tiistai 28. kesäkuuta 2016

Itsensä toteuttaminen ja yhteys toisiin ihmisiin

Olen puheissani tuonut esiin, kuinka tärkeää on uskaltaa päästää luovuus valloilleen. Se ilmenee eri ihmisillä eri asioissa ja hyvä näin, sillä saamme nauttia toistemme aikansaannoksista. Olen juuri viimeisillä sivuilla filosofi Frank Martelan Valonöörit - sisäisen motivaation käsikirja -opuksen parissa. Elämän tarkoitukseksi Martela tiivistää ”yhteys toisiin ihmisiin ja oman itsensä toteuttaminen”.



Pääsin juhannusaattona nauttimaan juuri näistä asioista, jotka itsekin koen hyvän elämän tärkeiksi palasiksi. Järjestimme ystäviemme kanssa yllätysjuhlat kahdelle kolmenkympin ylittäneelle. Sain laittaa luovuuteni peliin, kun ensin höynäytin juhlakaluja muutamalla hämyllä. He tulkitsivat myös pari runoa ja lauloivat laulun Viikinsaareen matkaajien iloksi, ennen kuin vein heidät varsinaiselle juhlapaikalla, jossa koko juhlakööri odotti. Myöhemmin illalla oli ohjelmassa tiibetiläisen gurun vierailu, jossa ensiesiintymisensä tehnyt alter egoni Sri Durga toi pilke silmäkulmassa ripauksen eksotiikkaa juhlakansalle. Sri Durgan seremonia päättyi kosintaan. Oli hienoa päästä pohjustamaan tätä hetkeä ja en tiedä kumpaa jännitti enemmän, minua vai sulhoa. Hän hoiti oman osuutensa niin rennosti, että taisi olla guru, jota jännitti enemmän. Hetki oli todella tunteikas ja yksikään tuskin kuivin silmin selvisi tästä kauniista yllätyksestä. Yötön yö huipentui vielä Duo Lehtisaaren musisointiin, jota onneksi auttoivat useat vierailijat. Oli hauska soittaa ja nappiin osuneen settilistan sekä vierailijoiden heittäytymisen ansiosta tunnelma oli katossa moneen otteeseen. Ensimmäisen kerran lauloin solistisia osuuksia ja oli kiva kokeilla uutta ilmaisukanavaa, vaikken mikään kultakurkku en olekaan.



Itselleni päivä sisälsi juuri tuon yksinkertaisen reseptin. Toteutin itseäni, avaten yhteyden muihin ja samalla tuotin iloa yhteisiin hetkiin. Yksin tämä ei tietenkään olisi onnistunut, vaan toisten avulla ja osallistumisella asiat muuttuivat mahdollisiksi toteuttaa. Koemme nämä hetket jokainen erilailla, mutta jollain tasolla jokainen luultavasti aisti sen antaumuksen, millä osuuteni toteutin. Tätä kautta se tarjosi jotain, vaikka guruilu ei olisikaan iskenyt tai musiikki ei ollut juuri omaan makuun. Päivän aikana sain luoda tunnelmia, hämmentää, harhauttaa, ruokkia tunteita ja antaa huumorin kukkia vapaasti, pelkäämättä miten se otetaan vastaan. Luulen, että kaikilla järjestelyihin osallistuneilla oli samoja fiiliksiä. Itselleni nämä ovat luonnostaan tulevia juttuja, mutta yhtälailla menun miettiminen, kokkaaminen, tietovisa, tulishow sekä muut käytännön järjestelyt vaativat innostusta, ajatusta ja osaamista. Luulen, että se on jonkinlainen sisäinen palo, jota ei voi sanoin selittää, mutta kaikilla on niitä juttuja, joissa se pääsee esiin. Kannustan voimakkaasti tarttumaan tilaisuuksiin, joissa voi toteuttaa ideoitaan ja ajatuksiaan. Jollei tilaisuuksia ilmaannu itsestään, kannattaa niitä sitten luoda aktiivisesti itse, sillä elämässä taitaa olla pitkälti kyse siitä, että toteuttaa niitä ideoita, jotka juuri sinun mieleesi pulpahtaa.

Päivä oli tärkeä piristysruiske, sillä olen seitsemän vuoden tauon jälkeen teen taas pitkää päivää laivaa kipparoiden. Tähän pestiin ajauduin sattumusten kautta ja sen myötä onkin noussut paljon ajatuksia. Pyrin kirjoittamaan niistä lisää, kunhan kiireet hellittävät.
Aurinkoista kesää!

- Turkka

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Tieteen ja uskonnon sota?

Kolmen yön Ranskan visiitti herätti paljon mietteitä muistakin aiheista kuin puolison etsinnästä. Pariisissa hostellini lähellä sijaitsi sopivasti Sacré-Coeurin kaunis basilika. Pyörähdin siellä ja samalla pohdiskelin kiinnostustani uskontoja kohtaan. Kevään yhteishaussa ilmoittauduin teologisen pääsykokeeseen ja samalla hain viiteen sosiaalialan koulutukseen. Pääsykoekirja vaikutti mielenkiintoiselta ja edelleen pohdin laajalla skaalalla, millä päivänä tulevaisuudessa täytän. Yliopisto ei välttämättä ole minulle paras paikka teoreettisen painotuksen vuoksi, mutta annoin fiilikselle vallan.



Pääsykoekirja on tänä vuonna Alister Mcgrathin Tieteen ja uskonnon dialogi (Science & Religion). Kirja on todella helposti lähestyttävä ja tarjosi itselleni paljon uutta tietoa. Kirjassa käsitellään uskonnon ja tieteen tapoja lähestyä elämän kysymyksiä ja tuodaan esille näiden kahden erilaista kysymyksen asettelua. Tiede koittaa vastata enemmän kysymykseen miten, uskonto taas kysymykseen miksi. Alkuun hän nostaa esille kolme historian tapahtumaa, jotka ovat antaneet pohjaa ajattelulle, että tiede ja uskonto olisivat toisensa poissulkevia. Koprnikuksen, Galileon ja Darwinin havainnot antoivat kirkolle haasteen omien tulkintojensa kanssa. Ilmeisesti mistään näistä ei tullut suoranaista kompastukiveä kirkon ja tieteen välille, vaan ongelmat johtuivat enemmän poliittisista syistä. Niin papit kuin tiedemiehet löysivät yhteneväisyyksiä teorioistaan, mutta mm. kirkon sisäiset kiistat ja valtataistelu antoivat aihetta hyökätä näitä uusi löytöjä vastaan.



Mcgrath aloitti tieteilijänä, mutta vaihtoi myöhemmin teologian pariin. Hänellä on siis pohjaa puhua molemmilta kanteilta. Kirjaa lukiessa käy hyvin ilmi, kuinka suuri osa tieteestäkin on teoriaa. Valitaan paras selitys, mikä tällä hetkellä osataan antaa. Esimerkiksi maailmankaikkeutta koskevissa kysymyksissä ovat tieteellisetkin teoriat vielä ristiriiraisia. Teoksen myötä hahmotin myös paremmin, millaisia kiistoja kristinuskon sisällä on ja kuinka monta eri tulkintatapaa raamatulle löytyy. Innostuin jopa niin paljon, että aloin lukemaan Mcgrathin Kristillisen uskon perusteet kirjaa, joka on kattava tietopaketti kirkkohistoriaan.

Kirjan luettua tuntuu kärjistetty (tosin joskus myös täysin totinen) väittely satukirja ja ”jos sitä ei voi mitata, sitä ei ole olemassa” vastaan Pyhä teksti suoraan Jumalalta ja tiede on saatanasta varsin huvittavalta. Kirkkoa ja uskontoja kritisoivat tuskin ovat perehtyneet syvemmin, mitä hyvää ajattelua teologia on tuottanut ja fanaattiset uskovat taas sivuuttavat tieteen löydökset tulkitessaan kuka mitäkin pyhää kirjaa kirjaimellisesti.

Hienoa, miten kirja voi inspiroida usealla osa-alueella ja avartaa omaa maailmakuvaa valtavasti. Taas huomasin, kuinka vähän sitä mistään tietää. Ja myös sen, kuinka vähän ihminen ylipäätänsä tietää.


ps. En lukuprosessia kunnolla kuitenkaan aloittanut, koska minulta puuttui selkeä tahtotila päästä opiskelemaan teologiaa ja tehdä kova työ opetellen joka lause ulkoa, mutta hyvä kun tuohon kirjaan tuli törmättyä.

- Turkka

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Tavoite: puoliso

Otin matkalukemiseksi Frank Martelan inspiroivan Valonöörit kirjan, kun lähdin Lilleen Ranskaan elokuvasäveltäjä Hans Zimmerin konserttiin. Eilen keikkaa odotellessa lueskelin kirjaa kahvilassa ja tulin kohtaan, jossa Frank kertoo kolme tavoitettaan elämässä, jotka hän oli 22-vuotiaana listannut Jari Sarasvuon Sisäinen sankari kirjan innoittamana. Ensimmäinen oli puolison löytäminen ja perheen perustaminen, minkä hän onkin onnistunut saavuttamaan. Olen itse tuota aihetta pohtinut Suomeen paluuni jälkeen varsin paljon. 34-vuotias sinkkumies, joka voi viettää vapaaherran elämää, käyttää resurssejaan vastakkaiseen sukupuoleen tutustumiseen antaumuksella. Näin ainakin itselleni kävi. :)

Toivon mukaan kirjoitan kuluneiden kuukausien kokemukstani lisää, sillä on paljon huomioita, mitä on ehkä hyvä jakaa. Parinmuodostukseen kun liittyy paljon pelkoja. Jotta voisit onnistua, on sinun laitettava itsesi täysillä ja aidosti esille, mutta samalla leikkiin kuuluu se, että tulee myös kolhuja. En ole enää selvillä, kuinka monta neitiä olen tavannut, sillä kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä tapaamisia.




Suomeen palattuani minulla oli selvä päämäärä löytää läheisyyttä. Vuosi maailmalla oli ollut hieno, mutta minkäänlaisia kohtaamisia naisten kanssa ei ollut ja yksinkertaisesti kaipasin kosketusta. Ennen en sitä ole osannut löytää, mutta jotain reissuvuosi oli minussa muuttanut. Luultavasti kasvanut itsevarmuus yhdistettynä tarpeeseen päästä naisen kanssa intiimiin yhteyteen, antoi pohjan onnistumisille. Tapasin jälleen mukavia naisia ja sain viettää hienoja hetkiä heidän seurassaan. Pari jopa kolahti syvempään, mutta joko itse pelästyin ja löysin syyt peruuttaa tai sitten toinen jäädytti touhun. Jossain kohtaa havahduin siihen, että vaikka nautin seikkailuista, niin en kuitenkaan välitä jatkuvasti tutustua uusiin ihmisiin, sillä se vie voimia ja samalla asetan itseni vähän väliä alttiiksi erilaisille tuntemuksille. Koin myös, että haluan käyttää aikaani johonkin muuhunkin, deittailu kun voi myös koukuttaa pahemman kerran.

Frank oli selkeästi listannut elämänsä ykköstavoitteen. Itse en oikein hahmota, kuinka asiaan pitäisi suhtautua. Uskon, että pystyn vaikuttamaan moneen asiaan elämässäni. Voin tehdä töitä edistääkseni haaveitani ja tiedän, että pystyn esimerkiksi puhekeikkojen suhteen saamaan paljon aikaan. Monen jutun koen olevan omissa käsissä, vaikka lukuisat ulkoiset asiat vaikuttavat onnistumiseen. Kun uskaltaa ja jaksaa yrittää, niin onni tuntuu olevan usein myöten. Tämä reissu Ranskaan keikkaa katsomaan on oiva esimerkki siitä, kuinka jotkut haaveet ovat helppoja toteuttaa, kun ei tarvitse mitään aikaa ja rahaa ihmeellisempiä resursseja. Tähän hetkeen ne eivät muodostaneet minulle ongelmaa. Oli vain kyse siitä, että päätän lähteä, enkä murehdi, kuinka paljon lyhyt matka kustantaa. 

Jos lähtisin lähestymään puolison hakua samalla tavalla kuin muita projekteja, niin se tuntuisi jotenkin hassulta. Määrittäisin ominaisuudet ja lähtisin aktiivisesti sellaista etsimään. Tietyllä tapaa näin onkin, mutta puolisoon liittyy niin paljon muutakin. Pitäisi olla jonkinlainen tunneyhteys. Uskon, että jos haluaisin täyttää tuon puuttuvan palasen, niin se varmasti onnistuisi, mutta se olisi silloin ehkä rasti ruutuun tyylinen ratkaisu. En kuitenkaan tiedä, pitäisikö sen ollakin niin? Onko romanttinen rakkaus lopulta vain kiva unelma. Tunteet laantuvat jossain kohtaa joka tapauksessa, kun hormoonivyöry loppuu ja sitoutuminen on juurikin sitä, että sitoudutaan toiseen. Päätetään olla yhdessä silloinkin, kun ei ole niin mukavaa toisen kanssa. Olisiko siis aika koittaa toimia enemmän järkeillen? Onko se vain tuurista kiinni vai voiko tähänkin asiaan vaikuttaa yhtä paljon kuin mihin tahansa muuhun?

Sinkkujen kanssa paljon jutelleena, olen alkanut huolestua siitä, kuinka moni päälle kolmekymppinen tulee kumppanin löytämään. Olemmeko jo liian vaativia? Tulemme toimeen yksinkin, joten ei ole mikään pakko elää jonkun kanssa, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten saattoi olla. Ongelmana koen myös sen, että sinkkujen ei ole tarpeeksi helppo tavata toisiaan. Vaikka on nettitreffejä, Tinderiä ja ties mitä, jotka toimivat hyvin mm. läheisyyden löytämiseen, niin tarvittaan enemmän aitoja kohtaamisia, muuallakin kuin baareissa. Jotta todennäköisyydet löytää kumppani olisivat hyvät, on yksinkertaisesti vaan ”törmättävä” suureen määrään ihmisiä. Jos työn ja harrastusten piiristä ei potentiaalisia ehdokkaita löydy, niin silloin on jotain tehtävä. Vaikka perhettä ei välttämättä haluta perustaa, niin vaikuttaa siltä, että kumpanille löytyisi monen elämästä tilaa.


Jotain tuollaista tapahtumaa mielessäni kypsytellyt, sillä se tuntuisi tärkeältä jutulta. Nähtäväksi jää, saanko itse tai jonkun kanssa vielä jotain aikaiseksi. Luulen, että tilausta on ja muutamia pieniä tapahtumia olen jo huomannut esimerkiksi erikoisliikkeiden järjestäneen.

Tällainen tajunnanvirta tällä kertaa. Aihe kutkuttelee sen verran, että koitan kirjoittaa siitäkin, kuinka kaikkia jännittää uuden ihmisen seurassa ja mietitään ties millaisia ajatuksia. Olen keskustellut monien tapaamieni naisten kanssa tästä asiasta ja se on ollut yllättävä huomata, kuinka oletamme toisesta kaikenlaista omien epävarmuuksian keskellä ja toinen saattaa miettiä aivan samoja sinusta. Ehkä pitää vielä hiukan ottaa etäisyyttä ja sulatella tuntemuksia ja kokemuksia. Kenties tauon jälkeen uskaltaudun taas viehättäviä neitejä lähestyäkin. :)

- Turkka