Istun kesämökillä ja jännitän Syvänmielensukeltaja-sivuston julkaisemista. Kaikki on valmista, paitsi video puuttuu vielä etusivulta. Sekin on vain siitä kiinni, että tartun puhelimeen ja kuvaan sen. Olen saanut ystäviltä kommentteja miltä sivut vaikuttavat. Kaikki toki antavat omanlaisensa palautteen. Olen lopulta hakenut vain vastausta siihen, tunnistaako minut teksteistä. Ovatko sivut minun näköiset?
Eräs palaute oli sellainen, että kirjoitan liian kauniisti ja jätän rankat jutut sanomatta. Osaltaan ymmärrän tuon, sillä lähes kaksi vuotta sitten tehdyt ensimmäiset versiot sivuistani, sisältävät paljon vahvempaa tekstiä. Näkökulma on keskittynyt pimeän puolemme tutkimiseen. Joskus piiska on paikallaan ja olen kasvanut ankaraan kulttuuriin, jossa tulokset tulevat itsensä rankaisemisen kautta. Parin vuoden aikana olen kuitenkin kallistunut enemmän myötätuntoisemman lähestymistavan kannalle. Joskus itseään pitää herätellä, mutta ainakin omalla kohdallani lempeys on usein paikallaan, koska itsensä ruoskiminen tulee niin luonnostaan ja tuntuu vievän vain synkempiin aatoksiin.
Palautteessa on kuitenkin pointtinsa, joten ajattelin jakaa noita rankempia kokemuksia blogin välityksellä. Mitä siis tarkoittaa, kun puhun itseinhosta ja häpeän kokemuksista? Materiaalia riittäisi paljonkin, mutta koitan kuvailla sitä muutaman esimerkin avulla.
Mieleeni on jäänyt yläasteaikoina tapahtunut yksinäinen saunavuoro. Olin kokenut jälleen kerran jonkin tilanteen, jossa koin itseni vääränlaiseksi ja turhaksi. Luultavasti joku ihastuminen ja tein jälleen vahvoja tulkintoja mielessäni, millä ei tietenkään ollut välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tai ehkä se tapaus, kun eräs tyttö levitti koulussa faksit joita olimme toisillemme lähettäneet. En edes muista miltä se tuntui, mutta voin kuvitella, kuinka se sattui, kun näin oppilaita lukemassa kahdenkeskisiä viestejä. Syynä saattoi olla myös se, kun tunsin luokan tyttöjen sanattomasti rankaisevan minua hienovaraisella eristämisellä.
Saunavuoron aikana lyttäsin itseni aivan pohjalle. Määritin, ettei minulla ole mitään asiaa haluta ja tahtoa asioita. Minulla ei ole väliä. Pyrin vain käyttäytymään niin, että tulen ihmisten kanssa toimeen ja voin olla mukana porukoissa. Sosiaalisia ongelmia aiheutti se, että en juonut alkoholia ja muutenkin olin omalla tavallani erilainen. Samalla tapaa kuin nykyään eroan hiukan ajattelultani, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Voin tuoda herkät puoleni esiin ja ihmiset suhtautuvat siihen varsin myönteisesti. Tuolloin kovat puheet ja teot oli muotia, kuten varmasti kaikki yläasteen kokeneet tietävät.
Sisäisellä puheellani siis painoin itseni alas ja koitin vain selviytyä. Kerroin kuinka huono ja arvoton olen. Tätä jatkui vuosia. Ensimmäinen tyttäystäväkin tuli lukiossa niin, että monta kuukautta yritin häntä karkoittaa entisä törkeimmillä puheillani ja teoillani, koska en mitenkään voinut ajatella, että paljastaisin tunteeni, sillä olihan se mahdottomuus, että joku voisi olla minusta romanttisesti kiinnostunut. Lopulta saapui odotettu kesäloma. Olin laskenut, että lomalla ei tarvitse nähdä ja pystyn laannuttamaan tunteeni. Onneksi neiti oli sinnikäs ja ottikin parin lomapäivän jälkeen yhteyttä. Siitä se sitten lähti, mutta varsin olemattomalla itsetunnolla.
Olen käynyt läpi vahvaa itsensä kiistämistä ja kokenut itseni erilaiseksi, pahaksi ja huonoksi ihmiseksi. Olen tutkinut ajatteluani ja tunteitani nuoresta asti, joten olen törmännyt paljon sellaiseen, jota ei hyvän ihmisen katsota sisältävän. On masentavaa ja valtavan ristiriitaista, kun tunnistat itsessäni niin paljon sellaista, minkä opetetaan kuuluvan pahoille ja huonoille ihmisille. Et tietenkään haluaisi olla paha, mutta koska olet yhteydessä kaikkeen ajatteluusi, niin inhimillisyyteen kuuluva pimeä puoli on myös vahvasti läsnä. Häpesin itseäni ja ajatuksiani, vaikka tunsinkin ne varsin luontaisiksi. En osannut käsitellä asioita vielä silloin. Näin itseni todella negatiivisessa valossa. Olin ja olen mestari löytämään virheet ja puutteet.
Ero tuosta ensimmäisestä tyttöystävästä oli musertava. Koska itsetuntoni oli huono suhteeseen lähtiessä, menin sen päätyttyä entistä syvemmälle synkkyyteen. Fyysinen kipu oli välillä niin suuri, että toisinaan mietin, etten jaksa sitä ja ehkä paras ratkaisu on lopettaa kipu lopullisesti. Löydän oman romantiikkansa itsemurhasta, kuten monesta muustakin ”epäsovinnaisuudesta”, joten maalailin kuinka samuraiden tapaan avaisin vatsani yksinäisyydessä valkoiseen lumeen. Elin synkkyydessä pitkään. Olin negatiivinen ja pessimistinen. Inhosin itseäni ja oli kamalaa, kun ymmärsit kuinka ikävästi saatoit toista kohdella suhteessa. Et osannut olla sellainen täydellinen poikaystävä, millainen halusit olla. Valitin valittamasta päästyäni niille, ketkä jaksoivat kuunnella ja tämä entisestään lisäsi itseinhoani.
Kovat vaatimukset itseäni kohtaan tekivät monesta asiasta hankalaa. Jos teit soittovirheen keikalla, olit huono. Ja virheitähän tuli vaikka millä mitalla. Kaiken piti olla täydellistä ja jos et siinä onnistunut, niin sitten piiskattii itseä, jotta ensi kerralla olisit onnistuisit täydellisesti. Mietin mitä ihmiset mistäkin ajattelevat ja pidin itseni aina hallinnassa. En antautunut tunteen vietäväksi, vaan tiukka ja tarkka analyysi pysyi koko ajan päällä. Suolsin sarkastista huumoria ja nopean ajatteluni ansiosta pystyin hallitusti laukomaan kommentteja, jotka olivat mietittyjä ja usein sisälsivät piikin.
Toinen suhteeni, joka kestikin lähes yhdeksän vuotta, tuotti samaa pettymyksen tunnetta itseeni. En taaskaan osannut olla täydellinen. Inhosin itseäni lisää. Mielessäni näin selvän kuvan siitä mitä haluan olla, mutta käytännössä en siihen pystynyt. Olin itseään ruokkivassa negatiivisuuden kierteessä.
Paljon on painolastia pudonnut hartioiltani, kun olen oppinut suhtautumaan itseeni myötätuntoisemmin. En enää vihaa itseäni sen takia, että olen elämässäni sanonut ja tehnyt asioita, joista en pidä. Nyt koen, että koska tiedostan asiat, on mahdollisuus kehittyä. Virheitä ja huonoja päiviä tulee edelleen, mutta nekin voi hyväksyä. Välillä huomaan toimineensi hienosti jossain tilanteessa ja uskaltaneesi avata itseäsi aidosti. Toisena hetkenä huomaan langenneeni vanhaan toimintamalliin. Peittelen sisäntäni ja estäen aidon yhteyden toisiin. Se on elämää. Hienous onkin siinä, ettemme rakasta toisiamme siksi, että joku on täydellinen. Rakastamme juuri kaikkine virheineen, vaikka ne saavatkin meidät usein ärsyyntyneeksi.
- Turkka
