Tällä kertaa kirjoitan Hermosa Beachin laiturilla Los Angelesissa. Kuudes päivä Yhdysvalloissa on kääntymässä hiljalleen illaksi. Olen jälleen aloittanut uuden seikkailun, josta tiedän vain sen, että paluu lento Suomeen lähtee 31.3. Los Angelesista.
Päätös lähteä matkalle Yhdysvaltoihin syntyi eräänä syyskuun sunnuntaina, kun veljeni sanoi, että SAS:lla on nyt todella edullisia lentoja Jenkkilään. Tunnin pohdittuani ostin lentoliput. En ollut tänne lähtemistä kovinkaan paljon miettinyt, vaan Uusi-Seelanti oli selkeä ykköskohde seuraavalle pitkälle matkalle. Ajatus alkoi kuitenkin lentoja katsellessa puhutella ja päätin antaa fiiliksen viedä.
En ole matkaa erityisemmin suunnitellut. Hain kyllä matkaoppaita kirjastosta heti seuraavana päivänä, mutta syvennyin toiseen niistä vasta päivää ennen lähtöä. Tarkoitus on kiertää maan länsipuolta näiden 78 päivän aikana. Pakollisia vierailukohteita en ole keksinyt, mutta kansallispuistoja haluaisin koluta sen minkä pystyn ja San Fransiscoon olisi kiva tutustua.
Matka on siis jonkinlainen oodi vapaudelle ja heittäytymiselle. Saan kiksit siitä, etten tiedä mitä on tulossa. Haaveilen, että näen hienoja paikkoja ja tapaan mielenkiintoisia ihmisiä. Näin voi tapahtua ja luultavasti jollain tapaa tapahtuukin. Kääntöpuolena tälle suunnittelemattomuudelle tulee sitten se, että yhtä hyvin voi olla olla, etten pääsekään kansallispuistoihin ja ajelen yksin ympäri maata vuokra-autolla, kustannusten kohotessa korkeuksiin. Yksin matkaamisessa on puolensa, mutta tykkään jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, joten toivon löytäväni seuraa retkille. Bongailen myös aktiivisesti mahdollisuuksia ottaa osaa toisten seikkailuihin.
Taloudellisesti matka tulee syömään säästöjäni paljon. Olin mieltänyt Yhdysvallat aavistuksen edullisemmaksi kuin Suomi, mutta samaa hintatasoa näyttää olevan, ainakin Los Angelesissa. Tämä on siten täysin erilaista kuin Aasiassa reissaaminen, missä voi matkustaa todella edullisesti. Toisaalta tykkään tästä haasteesta pitää budjetti aisoissa. En kuitenkaan haluaa rajoittaa liikaa tekemisiä, sillä jos tulee hienoja juttuja vastaan, niin kannattaahan niistä nauttia, kun täällä kerran olen. Koitan siis jättää väliin suurimmat turistirysät ja panostaa juttuihin, jotka tuntuvat sen arvoisilta.
Ihan haaluillen en voi kulkea, vaan joudun myös suunnittelemaan tulevaa, jotta pääsen esimerkiksi kansallispuistoihin. Usein valitsen seuraavan kohteen sen mukaan, kun uusi tuttavuus sitä houkuttelevasti suosittelee, kuten Johshua Treen kansallispuisto. Jos retkiseuraa ei hostellista löydy, pitää vuokrata auto yksin ja lähteä tutkimaan tuntematonta. Silloin saattaa mennä tuntikausia siihen, kun selvittelee reittejä ja muita käytännön asioita, jotka eivät vieraassa maassa ole itsestään selvyyksiä. Eli stressiä pakoon ei ainakaan tälla tavalla pääse, vaan epävarmuus ja säätäminen liittyvät olennaisesti tällaiseen matkailuun. Sohvasurffaamista ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa tällä retkellä, tämä myös hostellikaverin inspiroimana. Epämukavuusalueen tulen kohtaamaan siis monen monta kertaa ja lukuisia pelkoja ehtii mieli kehitellä. Kuinka käy kun nukun autossa jossain syrjäisellä parkkipaikalla? Eksynkö vahingossa väärille alueille? Myös jännitys siitä, löydänkö matkan aikana ihmisiä, kenen kanssa jakaa kokemuksia ja ajatuksia, pohdituttaa usein.
Ensimmäiset päivät ovat sujuneet mukavasti. Hostelli on viihtyisä, ihmiset rentoja ja Tyynivaltameri näkyy ikkunasta. Olen uskaltanut kysyä ja päässyt muiden asukkien mukaan automatkoille. Näiden aikana on tapahtunut paljon kivaa ja sellaista, mitä en olisi osannut itse suunnitella. Olen saanut käydä aitoja syviä keskusteluja, missä kielitaitoni rajat tulevat vastaan, kun en meinaa löytää oikeita sanoja. Olen kuullut monia tarinoita elämästä ja kertonut legendaa omista seikkailuistani.
Tällaisen matkan kynnyksellä tulee miettineeksi, mitä kaikkea voisi sattua. Tampere tuntuukin yhtäkkiä erityisen kivalta paikalta ja työkaverit entistä tärkeämmiltä. Mietin, pitäisikö sittenkin jäädä. Sisälläni kuitenkin tunnen, että kannattaa mennä kun maailma kutsuu. Mitä tahansa voi sattua kotonakin. Jos tämä jäisikin viimeiseksi matkaksi, niin ainakin olen elänyt unelmaani ja tutkinut maailmaa peloistani huolimatta. Olen löytänyt rohkeuden kohdata tuntemattoman, mutta rohkeus pitää löytää joka päivä uudestaan.
PS. Tein videopäiväkirjan lokakuun asuntoautoretkeltä Euroopassa ja sen pääset katsomaan tämän linkin takaa. Tarkoitus on myös aktivoida matkablogi ja kertoa tämän reissun menosta tarkemmin siellä.
- Turkka
Päätös lähteä matkalle Yhdysvaltoihin syntyi eräänä syyskuun sunnuntaina, kun veljeni sanoi, että SAS:lla on nyt todella edullisia lentoja Jenkkilään. Tunnin pohdittuani ostin lentoliput. En ollut tänne lähtemistä kovinkaan paljon miettinyt, vaan Uusi-Seelanti oli selkeä ykköskohde seuraavalle pitkälle matkalle. Ajatus alkoi kuitenkin lentoja katsellessa puhutella ja päätin antaa fiiliksen viedä.
En ole matkaa erityisemmin suunnitellut. Hain kyllä matkaoppaita kirjastosta heti seuraavana päivänä, mutta syvennyin toiseen niistä vasta päivää ennen lähtöä. Tarkoitus on kiertää maan länsipuolta näiden 78 päivän aikana. Pakollisia vierailukohteita en ole keksinyt, mutta kansallispuistoja haluaisin koluta sen minkä pystyn ja San Fransiscoon olisi kiva tutustua.
Matka on siis jonkinlainen oodi vapaudelle ja heittäytymiselle. Saan kiksit siitä, etten tiedä mitä on tulossa. Haaveilen, että näen hienoja paikkoja ja tapaan mielenkiintoisia ihmisiä. Näin voi tapahtua ja luultavasti jollain tapaa tapahtuukin. Kääntöpuolena tälle suunnittelemattomuudelle tulee sitten se, että yhtä hyvin voi olla olla, etten pääsekään kansallispuistoihin ja ajelen yksin ympäri maata vuokra-autolla, kustannusten kohotessa korkeuksiin. Yksin matkaamisessa on puolensa, mutta tykkään jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, joten toivon löytäväni seuraa retkille. Bongailen myös aktiivisesti mahdollisuuksia ottaa osaa toisten seikkailuihin.
Taloudellisesti matka tulee syömään säästöjäni paljon. Olin mieltänyt Yhdysvallat aavistuksen edullisemmaksi kuin Suomi, mutta samaa hintatasoa näyttää olevan, ainakin Los Angelesissa. Tämä on siten täysin erilaista kuin Aasiassa reissaaminen, missä voi matkustaa todella edullisesti. Toisaalta tykkään tästä haasteesta pitää budjetti aisoissa. En kuitenkaan haluaa rajoittaa liikaa tekemisiä, sillä jos tulee hienoja juttuja vastaan, niin kannattaahan niistä nauttia, kun täällä kerran olen. Koitan siis jättää väliin suurimmat turistirysät ja panostaa juttuihin, jotka tuntuvat sen arvoisilta.
Ihan haaluillen en voi kulkea, vaan joudun myös suunnittelemaan tulevaa, jotta pääsen esimerkiksi kansallispuistoihin. Usein valitsen seuraavan kohteen sen mukaan, kun uusi tuttavuus sitä houkuttelevasti suosittelee, kuten Johshua Treen kansallispuisto. Jos retkiseuraa ei hostellista löydy, pitää vuokrata auto yksin ja lähteä tutkimaan tuntematonta. Silloin saattaa mennä tuntikausia siihen, kun selvittelee reittejä ja muita käytännön asioita, jotka eivät vieraassa maassa ole itsestään selvyyksiä. Eli stressiä pakoon ei ainakaan tälla tavalla pääse, vaan epävarmuus ja säätäminen liittyvät olennaisesti tällaiseen matkailuun. Sohvasurffaamista ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa tällä retkellä, tämä myös hostellikaverin inspiroimana. Epämukavuusalueen tulen kohtaamaan siis monen monta kertaa ja lukuisia pelkoja ehtii mieli kehitellä. Kuinka käy kun nukun autossa jossain syrjäisellä parkkipaikalla? Eksynkö vahingossa väärille alueille? Myös jännitys siitä, löydänkö matkan aikana ihmisiä, kenen kanssa jakaa kokemuksia ja ajatuksia, pohdituttaa usein.
Ensimmäiset päivät ovat sujuneet mukavasti. Hostelli on viihtyisä, ihmiset rentoja ja Tyynivaltameri näkyy ikkunasta. Olen uskaltanut kysyä ja päässyt muiden asukkien mukaan automatkoille. Näiden aikana on tapahtunut paljon kivaa ja sellaista, mitä en olisi osannut itse suunnitella. Olen saanut käydä aitoja syviä keskusteluja, missä kielitaitoni rajat tulevat vastaan, kun en meinaa löytää oikeita sanoja. Olen kuullut monia tarinoita elämästä ja kertonut legendaa omista seikkailuistani.
Tällaisen matkan kynnyksellä tulee miettineeksi, mitä kaikkea voisi sattua. Tampere tuntuukin yhtäkkiä erityisen kivalta paikalta ja työkaverit entistä tärkeämmiltä. Mietin, pitäisikö sittenkin jäädä. Sisälläni kuitenkin tunnen, että kannattaa mennä kun maailma kutsuu. Mitä tahansa voi sattua kotonakin. Jos tämä jäisikin viimeiseksi matkaksi, niin ainakin olen elänyt unelmaani ja tutkinut maailmaa peloistani huolimatta. Olen löytänyt rohkeuden kohdata tuntemattoman, mutta rohkeus pitää löytää joka päivä uudestaan.
PS. Tein videopäiväkirjan lokakuun asuntoautoretkeltä Euroopassa ja sen pääset katsomaan tämän linkin takaa. Tarkoitus on myös aktivoida matkablogi ja kertoa tämän reissun menosta tarkemmin siellä.
- Turkka
