Nettideittailua

Tämä aihe sisältyy listaukseen, jonka blogin alussa julkaisin. Aihepiiri on poikinut paljon hyviä keskusteluja ja tuntuu, että se ei jätä ketään kylmäksi. Kerron omista kokemuksistani, tässä mielikuvia herättävässä seuranhakuympäristössä.

Kun oma eroprosessini tuli siihen pisteeseen, että tunsin saaneeni sisäisen rauhan ja ymmärryksen menneen suhteen osalta, päätin, että jotain sutinaa olisi kesäksi kiva saada. Tämä kiertelemättä tarkoitti suurelta osin seksiä. Parikymppisenä ensimmäisen suhteen jälkeen kieriskelin synkissä vesissä vuoden pari ja nyt päätin, että ei sitä ilman seksiä tarvitse olla, vaikka ei suhdetta olisikaan. Toki mielessä oli myös, että kivahan se olisi jos jotain vakavampaakin löytyisi. Tuota haavetta tuskin pystyn täysin hautaamaan, vaikka sitä yrittäisinkin.

Tinderiin olin jo liittynyt, mutta ajattelin, että lähden kokeilemaan deittifoorumia. Tiesin, että minun pitää pystyä kirjoittamaan mahdollisimman rehellinen kuvaus itsestäni ja kun kerran tähän lähdetään, pitää se sitten tehdä kunnolla kuvien kanssa. Tuossa kohtaa mietin, että mitä sitten, kun joku tuttu näkee profiilini. Tajusin kuitenkin, että minä olen tällainen, joten turha koittaa itseään piilotella tai häpeillä. Jos joku ihmettelee, niin se on hänen ongelmansa. Kuten ystävät ovat todenneet ”olet niin outolintu, ettei sinun tarvitse miettiä mitä teet, kyllä sinut jo tunnetaan. Älä siis pelkää tehdä sitä, mitä haluat tehdä”.

Kirjoitin profiilitekstin sillä ajatuksella, että siinä tulisi esille persoonallisuuteni vahvuuksia ja heikkouksia. Mitä järkeä on markkinoida itseään kiiltokuvana, kun kaikki kyllä paljastuu tapaamisessa? Mietin onko tekstini liian suora ja negatiivinen. Pelottaako se lukijansa heti pois, enkä saa yhtään viestiä tai minun viesteihini ei vastata. Profiiliin sai myös valita millaista seuraa hakee. Ruksasin niin parisuhteen, treffiseuran kuin seksin. Mietin onko tuo seksin ruksaaminen todellinen turn off. Osoittautui, että profiilini toimi itse asiassa todella hyvin. Muutaman kuukauden aikana sain kymmeniä viestejä. Alkuun halusin vastata kaikkiin, mutta lopulta se ei vain saanut aikaiseksi. Yhteydenotot olivat lähes poikkeuksetta mukavan ja fiksun oloisilta naisilta. Lähetin itse muutamia viestejä ja sain ihan mukavasti vastauksia. En toki jokaiseen viestiin. Viestini oli kehoitus tutustua profiiliini ja jotain muuta lyhyesti.

Tässä profiilitekstini:

Haaveenani on löytää kumppani jakamaan elämää, mutta sitä odotellessa fyysinen läheisyyskin on suurta plussaa :) Rakastan syviä keskusteluja, ihailen rohkeutta seurata sisäistä ääntään ja liikutun usein pienistäkin asioista. Luovuus ja itseilmaisu ovat minulle välttämättömyyksiä, turhaudun ja tuskastun jollen voi purkaa sisäistä maailmaani töihin tai harrastuksiin. Näiden piirteiden ansiosta en myöskään ole kaikista helpoin persoona, taiteilijaksi ja diivaksikin joskus haukuttu, mutta kolikolla on aina kaksi puolta :) Eniten kuitenkin kärsin itse omasta idealistisuudestani ja romanttisuudestani, joten pyrin aktiivisesti kehittämään itseäni niin, että tulen paremmin toimeen itseni ja muiden kanssa. Tämän synkän maalailun jälkeen voin todeta, että olen myös luotettu ystävä ja kuuntelija monelle, eikä seurassani yleensä puutu iloa ja naurua...mutta itkuiltakaan ei voi välttyä :) Pidän luonnossa liikkumisesta ja reissaamisesta ympäri palloa. Se on mukavaa yksin ja ystävien kanssa, mutta vielä enemmän nauttisin, jos olisi joku erityinen kenen kanssa jakaa seikkailut.

Ilmoita rohkeasti jos kiinnostuit ;)

Kuvat olivat mukana ilmoituksessa.

Puolen vuoden aikan tapasin reilut kolmisenkymmentä naista. Suurin osa deittisivuston kautta, muutaman Tinderistä ja joitakin ns. perinteisiä kanavia pitkin. Suostuin tapaamispyyntöihin, vaikka kuvaakaan ei olisi ollut tarjolla. Tykkään keskustella ihmisten kanssa, joten oli mielenkiintoista tutustua uusiin ihmisiin, vaikka saatoi olla jo alkuun molemmin puolin selvää, ettei tapaamisesta haeta mitään romantiikkaa. Kaikki tapaamani naiset olivat mukavia. Joidenkin kanssa synkkasi hyvin, toisten kanssa ei välttämättä löytynyt kuitenkaan erityisemmin puhuttavaa.

Heti alkuun tuli parin viikon todellinen kahta sataa päin seinää romanssi, jossa mentiin pikakelauksella puolen vuoden suhde. Hiljalleen viikkojen kuluessa huomasin, etten varsinaisesti seksiä lopulta hakenutkaan. Fantasiani siitä, kuinka villinä ja vapaana pelimiehenä vietän huoletonta elämää, ei ihan toteutunutkaan. Tapaamiset olivat puhumista ja muutaman kanssa ystävystyin kunnolla. Heidän kanssaan tapaamme silloin tällöin, viestittelemme ja soittelemme joskus.

Syksyllä aloin kyllästymään touhuun. Löysin kyllä hyviä juttukavereita, mutta homma tuntui menettäneen hohtonsa. Ystävät olivatkin jo kyselleet, enkö väsy tapaamaan niin paljon uusia ihmisiä. Kyllähän siihen alkoi väsyä. Aloin myös hahmottamaan, että vaikka ajatuksena satunnainen seksi olisi kivaa, niin todellisuudessa en sitä kuitenkaan halunnut. Eräs kerta juttelimme ystäväni kanssa yksinäisyydestä. Hän totesi, että vaikka on vuosia ollut sinkku, ei yksinolo haittaa. Hän tuumasi kuitenkin, että joskus kun tulee yksin kotiin, olisi ihanaa, jos joku olisi vastassa. Samalla mietin, mitä itse oikein todella kaipaan. Ymmärsin, että minusta olisi ihanaa se, kun katsot ulos ikkunasta ja oikea ihminen tulee taaksesi silittäen hiuksiasi ja painaen itsensä selkääsi vasten. Se siitä villistä sinkkuilusta. Piti tunnustaa itselleen, että on herkkis, vaikka muuta haaveilisi.

Nyt kun mietin tätä reilua puolen vuoden matkaa nettideittiprofiilin luomisesta ja pelimiesfantasiasta tänne Intian lämpöön, on jännä huomata, että seksuaalisuus ja fantasiat ovat kadonneet kokonaan. Matkallekin lähdin sillä ajatuksella, että kyllähän matkaromanssi olisi mukava, mutta todellisuudessa seksuaalisuuteni loistaa tällä hetkellä poissaolollaan. Tämäkin on varmaan ihan terve ilmiö, sillä parivuosikymmentä on mieli melko aktiivisesti suuntautunut tuolle sektorille, kuten juttujani kuunneelleet tietävät...tosin tässähän siitä paasaan edelleen. :D

Kirjoituksesta muodostui näköjään muutakin, kuin pelkästään nettideittailun analysointia. Olkoon niin, ehkä se herättää jollekin lukijalle ajatuksia hänen omasta suhteutumisestaan seksiin ja läheisyyden tarpeeseen. Haluan sanoa sen, että mielestäni nettideittailu on loistava väylä tavata ihmisiä. Siihen ei pitäisi suhtautua mitenkään väheksyen tai häpeillen. Itselleni oli paljon helpompi lähestyä ihmisiä tuolla tavalla, että voit avata itseäsi ja toinen voi arvioida kiinnostaako sen tyylinen ihminen ollenkaan. Vaikka melko sosiaalinen yksilö lopulta olenkin, on ensikontaktin luominen ihmisiin itselleni hankalaa. Huono puoli nettideittailussa on tietysti se, että viehättyminen toiseen sisältää sellaista mystiikkaa, että se selviää vasta luonnossa. Toinen voi olla kaunis ja todella ihana ihminen, mutta jostain syystä vetoa ei vain ole. Tämä on suurin syy siihen, että luulen mahdollisen kumppanini löytyvän luonnossa, eikä netin avulla. Silti kannustan kokeilemaan rohkeasti, sillä vaikket löydä itsellesi puolisoa, voit löytää todella mahtavia ihmisiä, joihin et muuten törmäisi. Ja moni pari on toisensa netistä löytänyt. Muista olla rohkeasti oma itsesi, sillä halauthan, että ihminen kiinnostuu sinusta, eikä luomastasi kiiltokuvasta.

- Turkka

Pariterapiaa

Tämä teksti on pyörinyt mielessäni pitkään. En ole sitä saanut kuitenkaan naputeltua koneelle. Nyt kun terapiassa tehdystä eropäätöksestä on tullut vuosi täyteen, ajattelin, että se on hyvä henkilökohtainen tekosyy kirjoittaa teksti.

Mielikuvani on, että pariterapia saattaa herättää monissa epäileviä ajatuksia. Ainakin itse suhtauduin siihen  jossain kohtaa epäilevästi, vaikka sinänsä kaikki sen tyylinen kiehtoo minua suuresti. Haluan avata omia kokemuksiani, jotta se ehkä poistaisi jotain mystiikkaa aiheen ympäriltä. Uskon, että johtaa terapia mihin tahansa lopputulokseen, on siitä aina jotain hyötyä. Tämän mielipiteen olen kuullut myös toiselta pariterapian kautta eroon päätyneeltä mieheltä.

Mielestäni kaikista paras asia terapiassa oli se, että asetettiin päivämäärä, koska pitää tehdä päätös. Meidän jahkailumme oli kestänyt ainakin kaksi vuotta. Oli erilaisia kokeiluja löytää ratkaisua, mutta emme kuitenkaan osanneet päästää irti omin avuin. Sopiva ulkoinen kannustin siis edisti vaikean päätöksen tekoa.

Miksi asian ratkaisu sitten venyi vuosiin? Itse näen suurimmaksi syyksi pelon. Pitkän parisuhteen purkaminen on todella pelottavaa. Kun on viettänyt yhteistä elämää toisen kanssa lähes kymmenen vuotta, syntyy väkisinkin oma turvallinen kuplansa. Se ei välttämättä ole tyydyttävä, mutta siinä on oma tuttu ja turvallinen pysyvyytensä. On siis vaikea nähdä mitä tapahtuu, jos tuon turvallisen kuplan purkaa. Millaista on olla yksin? Löydänkö enää koskaan ketään rinnalleni? Pelko koskee myös laajempaa sosiaalista yhteisöä. Kumppanin perhe, sukulaiset, kaverit yms. ovat muodotuneet läheisiksi ja miettii kuinka ero vaikuttaa näihin suhteisiin. Omaa taloudellista toimeentuloaan joutuu myös pohtimaan. Yksin eläminen on kalliimpaa, kuinka selviän kustannuksista? Nämä pelot itselläni tunnistin ja varmasti oli paljon muitakin.

Kuva: Milena Zaremba

On todella vaikea päästää irti siitä mielikuvasta, että olisi löytänyt itselleen pysyvän kumppanin. Sitä tahtoo pitää ideasta viimeiseen saakka kiinni ja tästä syystä myös pariterapiaan menimme. Halusimme katsoa asian kunnolla viimeiseen saakka. Siinä se todella auttoi. Terapian avulla saimme selvyyden siihen, että meidän ei kannata jatkaa yhdessä, eikä jäänyt jossiteltavaa. Toki tällaiseen lopputulokseen pääseminen vaati myös omia ponnisteluja terapian lisäksi. Piti puhua ja kuulla asioita, mitä ei toisaalta halunnut kuulla, mutta niiden kuuleminen auttoi päästämään irti. Terapeuttimme totesi, että harva pari käsittelee koskaan suhteensa aikana sellaisia asioita, joita me olimme käsitelleet jo ennen terapiaa. Olimme keskustelleet viime vuosien aikana hyvinkin vaikeista aiheista melko perusteellisesti, mutta silti tarvitsimme ulkopuolista apua.

Kun asioita käsittelee ulkopuolisen läsnäollessa, saa uutta näkökulmaa keskusteluun. Terapeutti voi esittää kysymyksiä ja näiden avulla pystyy hahmottamaan tilannetta hiukan objektiivisemmin. Ymmärtää paremmin omaa käytöstään ja sen seurauksia, samalla myös toisen olemus hahmottuu eri tavalla, kun emme vänkää asioista keskenämme.

Jälkeen päin katsottuna vaikein asia on varmaankin se, että luovut kauniista ajatuksesta ja unelmasta. Olet luonut mielessäsi toisesta ja suhteesta mielikuvan, joka ei vastaa todellisuutta. On surullista antaa tuon idean kuolla ja ymmärtää, kuinka vaikeaa on nähdä toinen oikeasti, eikä vain heijastuksena omasta unelmasta. Ikävää on myös se, että tuo ongelma seuraa mukana, jollei sitä opi käsittelemään. Tuskin koskaan saavutamme suoraa yhteyttä toiseen, vaan jollain tasolle kaikki ympärillämme heijastuu omien unelmiemme ja ideologioidemme kautta.

Omalla tavallaan masentavaa on myös ymmärtää, kuinka oma käytös voi käytännössä aiheuttaa toiselle juuri päinvastaista vaikutusta kuin toivoo. Nähdä kuinka oma pyrkimys antaa toiselle vapaus ja auttaa kasvamaan, toimii käytännössä tukahduttajana, koska ei osaa toimia tavalla, joka on toiselle oikea. Itseruoskinta voi olla välillä rajua, mutta jotenkin olen oppinut näkemään yhteiset vuodet kuitenkin positiivisessa valossa. Siihen sisältyy paljon valintaa. Helposti voisin ajatella ja olen usein miettinyt, miksi vietimme niin monta vuotta turhaan yhdessä, mutta mennyt on mennyttä. Mielummin kirjoitan mieleeni positiivisen tarinan, kuin ikävän katkeran surkuttelun. Vuosien aikana  kumpikin on kasvoi paljon. Lopulta niin paljon, että pystyimme vihdoin eroamaan. Avuksi tarvitsimme kuitenkin pariterapiaprosessin.

Kannustan siis harkitsemaan pariterapiaa, jos suhde tuntuu olevan umpikujassa ja kaipaisi uusia ratkaisuja. Hyvä idea on tietysti olla kaukaa viisas ja toimia, ennen kuin tarvitsee lähteä hakemaan päivämäärää päätökselle pystytäänkö yhdessä. Tunnen myös parin, joka huoltaa avioliittoaan pariterapeutilla, tavoitteenaan löytää arkeen ratkaisuja, ettei tuohon eron miettimiseen tarvitsisi mennä. Tulevaisuudessa sellainen varmaan yleistyykin. Huollamme kyllä autoja ja muuta kiinteää omaisuutta, mutta ehkä on vielä tärkeämpiäkin asioita. Taloudellisesti pariterepia ei ollut lopulta mielestäni kallis. Kymmenen kahden tunnin sessiota sisältänyt prosessi taisi maksaa yhteensä 500 €.

Tuntuupa hyvältä saada tämä teksti julkaistua, koska tunnen sen tärkeäksi. Varmaan unelma siitä, että joku pari huomaa avun myötä yhteiselon olevan oikea ratkaisu. Yhtälailla myös unelma siitä, että ihmiset joiden suhde ei yksinkertaisesti toimi, uskaltaisivat vapauttaa toisensa tavoittelemaan täyteläistä elämää peloista huolimatta.

Apulannan Pahempi toistaan ja Laura Närhen Mä annan sut pois ovat melko hyvin kuvanneet tuntemuksia eron jälkeen.

- Turkka