Pelkoa ja jännitystä tuntureilla

Viime viikon vaelsin yksin kuusi päivää ja noin 80 kilometriä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Talvivaellus on ollut haaveeni sen jälkeen, kun tein syysvaelluksen Lemmenjoen erämaaosissa. Nyt osui sopivasti matka Pyhälle, joten siitä oli hyvä jatkaa kohti Kiilopäätä ja vaellusta.

Jonkin verran vaelluskokemusta minulle on kertynyt parin vuoden aikana, mutta olen kuitenkin vielä aloittelija. Yksin ei erämaahan neuvota lähtemään, eikä varsinkaan talvisiin olosuhteisiin. Lueskelin ennen lähtöäni netistä vinkkejä talvivaellukseen ja varmistin, etten ole unohtanut huomioida jotain seikkoja. Joka paikassa mainittiin tuo "ei koskaan yksin" sääntö ja aloin Pyhällä hiukan stressata, onko vaellus hyvä idea. Päätin kuitenkin lähteä.

  
Kiilopäälle saavuttuani minun piti vuokrata itselleni joko sukset tai lumikengät ja päädyin lopulta lumikenkiin. Keli on plussan puolella, joten hankikantoa ei ollut tarjolla. Kiilopäällä näin vielä muutaman opaskyltin, joissa muistutettiin "älä lähde koskaan yksin tunturiin". Lähdin kuitenkin kävelemään merkittyä reittiä. Lumi upotti välillä pahasti, ilma oli usvainen ja mielessäni pyöri paljon pelottavia ajatuksia. Osaanko suunnistaa talvella? Mitäs jos sattuu jotain, enkä pysty apua kutsumaan? Entä millaisen ryöpytyksen saan, jos joudun kutsumaan apua, kun en pärjää erämaassa?

Olin valinnut Urho Kekkosen puiston, koska se on suosittu kohde myös talvella ja sieltä löytyy paljon autiotupia, joissa voin yöpyä. Pähkäilin myös, että koska valitsen puiston suosituimman "reitin", niin luultavasti tapaan myös muita vaeltajia ja löytyy "latuja", joita seurata. Toki aina pitää olla tarkkana sijainnista, sillä koska virallisia merkittyjä reittejä ei ole, voivat eri kulkupelien jäljet johtaa ties minne.

Tunneskaala oli laaja, kun kuuden kilometrin jälkeen olin pisteessä, josta siirryn pois merkityltä reitiltä suunnistuksen varaan. Mietin kääntymistä takaisin, mutta uskaltauduin kuitenkin matkaan. Lopulta kun 14 kilometrin taival alkoi olla takana ja autiotupa häämötti puiden välissä, koin suuren helpotuksen. Kyllä se sujui niin kuin olin ajatellutkin, mutta epävarmuus oli ollut vahvasti läsnä. Mietin, mitä jos en olisikaan uskaltanut lähteä? Olisin jäänyt vaille hienoa seikkailua. Tulevat päivät toivat niin pulmaisia tilanteita kuin myös hienot kelit ja hankikannon, jolloin pääsin nauttimaan tuntureilla kävelystä. Vaelkeat tunturein laet olivat kauniita ja oli hieno tunne kävellä yksin tuon valkoisen meren keskellä.

Joskus on hyvä kääntyä takaisin ja toisinaan on oikea päätös lähteä seikkailuun. Etukäteen sitä ei voi koskaa tietää ja joskus riskitkin toteutuvat. Näitä kysymyksiä joudun miettimään vielä monta kertaa eri yhteyksissä, mutta onnistumiset antavat itsevarmuutta tulevaan. 

- Turkka 

Ihmisten edessä

Viime viikolla olin puhumassa yleisölle kaksi kertaa. Keskiviikkona vierailin Hatanpään lukiolla pitämässä puolen tunnin esityksen omaan polkuuni liittyen ja sunnuntaina pääsin vihdoin puhumaan Om Yoga -koululle. Kun visio puhumisesta viime kevään  reppureissulla tuli, oli Om Yogan Shanti-sali mielessäni ensimmäiselle puheelleni. Ensimmäisen puheen järjestäminen ei siellä kuitenkaan onnistunut ja kestikin pitkään, ennen kuin aikataulut saatiin osumaan kohdilleen.

Haluan puhua improvisoiden, joten minulla ei ole mitään sen tarkempaa käsikirjoitusta. Alkuun ja loppuun soitan musiikkia ja apuna on muutama sana, jotka tällä kertaa olin taiteillut pahvilapuille. Päivällä ennen puhettu aloin kuitenkin epäroimään, mitä jos jäädyn yleisön edessä, enkä keksiä mitään sanomista? Pääsin pelosta kuitenkin yli ja paikan päällä realisoitui toinen jännityksen aihe. Kun julkaisin tapahtuman, jännittin tuleeko kukaan kuulemaan. Sitten kun huomasin, että sali alkaa täyttyä tuntemattomista ihmisistä, jännitti se, kun ihmisiä oli niin paljon paikalla.

 Kuva: Peppiina Vaajakari

  
Puhe sujui ilman ongelmia ja heti esityksen jälkeen sain muutamia innostuneita palautteita. Jotkut lähettivät myös viestejä puheen herättämistä ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Kiitos näistä! Tunne puhumisen jälkeen on melko hassu, kun puhun niitä näitä, perus juttuja elämästä, minkä suurin osa kuulijoista on varmasti moneen kertaan kuullut. Kriittisenä itseäni kohtaan mietin, oliko tästä mitään hyötyä yleisölle? Tarjosinko sitä, mitä mainoslauseissa lupaan? Olinko tarpeeksi auki, uskalsinko heittäytyä? Olen miettinyt, että jos yksikin kuulija saa itselleen jotain virtaa esityksestäni, on puhuminen sen arvoista. Joka kerta on löytynyt useampi inspiroitunut kuulija, joten edelleen sitä haluaa haastaa omat pelkonsa ja astua ihmisten eteen, vaikka oma mieli myrkyttää epäonnistumisen pelolla. Onhan taustalla myös se, että visiot minkä takia puhumaan aloin, sisälsivät juurikin sen, että pystyn ihmisille antamaan jotain, mikä tarjoaa heilla iloa ja uskoa siinä hetkessä.

Uusia esityksiä ei ole vielä tiedossa, mutta eiköhän sellaisia vielä tule. Tutustuin myös seksologiin, jonka kanssa olemme hahmotelleet esityksiä seksiin liittyen. Molemmilla on halu puhua aiheesta avoimesti ja kannustaa niin sinkkuja kuin parisuhteessa eläviä keskustelemaan, kokeilemaan ja tutkimaan tätä tärkeeä elämän osa-aluetta rohkeasti.

Puheen jälkeen lähdin vielä yöjunalla Lappiin. Vietän viikon lautailemassa ja sen jälkeen suuntaan vaeltamaan Urho Kekkosen kansallipuistoon. Jännä nähdä, tuleeko uusia ideoita ja visioita, kun pääsen jälleen luontoon hiljentymään.

- Turkka