

Reilut kolme vuotta sitten löysin sisäisen lukutoukkani. Melkein 30 vuotta luovin melko vähällä kirjojen lukemisella. Muistan vielä, kun lukiossa jäi pakollinen Seitsemän veljestäkin väliin. Kaverin briiffi välitunnilla siivitti ilmeisesti tarpeeksi hyvään tulokseen pistokokeessa. Sammon takojat koulutuksessa oli lukuohjelma, jossa piti suorittaa tietty määrä kirjapisteitä. Omatunnon kautta pisteet annettiin, mutta kuten kouluttajat sanoivat, alkuun on aina vastarintaa ja lopulta porukka alkaa lukea ilman ulkoisia kannustimia. Niinhän siinä kävi.

Kirjoja on tullut ahmittua melkoinen kasa ja hyviä lukukokemuksia on ollut paljon. Listaan tässä neljä kirjaa, mitkä ovat inspiroineet ja vaikuttaneet omaan elämääni.

Viisi viimeistä toivetta (Bronnie Ware)

Kirjan lukeminen oli mielessäni yli vuoden, mutta jostain syystä en siihen tarttunut. Ehkä ajattelin, että kun käsitellään saattohoitopotilaita, niin kirja on jotenkin synkeä. Ei todellakaan ole. Lämmöllä ja rakkaudelle kerrotut tarinat Bronnien viettämistä viikoista kuolemansa pian kohtaavien ihmisten kanssa, ovat todella koskettavia. Kirja laittaa miettimään, kuinka omaa elämäänsä elää. Millä on lopulta merkitystä? Ilmeisesti kukaan ei muistele töitään tai suuria saavutuksiaan, vaan toivoo antaneensa enemmän aikaa itselleen, läheisilleen ja uskaneensa tehdä, niin kuin sisällään tunsi oikeaksi. Hyvää luettavaa, kun suuria päätöksiä on edessä ja ei meinaa löytää rohkeutta toteuttaa unelmaansa. Taitaa olla niin, että enemmän kaduttaan tekemättä jättämisiä, kuin tekemisiä.

Valon soturin käsikirja (Paolo Coelho)

Olen Coelhon tuotannosta pari tuoreimpaa lukenut, mutta hän tuntuu itselleni aika kököltä kirjailijalta. Hänen ajatuksistaan pidän kyllä, mutta jotenkin tuntuu, että hän tunkee ne väkisin romaaneiksi, vaikka voisi ehkä jakaa pohdintansa lyhyemmillä teksteillä. Valon soturin käsikirja sen sijaan sisältää lyhyitä sivun mittaisia, "ikiaikaisia", inspiroivia ja opettavaisia viisauksia elämästä. Kirjoitukset on alun perin julkaistu Brasilialaisessa sanomalehdessä ja myöhemmin koottu yksiin kansiin. Ollessani äiti Amman ashramissa mieleeni tuli, että olisi kiva lukea Valon soturia. Sattumalta löysinkin ashramin kaupasta käytetyn kirjan lähes ilmaiseksi. Sitä on ollut kiva lukea matkalla ja saada kannustavia ajatuksia, kun pohdiskelee elämän mysteeriä.

Eat, Pray, Love (Elisabeth Gilbert)

Tämä taitaa olla jo jonkinlainen klassikko naisten keskuudessa. Kolmekymppinen menestyvä matkajournalisti Elisabeth Gilbert eroaa miehestään ja lähti etsimään itseään Italian, Intian ja Indonesian maisemiin. Hän sopi kustantajan kanssa kirjoittavansa matkastaan kirjan ja kustansi reissun ennakoillaan. Mukavan letkeää ja avointa juttua siitä, kun laittaa elämänsä ihan uusiksi. Luimme tämän ehkä noin viisi vuotta sitten exäni kanssa lomalla. Hän luki ensin ja suositteli sitten minulle, kun olin oman matkakirjani jo lukenut. Luettuani, olin aivan varma, että kohta suhteessamme tapahtuu jotain. Oletin kirjan inspiroivan exäni laittamaan elämäänsä uusiksi. Lopulta se olinkin minä, kumpi kirjasta inspiroitui. Silloin tajusin, että elämälle ja unelmilleen pitää tehdä jotain. Aikaa ei ole loputtomasta. Syntyi päätös, että haluan lähteä opiskelemaan ulkomaille ja matkustaa enemmän. Hilkulla se olikin, etten opiskellut Lontoossa kahta vuotta ja ensi syksynä saatan löytää itseni koulunpenkiltä Intiassa. Myös matkapäivät kasvoivat joka vuosi, huipentuen tähän parhaillaan käynnissä olevaan seikkailuun ilman takarajaa.

Rework (Jason Fried, David Heinemeier Hansson)

Tämän innostavan paketin ovat kasanneet kaksi it-alalla bisnestä pyörittävää herraa. Kuten esipuheessa todetaan, mielestäni kirja sopii niin yrittäjälle, omaa liiketoimintaa suunnittelevalle, kuin työntekijälle, joka haluaa uutta näkökulmaa työhänsä. Lyhyitä kappaleita, jossa pojat kertovat kuinka he ovat bisnestään pyörittäneet. Usein he antavat kyytiä bisneskoulujen opeille ja myös perustelevat näkemyksiään esimerkeillä. Pointtina on usein se, ettei tehdä asioita liian vaikeita. He haluavat myös muistuttaa, ettei kannata yrittää olla kuin isot ja kankeat suuryritykset. Ole rehellisesti sellainen kuin olet ja käännä se kilpailuvaltiksi. Kasvun ei myöskään tarvitse olla jokaisen yrityksen mantra. Jos mielessäsi pyörii suunnitelmia liiketoiminnasta, mutta et tiedä kuinka lähdet liikkeelle, kannattaa tutustua tähän kirjaan. Yrittäjyyskurssilla ei taida kuulla näitä näkemyksiä :)

- Turkka

Vanha suola janottaa?

Katselin Facebookista kuvia ystävieni perinteisestä pääsiäsen vietosta, jossa olen lähes aina ollut itsekin mukana. Oli hauska nähdä tuttuja naamoja ja sain hyvän fiiliksen kuvista ja videopätkistä. Yhdessä kuvassa pysähdyin katsomaan exääni. Samalla tunsin kasvojen aiheuttavan minussa oudon reaktion. Tunsin yhtäkkiä kiintymystä häneen. Ihmettelin, miksi koen näin? Tiedän, että kun olemme tekemisissä oikeasti, ei tuollaisia fiiliksiä ole. Toki hänestä edelleen välitän, olihan hän vuosia minulle läheisin ihminen. Oma "vapautumiseni" vanhasta tunnesiteestä tuli viime toukokuussa. Muistan hetken hyvin. Istuimme vierekkäin lentokoneessa, paluumatkalla kaveriporukkamme purjehduslomalta. Matkan aikana ympyrä välillämme tavallaan sulkeutui. Tunsin rauhan sisälläni. Yksi aikakausi elämässäni oli päättänyt, mutta se tuntui olevan täynnä rakkautta ja lämpöä. Ei surua, ei katkeruutta.

Olin siis hiukan ihmeissäni mistä nyt tuulee. Olen melkoisen varma, että jos olisin ollut paikanpäällä, ei tuota tunnetta olisi tullut. Sitten tajusin, että mieleni tunnisti kuvassa ihanteensa. Lähes yhdeksän vuotta nuo kasvot antoivat mielelleni objektin, jonka varaan rakentaa kuvitelmiaan. Hän joutui siis lähes ensitapaamisestamme saakka vastaamaan kohtuuttomiin odotuksiin mielikuvitukseni haavelemasta ihanteellisesta tyttöystävästä. Paljon oli luonnostaan kohdillaan ja sitä mikä ei vastannut mielikuvaa, yritti mieleni aktiivisesti muuttaa sanojen ja tekojen avulla. Sama ilmiö näkyi myös silloin, kun toinen tuntui niin ihanalta ajatukselta, ollessamme kaukana toisistamme. Mieli siis rakensi taas kuvan tuosta ihanne puoliskosta, joka ei juuri nyt ollut luonani. Melkoisen karua, mutta totta.

Kuvan tarina tuonnempana ;)

Tämä on tietenkin minun henkilökohtainen piirteeni ja ongelmani. Luulen kuitenkin, että siinä on paljon yleismaailmallista kaikua. Ilmiö saattaa olla minulla hiukan vahvempi, kun olen erityisen taipuvainen romantisoimaan ja dramatisoimaan elämää mielikuvitukseni avulla. Uskon myös, että sama malli ilmenee kaikissa ihmissuhteissani. Odotukset ovat vain erilaiset vanhemmille, veljelle, ystäville ja työtovereille.

Mietin, koska mieleni vapauttaa exän tuosta ihannenaisen kuvastamisesta? Tapahtuuko niin vasta sitten, kun ihastun johonkin toiseen? Tätä pohtiessani toivon, etten kenellekään aiheuttaisi moista epäoikeudenmukaisuutta. En kuitenkaan usko, että henkinen kehitykseni koskaan kulkisi niin korkealla, että pääsisin täysin irti tuosta mieleni toimintavavasta. Enkä toisaalta luota siihenkään, että jalosti pysyisin erossa parisuhteista lopun elämääni. Tämä blogi saattaa tosin toimia oivana siveysvyönä ja torbedoida mahdolliset tulevaisuuden romanttiset viritelmät. Tosin harvemmin kukaan hiihtää järki edellä, kun hormonit pääsee valloilleen :)

Mietin millaisen kuvituskuvan tähän tekstiin voi laittaa. Päädyin viimeisimpään fiktioihastukseeni. Rakastunut Goethe elokuvassa Miriam Steinin esittämä Lotte Buff on niin hurmaavan ihana :)

- Turkka

Pää pensaassa

Olen parin viikon rankan työkeikan jälkeen taas lepotilassa rauhallisella saarella Thaimaassa, joten innostus kirjoittaa ja kiireettömyys kohtaavat leppoisissa olosuhteissa. Kirjoitan myös matkablogia reissuni vaiheista. Siihen voi tutustua täällä.

Olen parin viime vuoden aikana vapautunut melko monista itseäni rajoittavista peloista ja uskomuksista. On ollut mielenkiintoinen huomata, kuinka itselleen voi mielessään rakentaa todella kuvitteellisen imagon tai mitä tahansa muuta harhaanjohtavaa. Ajattelin, että tiedän suurin piirtein miltä vaikutan ulospäin ja mitä ihmiset minusta ajattelevat. Rakastan nauramista ja usein juttuni ovat melkoisen ronskeja. Hyvän maun rima on yleensä alitettu jo ennen kuin avaan suuni. Usein myös lirkuttelen tytöille ja kiusaan heitä varsin mauttomilla jutuilla, kuitenkin niin, että lähes aina pääsen samaan seuraan uudestaankin. Omassa mielessäni olin ulospäin jonkinlainen klovnin ja pelimiehen sekoitus, kova jätkä. Tosin muutama vuosi sitten naistyötoveri valitsi ruokatunnin Imago lautapelissä minua kuvaavaksi vaatekappaleeksi aamutakin...nahkatakkikin oli tarjolla. En ole ehkä vieläkään toipunut tästä järkytyksestä. :)

Toki itse tiedän mitä maskini takaa löytyy. Herkkä pikkupoika, joka ei tositilanteessa uskalla lähestyä naista ja elämän pimeissä nurkissa viihtyvä pohdiskelija. Itselleni oli suuri yllätys millainen reaktio ympäristöstäni tuli, kun aloin puhumaan avoimemmin henkisyyteen liittyvistä aiheista. Itse odotin, että tulee paljon "oho, empä olisi sinusta uskonut" tyylisiä kommentteja. Eipä tullut. Lähinnä positiivisia keskusteluja ja enemmän sellaisia "niin, tuollainenhan sinä olet" toteamuksia. 

Olin hämmästynyt. Miten kaikkien räävittömien juttujen ja tempausten jälkeen ihmiset voivat nähdä syvemmälle? Eikö suojakuoreni ollut koskaan toiminutkaan? Toki ihmisten naurattaminen ja huonot jutut tulevat luonnostaan ja nautin siitä, mutta kuinka herkkyys kuitenkin välittyy läpi tästä huolimatta? Jännitin siis aivan turhaan sitä, että avaan ihmisille jotain uusia puolia itsestäni ja saatan kohdata ikäviä reaktioita. Käytännössä kaikki on ollut näkyvillä aina, mutta olen itse kehittänyt tämän keisarin vaatteita vastaavan suojakuoren, harhauttaen lähinnä itseäni. Ensivaikutelman pystyy ehkä hämäämään, mutta ajan kanssa maskit luultavasti paljastuvat.

Kuinka usein petämmekään itseämme ja aivan turhaan? Tänään on hyvä hetki uskaltaa, ottaa pää pensaasta ja olla rohkeasti oma itsensä. Luulen, että itselläni on vielä useita pensaita raivattavana, mutta ehkä toimenpide helpottuu myönteisten kokemusten myötä.

- Turkka