Kello on 16:04 marraskuun 26. päivänä. Istun penkillä pienessä Russellin rantakylässä Uuden-Seelannin pohjoissaarella. On 3000 kilometrin taipaleeni 13. päivä ja matkaa on kertynyt reilut 250 kilometriä. Kaikki on mennyt tähän mennessä hyvin. Ei niin, etteikö olisi jotain pieniä ongelmiakin ollut, mutta sehän kuuluu asiaan. On ollut yli 30 kilometrin päiviä, muutamia lyhyempiä ja kaksi varsinaista lepopäivää. Sadetta on piisannut, mutta auringostakin olen saanut nauttia varsin mukavasti.
Kysymys mihin en ole keksinyt vielä vastausta on se, miksi minä kävelen. Yksinkertainen vastaus on se, että se kuulostaa sopivan hullulta, uskon pystyväni taivaltamaan koko matkan ja elämäntilanteeni mahdollistaa tällaisen irtioton. Nuo motiivit eivät kuitenkaan auta jaksamaan silloin, kun herää märästä teltasta taas uuteen sateeseen ja tiedät, että matkaa pitää vain jatkaa. Ei sateessa kävely tai jalkojen kipuilu varsinaista nautintoa ole, kun et voi lopettaa silloin, kun haluaisit. Jotain masokistista nautintoa kuitenkin itseni rääkkäämisestä saan.
Uudet paikat, maisemat ja ihmiset ovat tietysti yksi syy. Niistä pidän. On hidasta liikettä ja muutosta. Rakastan jännitystä siitä, kun ei tiedä tarkalleen mitä edessä on. Lisäkiksejä saan pulmien ratkaisuista. Sellaisista, mitkä on vain pakko ratkaista, tässä ja nyt. Nämäkään eivät yksin riitä syyksi, sillä hienoja paikkoja ei ole edessä joka päivä, tuskin joka toinenkaan. On tavallisia maanteitä ja tavallisia metsiä.
Monotonisuus on myös osa viehätystä. Askel toisensa perään tamppaan tannerta ja kulutan aikaa. Siinä ehtii ajatella paljon. Tykkään ajatella, mutta se ei ole aina hauskaa. Koska kävelen yksin, minulla voi olla jopa yksitoista tuntia aikaa pohdiskella elon ihmeitä polulla. Ainakaan tähän mennessä en ole pohtinut mitään kovin ihmeellisiä asioita. Joskus en oikeastaan mieti mitään.
Suurin yksittäinen pohdiskelujeni teema on ollut muotoaan etsivä parisuhteeni. Tilanne on minulle uusi, sille en ole pitkää matkaa tehnyt niin, että olis joku, kenen luokse kaipaan. Siihen välimatka on tuonut perspektiiviä. Läheisyyden kaipuu on kova. Erilaisia pelkoja ja epävarmuuksia nousee pintaan. Viihdytän itseäni myös romanttisilla ja seksuaalisilla fantasioilla. Niihinkin voi uppoutua kymmeniksi minuuteiksi tylsällä tien pätkällä. Välillä läheisyyden kaipuu on niin kova, että voisin keskeyttää sen takia. Miksi sitä tarpoa merkityksetöntä vaellusta, kun voisi olla toisen kainalossa kotona?
Paras selitys retkelleni on ehkä edellä mainittujen seikkojen yli se, että ihailen yksinkertaista elämää. Minulla on kaikki rinkassani, tiedän mihin olen menossa. Pitää vain kävellä, nukkua ja syödä. Super yksinkertaista. Kun olen luonnossa yksin, ei tunnu yksinäiseltä. Kun olen kaupungissa yksin, saatan olla todella yksinäinen. Ei se toki niin yksinkertaista ole. Maan halki vaeltaminen vaatii paljon suunnittelua ja toimia, mutta se ei tunnu kuitenkaan vaivalloiselta. Tuntuu monesti vaikeammalta hoidella sinänsä helppoja juttuja Tampereella. Pitää selvittää sitä ja tätä, käydä tuolla ja täällä. Pitää säätää jo ihan vain säätämisen vuoksia. Säätämisellä taitaa olla työllistävä vaikutus. Mutta polulla maailma näyttää erilaiselta. Polulla asiat löytävät luonnostaan tärkeysjärjestyksen ja mahdollisuudet ovat varsin rajattuja. Ei jaksa säätää mitään turhaa. Kuinka vapauttavaa.
