Vaeltamisesta

Eilen sain niin sanotusti ketsuppipullon auki ja ehkä hetken aikaa ulos pursuaa ajatelmia, joita olen jo moneen kertaan suunnitellut kirjoittavani. Kuten edellisessä tekstissä kerroin, elämäni on sisältänyt kohtuullisen suuria muutoksia ja viimeisin vuosi on ollut varsin haasteellinen monilta osin. Ensimmäisenä avaan kuitenkin teeman, mitä olen paljon miettinyt: miksi kävelin Uuden-Seelannin läpi? Mitä siitä sain? Pohdin asiaa jo vaelluksen alussa, mutta nyt sen päätöksestä on jo yli vuosi, joten näkemystä on tullut roppakaupalla lisää.

Olen miettinyt ja tunnustellut, mikä oli erilaista, kun päivästä toiseen talsin maita ja mantuja kaukana kotoa. Vaelluksen oletettu noin neljän viiden kuukauden kesto loi otollisen maaperän irroittautua kaikesta tutusta Suomen puuhailusta. En käyttänyt somea paljoakaan, en lukenut uutisia kuin harvoin. Tyttöystävä oli ainut henkilö, kenen kanssa oli viestittelyä mahdollisimman paljon. Monesti oli kuitenkin niin, että olin useita päiviä katveeessa, joten ei tarvinnut edes kokea kiusausta käväistä netissä.

Ylipäätänsä ikävä tyttöystävän luo oli ainut juttu, mikä aiheutti henkisiä haasteita. Sekin tasaantui alun jälkeen, kun saimme sekavaa suhdettamme ruodittua kasaan. Muuten kaikki sujui melko mallikkaasti. Olin varautunut siihen, että itken kaatosateessa, kun en jaksa loputtoman raskasta taivaltamista, mutta näin ei kertaakaan käynyt. Haastavia hetkiä kyllä koin, mutta joko sain kiksit  niistä tai sitten olin vain kiukkuinen reitin huonosta suunnittelusta. Noin 700 kilometrin nurkilla jouduin pitämään päivän ylimääräisen levon, kun jalat olivat arat asfaltilla kävelystä. Maltoin jatkaa rauhassa, eikä ongelma jatkunut. Koko vaelluksen aikana sain vain yhden rakon, eikä siitäkään ollut haittaa.

Sinänsä ainainen vaeltaminen ei onnea ja autuutta minulle toisi, sillä vaelluksella iskee inspiraatio ja visioin, millaisia taiteellisia projekteja haluan tehdä. Myös läheisyyttä ja seksiä oli kovasti ikävä. Nyt kun olen Suomessa ja onnekseni saan toteuttaa (koronan takia varsin rajoitetusti) näitä vaelluksella tulleita taiteellisia visioitani, mietin välillä, kuinka siistiä olisikaan olla taas pitkällä vaelluksella. Tätä paradoksia tuskin voi ratkaista, sillä projekteihin sisältyy yleensä paljon kalustoa ja ihmisiä, vaellus taas on toisesta ääripäästä. Mutta kenties onnistun niitä jollain tapaa lomittamaan. Jotain samaa löytyy kuitenkin, seksielämä on yhtä omatoimista täällä kuin polulla. :D

Jännä asia on myös se, että reissut jotenkin vain katoavat mielestä. Hankala selittää auki, mutta välillä havahdun siihen, kuinka paljon erilaisia seikkailuita ympäri maailmaa olen tehnyt, mutta niitä ei oikein edes muista. Enemmän vaellus elää sen kautta, että sitä ihmetellään ja siitä kysellään, mutta itse en sitä kovin aktiivisesti muista. Päivät koostuvat ihan muista murheista ja mieli pyörii enemmän tulevaisuuden ympärillä, joten vanhat seikkailut ovat vain satunnaisia muistoja.

Suurin ero minkä olen löytänyt elämälle Suomessa ja pitkällä vaelluksella on jännitys. Tarkoitan sellaista pientä jännitystä tai ahdistusta mikä tulee, kun on paljon asioita mielessä. Saattaa olla kotiin liittyviä pohdintoja, työhön ja harrastuksiin, ihmissuhteisiin ja ties mihin. Aina on jotain, mitä voisi tehdä ja hoitaa. Luonnossa asiat ovat yksinkertaisia, ei tarvitse pelata mitään sosiaalisia pelejä ja arvuutella, miten missäkin tilanteessa pitäisi toimia. Suomen arjessa kärsin varmaankin lievästä sosiaalisesti ahdistuksesta, kun pitää erilaisissa tilanteissa koittaa selviytyä. Taidan sinänsä olla varustettu kohtuullisen pätevällä sosiaalisella vaistolla, mutta koska ajattelen monista asioista hiukan valtavirrasta poiketen, pitää usein luovia tilanteissa, ettei turhaan tule puhuttua liian outoja juttuja väärissä paikoissa. Polulla epäonnistumiset ja onnistumiset ovat selkeästi mitattavia. Ehditkö valoisaan aikaan perille, pysyikö paikat ehjänä, riittikö ruoka ja juoma, selvisitkö hengissä. Onnistumisen voi pääosin määritellä itse. Kotopuolessa taas pitää arvuutella, mitä eri ihmiset pitävät omista suorituksista ja mitä niistä seuraa. Yrittäjänä joutuu jännittämään, tuleeko uusia toimeksiantoja vai ei. Eikä se takaa välttämättä mitään, vaikka olisit hommat hyvin hoitanut.

Kovin kattavaa analyysia en ole pystynyt tekemään siitä, muutuinko vaelluksen myötä jotenkin. Isänä sairastuminen ja kuolema välittömästi paluuni jälkeen tekee hahmottamisesta vaikeaa. Mikä johtuu vaelluksesta ja mikä isän kuolemasta? Aiempien seikkailuideni perusteella sanoisin, että mitään ihmeempää muutosta ei ole tapahtunut. Se on eri Turkka joka seikkailee ja luovii tilanteessa kuin tilanteessa turvaan kuin se, joka jännittää ties mitä turhuuksia Tampereella. Niin hienoa kuin olisikin valjastaa se kokemus ja itsevarmuus arkiseen elämään, niin vaikuttaa siltä, että tutuissa ympyröissä sitä on melkolailla sama mies. Se kasvu mikä muuttaa Tampereen Turkkaa, se tapahtuu Tampereella.

- Turkka 

Kuulumisia

Viimeisestä blogikirjoituksestani on melkein kaksi vuotta. Silloin oli Uuden-Seelannin läpivaellukseni 13. päivä ja pohdin, miksi olen kävelemässä 3000 kilometrin matkan. Välissä on tapahtunut paljon ja monta tekstiä olen ajatuksissani kirjoittanut. Elämä on haastanut monella tapaa, vienyt uusien ajatusten ja  kokemusten pariin. Ne ovat olleet melko kivuliaita ja masentavia. Niissä riittää pohdittavaa, mutta tässä yritän vain avata lyhyesti, mitä kaikkea on tapahtunut. 

Vaellus päättyi 18.4.2019 ja palasin Suomeen toukokuun 18. päivä. Vaelluksen aikana oli herännyt ajatuksia, mitä tekisin, kun olisin taas kotona. Paluu ei kuitenkaan mennyt suunnitelmieni mukaan. Kaksi viikkoa paluustani isäni sai diagnoosin aggressiivisesta syövästä. Hän pääsi kuitenkin kotiin ja  äitini kanssa hoidimme häntä kotisairaalan avustuksella. Hänen saattohoitonsa kesti vain alle neljä viikkoa ja juhannuksena hän kuoli. Omalla tavallaan asiat menivät hyvin, kun olin kotiutunut vaellukselta ja ehdin hänen kanssaan viimeiset viikot viettämään, mutta toisaalta kuoleman odottaminen ja auttamisen mahdottomuus olivat raskaita kokemuksia, jotka nousevat mieleen välillä.

Päällisin puolin voin kuoleman jälkeen hyvin. Järjestelin asioita ja sulattelin tapahtunutta. Luovuuteni toimi hyvin ja syksyn aikana tein erilaisia projekteja. Tietoinen mieleni oli kohtuullisen hyvinvoiva, mutta alitajuisesti varmasti mylläsi. Ymmärsin, ettei kaikki ole ok, kun jossain kohtaa huomasin, että libidoni oli kadonnut. Lopulta oli myös ongelmia aamuyöstä heräämisen kanssa. Syksyllä kohtasin myös ison ammatillisen pettymyksen, kun en päässyt mukaan projektiin, joka oli jo pari vuotta ollut suunnitteilla.

Vuoden vaihteen nurkilla tunsin, että oloni alkoi kohentua, mutta tammikuun lopussa kumppani kertoi, että suhteemme on ohi. Se oli raskas asia itselleni. Kuolema on sillä tapaa helpompi käsitellä, että kun on ollut lähdön hetkellä läsnä, sen tietää, että se on lopullista. Mutta on vaikea luopua ihmisestä, joka on edelleen olemassa ja hyväksyä jotain, mikä ei ole niin ehdoton asia kuin kuolema.

Kun sitten kärvistelin erotuskissani, iski koronaeristys maaliskuussa. Luultavasti viime kevät oli elämäni rankinta aikaa. Oli kerrostunut monta asiaa, mitä en ollut ehtinyt käsitellä. Läpivaellus oli kokemus, jota olin ajatellut voivani rauhassa sulatella, kun palaan Suomeen. Hyppäsin kuitenkin lähes suoraan odottamaan isäni kuolemaa. Sitten tuli sitä seurannut aika, ero, työt loppuivat ja eristäytyminen yksin mökille. Fyysisen kivun lisäksi mielenterveys oli koetuksella. Masentavat ajatukset velloivat päässäni. Normaalioloissa olisin voinut olla sosiaalinen ja tehdä luovia projekteja, mutta nyt nämä eheyttävät mahdollisuudet olivat kiellettyjä. Toki olisin voinut yksin luoda vaikka mitä, mutta mikään ei vain kiinnostanut ja huomasin, kuinka paljon nautin siitä, että saan tehdä asioita toisten kanssa ja esiintyä yleisölle.

Kesäkuu toi lievennyksiä rajoituksiin. Sain taas nauttia ihmisten seurasta ja ilokseni erilaisia soittokeikkoja kertyi reilut kymmenen. Mieleni koheni, mutta tietty alavire on edelleen. Moni elämää koskeva asia mietityttää ja elämänkatsomus hakee uomiaan. Reilut viisi vuotta elämäni on mennyt aika lyhyellä ennustettavuudella ja olen pitänyt siitä, että koskaan ei tiedä, mitä kivaa voi tapahtua tulevaisuudessa. Maailma ympärilläni on ollut varsin tasainen ja ennustettava. Nyt koko maailma on varsin epävakaa ja tulevaisuuden näkymät kummalliset. En ole ennen kokenut tällaista ahdistusta ja epävarmuutta. Itsetunto on monella osa-alueella repaleinen ja tuntuu, että jotkin asiat ovat elämästäni sulkeutuneet pois.

Mielenkiintoista nähdä, mitä loppuvuosi tuo tullessaan. Tietyllä tapaa on jännä elää tällaisia erikoisia aikoja ja todistaa, mikä kaikki on maailmassa mahdollista. Toisaalta se on myös varsin pelottavaa. Mutta ei kai tämä lopulta ole niin vakavaa. Ainakin näin koitan itselleni kertoa.

- Turkka