Pari kuukautta sitten kirjoitin ajatuksiani sinkkuelämästä ja se nousi selkeästi luetuimmaksi tekstikseni. Sain paljon kommentteja somessa ja aihe tuntui ihmisiä puhuttelevan, mitä en yhtään ihmettele. Kaksi lukijaa kertoi jääneensä kaipaamaan syitä sille, miksen ole päätynyt seurustelemaan, kun yritystä on ainakin ollut. Koitan tässä kirjoituksessa avata, mitä syitä olen löytänyt. Selkein vastaus on tietenkin se, etten vain ole kohdannut sopivaa naista, jonka kanssa asiat lähtisivät etenemään. Tapahtunutta voi myös analysoida ja löytyy tarkempia syitä vallitsevalle tilanteelle.
Selkein vastaus tulee biologian puolelta. Kehomme tarkkailee kohtaamiamme ihmisiä automaattisesti ja saamme huiman määrän tietoa, joka ohittaa tietoisen mielemme ja aiheuttaa muutoksia kehomme hormonierityksessä. Daniel Golemanin Sosiaalinen äly kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista tutkimustietoa tästä aiheesta. Luin myös Emilia Vuorisalmen Sekaisin lovesta kirjan. Se tarjosi yksinkertaistettuja selityksiä siihen, mitä kehossamme tapahtuu rakastuessamme ja kuinka olemme kuin narkomaanit hormonihumalan perässä. Etsimme tietämättämme sopivaa kumppania suvun jatkamiseen ja esimerkiksi suuteleminen kertoo immuniteettijärjestelmien yhteensopivuudesta. Jonkun kanssa suudelma ei tunnu herättävän ihmeellisempiä tuntemuksia, joten tämä ilmiö selittää sen. Sopivan immuniteetin kohdatessaan keho laittaa hormoonit virtaamaan ja näin asiat johtavat toiseen, kehon antaessa eri tilanteissa eri hormoneita, jotta järki sumenee ja suvun jatkaminen tapahtuisi.
Olen seurustellut kaksi kertaa. Ensimmäinen parin vuoden on-off-suhde alkoi lukion toisen vuoden jälkeen. Lämpeneminen tapahtui hiljalleen kevään mittaan, mutta lopulta ei ollut mitään mahdollisuutta välttää leimahtamista, vaikka epävarmuuttani yritin pakoilla tilannetta kesälomalle. Muistan, että siinä ei tarvinnut mitään miettiä, sillä tunnetila oli niin voimakas, että kaikki oli täysin selvää, kunhan minun suojakuoreni oli murrettu. Toinen suhde, joka kesti reilut kahdeksan vuotta, alkoi taas tavallaan ensikohtaamisen myötä ja eteni nopeasti työtoveruudesta hengailuun. Jälleen oli tunne niin voimakas, ettei siinäkään ollut mitään epäröintiä, mutta koitin kyllä selitellä itselleni, ettei tässä nyt mitään vakavaa ole. Minulla on siis kokemus hitaasta ja nopeasti rakastumisesta. En epäile, etteikö ajatteluni sumenisi vastaavasti sopivan ihmisen kanssa, mutta sehän ei tarkoita, että se lupaisi automaattisesti hyvää pidemmän suhteen kannalta. Yksi ongelma meillä saattaakiin olla se, että etsimme tuota ohimenevää tunnetta, mikä ei välttämättä johda onnelliseen parisuhteeseen.
Aivan täysin luonnon armoilla emme pariutumisen suhteen kuitenkaan ole. Varsinkin näin kolmekymppisenä miettii paljon enemmän, minkälaisen vaikutuksen toinen toisi omaan elämään. Elämäntyyli ja -katsomus, perhesuhteet, asuinpaikkakunta ym. isot ja pienet muuttujat. Toinen toivoo esimerkiksi ennustettavaa ja tasaista arkea, itse toivon mm. halukkuutta ja mahdollisuutta spontaaneihin retkiin. Parikymppisenä ei siis tullut paljon tällaisia mietittyä ja seurasi vain tunnetta. Nyt tulee melko tarkkaan mietittyä, mitä kumppanin toivoisi omaan elämään tuovan. Tietysti on myös ulkonäköön liittyvät mieltymykset, joten paljon löytyy kriteereitä, joilla hallitusti rajaamme ihmisiä pois mahdollisuuksista. Jos löydän naisen joka kolahtaa, niin sehän ei tietenkään takaa sitä, että minä olisin mitenkään hänen mieleen.
Olen kohdannut pari naista kahden sinkkuvuoden aikana, jotka ovat jollain tapaa nostaneet orastavaa tunnetta rintaan. Näissä on tullut hyvin esiin se, kuinka voimme suojella itseämme järkeilemällä. Itse torbedoin erään romanssin sillä, että löysin "järkisyyt" miksei toisen kanssa kannata enempää tapailla, vaikka biologia selkeästi tuki kanssakäymistämme. Toisessa tapauksessa vastapuoli oli päättänyt, ettei halua missään tapauksessa minkäänlaista suhdetta. Oli jännä seurata, kuinka tahdonvoimalla pystyy yliajamaan sen, mitä pystyy toisen kehonkielestä lukemaan. Muutaman yön yhdessä nukkuneena (ihan oikeasti ilman seksiä) ja keskustelujen kautta tiedän, että vaikka tunnet kuinka toinen kainaloosi uppoutuu ja välillä hän meinaa vahingossa suudella, niin tiukalla itsekurilla voi estää mahdollisuuden tilanteen kehittymiseen. Pakkohan se on myöntää, että onhan se myös kolaus oman viehätysvoiman teholle.
Syy omaan yksineloon löytyy siis biologian, omien kriteerien yhdistelmästä ja tietysti myös omasta "markkina-arvosta". Olen myös miettinyt mitä tilanteelle pitäisi tehdä. Tieteellisesti kyse on todennäköisyyksistä, jollei sitten ajattele, että kohtalo sanelee, kuka on kenen kanssa ja koska. Moni haluaa pitää uskon mystiikkaan ja voihan sitä ollakin, mutta en tiedä kuinka siihen voi vaikuttaa. Pitäisi siis kohdata uusia ihmisiä mahdollisimman paljon. Jotta voisi nostaa todennäköisyyttä entisestään, pitäisi miettiä missä pyörii, analysoida minkä tyylistä kumppania haet ja koittaa sitten löytää sopivia harrastuksia, yhteisöjä, huvituksia, nettifoorumeita yms. Tämä tietysti vaati panostuksia ja itse olen tällä hetkellä mukavan neutraalissa tilassa, enkä jaksa näin aktiivista työtä tehdä. Monen sinkun elämästä ei tyhjää tilaa tunne edes paljoa löytyvän. Koska ihmisten yksinäisyys vastoin tahtoaan huolestuttaa itseäni yleisellä tasolla, haaveilen, että saisin järjestettyä tilaisuuden, jossa ihmiset voivat kohdata helposti. Moni kun harmittelee siitä, ettei baarien lisäksi ole paljoa paikkoja, missä etsiä seuraa.
Itse nautiskelen tällä hetkellä siitä, että pitkästä aikaa on sellainen vaihe, ettei ole tarvetta etsiä seuraa koko ajan. Voin suunnata energiani mielenkiintoisiin projekteihin. Yksi niistä on ensi lauantaina alkavat Tarinatuokioita leirinuotiolla -tilaisuudet Om Yoga -koululla. Näissä käsitellään häpeätutkija Brené Brownin Epätäydellisyyden lahjat kirjan pohjalta häpeää, pelkoja, uskallusta ja vapautumista eri näkökulmista. Vapaa pääsy, tervetuloa mukaan!
- Turkka
Selkein vastaus tulee biologian puolelta. Kehomme tarkkailee kohtaamiamme ihmisiä automaattisesti ja saamme huiman määrän tietoa, joka ohittaa tietoisen mielemme ja aiheuttaa muutoksia kehomme hormonierityksessä. Daniel Golemanin Sosiaalinen äly kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista tutkimustietoa tästä aiheesta. Luin myös Emilia Vuorisalmen Sekaisin lovesta kirjan. Se tarjosi yksinkertaistettuja selityksiä siihen, mitä kehossamme tapahtuu rakastuessamme ja kuinka olemme kuin narkomaanit hormonihumalan perässä. Etsimme tietämättämme sopivaa kumppania suvun jatkamiseen ja esimerkiksi suuteleminen kertoo immuniteettijärjestelmien yhteensopivuudesta. Jonkun kanssa suudelma ei tunnu herättävän ihmeellisempiä tuntemuksia, joten tämä ilmiö selittää sen. Sopivan immuniteetin kohdatessaan keho laittaa hormoonit virtaamaan ja näin asiat johtavat toiseen, kehon antaessa eri tilanteissa eri hormoneita, jotta järki sumenee ja suvun jatkaminen tapahtuisi.
Olen seurustellut kaksi kertaa. Ensimmäinen parin vuoden on-off-suhde alkoi lukion toisen vuoden jälkeen. Lämpeneminen tapahtui hiljalleen kevään mittaan, mutta lopulta ei ollut mitään mahdollisuutta välttää leimahtamista, vaikka epävarmuuttani yritin pakoilla tilannetta kesälomalle. Muistan, että siinä ei tarvinnut mitään miettiä, sillä tunnetila oli niin voimakas, että kaikki oli täysin selvää, kunhan minun suojakuoreni oli murrettu. Toinen suhde, joka kesti reilut kahdeksan vuotta, alkoi taas tavallaan ensikohtaamisen myötä ja eteni nopeasti työtoveruudesta hengailuun. Jälleen oli tunne niin voimakas, ettei siinäkään ollut mitään epäröintiä, mutta koitin kyllä selitellä itselleni, ettei tässä nyt mitään vakavaa ole. Minulla on siis kokemus hitaasta ja nopeasti rakastumisesta. En epäile, etteikö ajatteluni sumenisi vastaavasti sopivan ihmisen kanssa, mutta sehän ei tarkoita, että se lupaisi automaattisesti hyvää pidemmän suhteen kannalta. Yksi ongelma meillä saattaakiin olla se, että etsimme tuota ohimenevää tunnetta, mikä ei välttämättä johda onnelliseen parisuhteeseen.
Aivan täysin luonnon armoilla emme pariutumisen suhteen kuitenkaan ole. Varsinkin näin kolmekymppisenä miettii paljon enemmän, minkälaisen vaikutuksen toinen toisi omaan elämään. Elämäntyyli ja -katsomus, perhesuhteet, asuinpaikkakunta ym. isot ja pienet muuttujat. Toinen toivoo esimerkiksi ennustettavaa ja tasaista arkea, itse toivon mm. halukkuutta ja mahdollisuutta spontaaneihin retkiin. Parikymppisenä ei siis tullut paljon tällaisia mietittyä ja seurasi vain tunnetta. Nyt tulee melko tarkkaan mietittyä, mitä kumppanin toivoisi omaan elämään tuovan. Tietysti on myös ulkonäköön liittyvät mieltymykset, joten paljon löytyy kriteereitä, joilla hallitusti rajaamme ihmisiä pois mahdollisuuksista. Jos löydän naisen joka kolahtaa, niin sehän ei tietenkään takaa sitä, että minä olisin mitenkään hänen mieleen.
Olen kohdannut pari naista kahden sinkkuvuoden aikana, jotka ovat jollain tapaa nostaneet orastavaa tunnetta rintaan. Näissä on tullut hyvin esiin se, kuinka voimme suojella itseämme järkeilemällä. Itse torbedoin erään romanssin sillä, että löysin "järkisyyt" miksei toisen kanssa kannata enempää tapailla, vaikka biologia selkeästi tuki kanssakäymistämme. Toisessa tapauksessa vastapuoli oli päättänyt, ettei halua missään tapauksessa minkäänlaista suhdetta. Oli jännä seurata, kuinka tahdonvoimalla pystyy yliajamaan sen, mitä pystyy toisen kehonkielestä lukemaan. Muutaman yön yhdessä nukkuneena (ihan oikeasti ilman seksiä) ja keskustelujen kautta tiedän, että vaikka tunnet kuinka toinen kainaloosi uppoutuu ja välillä hän meinaa vahingossa suudella, niin tiukalla itsekurilla voi estää mahdollisuuden tilanteen kehittymiseen. Pakkohan se on myöntää, että onhan se myös kolaus oman viehätysvoiman teholle.
Syy omaan yksineloon löytyy siis biologian, omien kriteerien yhdistelmästä ja tietysti myös omasta "markkina-arvosta". Olen myös miettinyt mitä tilanteelle pitäisi tehdä. Tieteellisesti kyse on todennäköisyyksistä, jollei sitten ajattele, että kohtalo sanelee, kuka on kenen kanssa ja koska. Moni haluaa pitää uskon mystiikkaan ja voihan sitä ollakin, mutta en tiedä kuinka siihen voi vaikuttaa. Pitäisi siis kohdata uusia ihmisiä mahdollisimman paljon. Jotta voisi nostaa todennäköisyyttä entisestään, pitäisi miettiä missä pyörii, analysoida minkä tyylistä kumppania haet ja koittaa sitten löytää sopivia harrastuksia, yhteisöjä, huvituksia, nettifoorumeita yms. Tämä tietysti vaati panostuksia ja itse olen tällä hetkellä mukavan neutraalissa tilassa, enkä jaksa näin aktiivista työtä tehdä. Monen sinkun elämästä ei tyhjää tilaa tunne edes paljoa löytyvän. Koska ihmisten yksinäisyys vastoin tahtoaan huolestuttaa itseäni yleisellä tasolla, haaveilen, että saisin järjestettyä tilaisuuden, jossa ihmiset voivat kohdata helposti. Moni kun harmittelee siitä, ettei baarien lisäksi ole paljoa paikkoja, missä etsiä seuraa.
Itse nautiskelen tällä hetkellä siitä, että pitkästä aikaa on sellainen vaihe, ettei ole tarvetta etsiä seuraa koko ajan. Voin suunnata energiani mielenkiintoisiin projekteihin. Yksi niistä on ensi lauantaina alkavat Tarinatuokioita leirinuotiolla -tilaisuudet Om Yoga -koululla. Näissä käsitellään häpeätutkija Brené Brownin Epätäydellisyyden lahjat kirjan pohjalta häpeää, pelkoja, uskallusta ja vapautumista eri näkökulmista. Vapaa pääsy, tervetuloa mukaan!
- Turkka
