Luostarin kutsu

Jännästi edellinen bloggaus nopeasta muutoksesta osoitti kutinsa, kun parin viikon aikana on omassa ja läheisten elämässä tullut yllättäviä muutoksia, jotka ovat muokanneet tulevaisuuden näkymät uuteen uskoon.

Nyt kirjoitan kuitenkin uudesta aiheesta. Asuessani opiskelujeni ohella neljä kuukautta äiti Amman ashramissa, tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Sain kuulla useita kiinnostavia elämäntarinoita. Erityisen mielenkiintoisia olivat keskustelut kahden naisen kanssa, jotka asuvat pysyvästi ashramissa. Toinen on viettänyt siellä yli kymmenen vuotta ja toinen yli kaksikymmentä. He ovat omistaneet elämänsä henkisille opeille.

Olen usein miettinyt mikä saa ihmisen tekemään päätöksen muuttamisesta luostariin. Itselläni on jonkinlainen romanttinen viehätys tuollaiseen maailmasta vetäytymiseen. Tosin itseni näen ehkä erakkona erämää mökissä. Toisaalta tunnen kuitenkin myös vahvaa vetoa olla mukana yhteisössä, nauttien ihmisten seurasta, oppien ja innostuen toisten tarinoista.

Molemmilla naisilla oli takanaan varsin rikas elämä erilaisine tapahtumineen. He kuvailivat, että lopulta maailman houkutukset oli koettu ja päätös oli selkeä. Ei ollut mitään muuta tietä. Henkinen elämä kutsui vahvasti. He eivät myöskään kiistäneet, etteivätkö maallisen elämän houkutukset joskus kävisi mielessä, mutta ne ovat enemmän ohi kiitäviä hetkiä. Jumalkaipuu on suurin motivoija heidän elämässään.

Oli helpottavaa kuulla heidän tarinansa. He kokivat erilaisen polkunsa varsin selkeänä ratkaisuna. He eivät varsinaisesti luopuneet mistään, vaan seurasivat ainoaa tietä, jota he enää halusivat kulkea. Se toi varmuutta seurata omia tuntemuksia. Luostariin vetäytyvät eivät ole välttämättä eristyisen päättäväisiä, asketismilla itseään kiusaavia lujan tahdon ilmentymiä. He vain seuraavat sydäntään, kohtaavat haasteita polullaan, mutta tuntevat saavansa suurimman sisällön elämäänsä päivittäisistä henkisistä harjoitteista.

Intiassa ollessani itselleni vahvistui tunne, että haluan olla yhteydessä omaan yhteisööni ja auttaa ihmisiä tavallani. En edelleenkään tiedä mitä oma tieni käytännössä sisältää, mutta luultavasti hitaasti ajaudun kohti uusia juttuja. Epävarmuus on välillä raskasta. Epäröin, olenko tehnyt vääriä ratkaisuja, pitäisikö kääntyä takaisinpäin. Tunnen kuitenkin, että suunta on oikea, vaikka pelot saavat sen välillä näyttämään varsin synkältä. Odottamatta eteen aukeaa uusia ovia, joista en tiennytkään. Pitää vain uskaltaa astua rohkeasti eteenpäin.

- Turkka

Luonto muistuttaa

Kävelin Pyynikin rannassa lempipolkuani ja havahduin siihen, kuinka vielä pari viikkoa sitten kävelin samoissa maisemissa aivan eri olosuhteissa. Tuolloin tallustelin useita kertoja Pyhäjärven jäällä, nauttien kirpeästä kahdenkymmenen asteen pakkasesta. Nyt jää oli sulanut jo pitkälle selkää, lähes Viikinsaareen asti. Yllätyin kuinka nopeaan jäät lähtevät, kun lämpötila on plussan puolella.

Tämä luonnon nopea muutos laittoi pohtimaan elämää. Kuinka asiat voivat odottamatta muuttua milloin tahansa. Mieli on asettunut siihen, että kun jäät ovat tulleet ne pysyvät kunnes kevät koittaa. Kalenterin mukaan elämme keskitalvea ja hiihtoretki järven jäällä pitäisi olla kiinni vain siitä, saatko itsesi matkaan. Tämä kuvaa hyvin sitä kaavoihin kangistumista, mihin mieli helposti tuudittaa. Oletamme asioiden tapahtuvan tietylla kaavalla ja ennustettavasti, vaikka niin sää muin muutkin elämän olosuhteet vaihtelavat suuresti, riippumatta siitä kuinka kovasti yritämme luoda varmuutta ja järjestystä.

Tosi asia on, että muutos voi tapahtua milloin tahansa. Jokaisella on varmasti toiveita muutoksista omaan elämään. Ne saattavat tuntua kaukaisilta, mutta joskus ne yllättävät. Emme pysty kaikkeen vaikuttamaan, mutta hyvä ohje on valmistautua siihen, mitä odotat tapahtuvaksi, koska kun se tapahtuu, on jo myöhäistä harjoitella ja pitää vain nauttia menosta.

- Turkka

Kotiinpaluu

Melkoinen vuosi takana. Monenmoista seikkailua tuli koettua ja varsinkin opiskelu Intiassa oli mielenkiintoinen kokemus. Oli kuitenkin kiva palata Suomeen. Joulukuun puolessa välissä, kun saavuin yöllä Tampereen linja-autoasemalle, oli mahtavaa tuntea jäinen maa jalkojen alla. Olen nauttinut talvesta paljon ja päässyt retkeilemään, hiihtämään, luistelemaan hienoissa maisemissa yksin ja ystävien seurassa.

Kotona.

Kotiinpaluu on myös jännittävää. Vietin viime vuonna yhdeksän kuukautta ulkomailla ja joitain ystäviä en ole nähnyt pitkään aikaan. Vaikka aika ei sinänsä ole pitkä, niin huomaan, että hiukan jännittää nähdä toinen vuoden tauon jälkeen. Toisaalta on ilo huomata, kuinka 1,5, vuoden jälkeenkin tuntuu, kuin olisi juuri hetki sitten tavattu, kun yhteys ystävään löytyy välittömästi. Olen myös ilmoittanut vanhoille asiakkailleni tv-maailmassa, että olen taas maisemissa ja käytettävissä. Tuntuu tietysti kivalta, että ei ole kokonaan unohdettu ja työprojektiakin on tarjolla, mutta jotenkin on jännittävää käydä pyörähtämässä tutuissa paikoissa pitkän tauon jälkeen.

Kotimaan yhteiskunnalinen keskustelu tuntuu välillä aika raastavalta, kun huomaa millaisia ajatuksia suomalaisilta löytyy niin pakolaisongelmaan kuin talouteen. Ääripäiden ajatukset tuntuvat minulle vierailta ja huolestuttaa, kuinka rankkoja mielipiteitä löytyy. Toisaalta on hyvä, että tällaiset asiat nousevat keskuteluun, sillä joka tapauksessa nämä teemat ovat muhineet pinann alla. Miten autetaan niitä kenellä on hätä ja kuinka rajataan pois onnenonkijat? Miksi talouskeskustelussa ei huomioida sitä, että työpaikat katoavat ja työllisyyttä tuskin enää koskaan pystytään nostamaan menneiden vuosikymmenien tasolle? Puhutaan kulutuksen lisäämisestä, mutta käytännössä meillä on jo kaikkea tarpeellista. Kuluttaminen kulutuksen ja kasvun vuoksi tuntuu typeryydeltä samaan aikaan, kun tuhoamme luontoa ja elinolojamme.

Intiassa pääsin syventymään henkisiin oppeihin ja karttunut tieto ylittää suurelta osin oman ymmärrykseni. Sulateltavaa riittää varmaan lopun elämää. Ja kun minulla on ollut aikaa miettiä, niin sitä on tullut myös tehtyä. Liikaa sitä ei kuitenkaan kannata harrastaa, sillä se vetää helposti mielen ja tulevaisuuden näkymät synkäksi. Pyrinkin toteuttamaan omia ajatuksiani siitä, mikä auttaa meitä arjessa. Oma panokseni ei toki ihmeitä tee, mutta tuo hyvän mielen itselle ja kun huomaan, että yhdenkin ihmisen kasvot kirkastuvat vuorovaikutuksestamme, tiedän, että tekeminen on se arvoista.

Palattuani matkalta, olin jo seuraavana päivänä puhumassa Tampereen yhteiskoulun lukion oppilaille. Tuo oli juuri sellainen hetki missä mietin, että onko tässä nyt mitään järkeä, mutta kun huomasin, että oppilaat todella kuuntelivat ja innostuivat esityksen jälkeen kyselemään, tiesin tekeväni jotain tärkeää. Pitää vain muistaa kuunnella positiivisia viestejä sisältä ja uskaltaa toteuttaa ne, huolimatta siitä, että välillä ne kyseenalaistaa vahvasti.

Seuraava retki?

Tulevaisuus on arvoitus, mutta luultavasti tulen viettämään tämän vuoden pääosin Suomessa, vaikka kaipuu vuoristovaelluksille on kova ja matkakassakin on edelleen kunnossa. Tunnustelen miltä elo täällä tuntuu ja katson poikiiko raollaan olevista ovista mitään konkreettisia projekteja. Kenties teen jonkun lyehyemmän matkan ja Lapin vaellus houkuttelee kovasti. Pyrin myös kirjoittamaan ajatuksiani ulos, sillä mieli tuntuu todella kaipaavan tyhjennystä kerääntyneistä ideoista.

- Turkka