Toiveiden vuosi

Monelle on varmasti tuttuja erilaiset unelma- ja aarrekartat, joihin kerätään kuvia, sanoja ja lainauksia ilmentämään sitä, millaiseen suuntaan toivoisi elämänsä kehittyvän. Sellaisen tein itsekin muutama vuosi sitten, mutta se ei ole niin maagisesti toiminut, kuten monelle voi käydä. Itselläni taas toinen tapa asettaa toiveita, tuntuu osuneen kohdilleen hämmästyttävästi.

Osallistuin vuonna 2011 Sammon takojat-koulutukseen, jonka päätteeksi suoritin tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Sammon takojien aikana aloin kirjoitella ylös asioita, joita toivoisin toteuttavani. Pääasiassa ne liittyivät töihin. Muistan kun toisella tapaamiskerralla, muutaman kuukauden tauon jälkeen, kurkistin vihkooni ja totesin kurssikavereilla, että jännästi nämä asiat ovat toteutuneet tällä välin. Jatkoin kirjoittamista läpi koulutuksen ja kummasti niitä asioita tapahtui mitä kirjasin ylös, mutta ei tietenkään kaikkea. Kenties jako muodostui sen perusteella, missä oli sydän todella mukana.

Kun tutkin muistikirjaani täällä Yhdysvalloissa, löysin vanhan muistiinpanon. Keväällä 2013 kirjasin vihkooni toiveiden päivä/viikko/kuukausi/vuosi listauksen. Pohdin silloin kovasti elämäni suuntaa (mikä jatkuu edelleenkin) ja yritin löytää tapoja kartoittaa, mitä oikein elämältäni toivon. Helmikuussa 2013 olimme exäni kanssa päätyneet eroon, päättäen lähes yhdeksän vuoden parisuhteen. Olin myös ammatillisesti saavuttanut unelmiani, joten pyrin katsomaan tulevaa avomin mielin ilman rajoitteita. Oli melkoinen hämmästys, kun vertasin tämän hetkistä elämääni noihin kolmen vuoden takaisiin toiveisiin.

Tässä kuvan alkuperäisestä listasta. Koska käsialani on harvinaisen epäselvä, kirjaan selvyyden vuoksi tähän listan sisällön:

Päivä: lukemista, keskustelua, musiikkia, luomista, ideointia, liikuntaa, rentoutumista

Viikko: rauhallinen maanantai, ti/ke tapaamisia toimintaa, to/pe luovaa sisältöä, la/su viihdettä, retkeilyä, pikkumatkoja

Kuukausi: koti- tai ulkomaanmatkoja, julkaisua, luentoa, opetusta, muutaman päivän retkiä, projekti, esiintyä

Vuosi: muutama ulkomaanmatka, pari isoa vaellusta, joku julkaisu kirja/levy/elokuva/sarja, aloittaa uusia asioita ja harrastuksia, opiskella uutta, luoda merkityksellisiä ihmissuhteita, kasvaa henkisesti

Jos katson viime vuotta, niin se sisälsi kaikkea tuota. Matkasin Pariisin ja Prahaan. Tein 2,5 viikon asuntoautoretken Euroopassa, vaelsin Urho Kekkosen kansallispuistossa kuusi päivää, opetin äänisuunnittelua, pidin puheita mm. häpeän ja rohkeuden haasteista, soitin usemman keikan muusikkona ja jopa ensimmäistä kertaa lauloin. Kokeilin uusia juttuja astuen epämukavuusalueelle, sävelsin mainosmusiikkia ja 10-jakoisen tv-sarjan musiikin, kirjoitin blogia ja tein videopäiväkirjan Euroopan retkestä, kohtasin paljon uusia ihmisiä ja löysin muutaman uuden ystävän, pystyin kehittämään toimintaani rohkeampaan ja avoimempaan suuntaan, palasin ensi kerran kapteeniksi sitten kesän 2008 ja vietin monia iloisia hetkiä ihmisten seurassa. Tähän voi lisätä sen, että nyt olen kieränyt Yhdysvaltoja 78. päivää ja ehdin olla Suomessa vain 12 päivää, kunnes lennän Dreamtale-yhtyeen mukana taltioimaan heidän Kiinan kiertuettaan, jonka jälkeen luon mahdollisesti äänimaiseman Room Escape -peliin. Toki vuoteen mahtui myös paljon epävarmuuta ja ikäviäkin asioita, mutta nehän kuuluvat väistämättä elämään. Todella huikea vuosi kokonaisuudessaan.

Jos koitan kertoa, kuinka tämä on oikein tapahtunut, en tiedä mitä sanoa. Moni asia on tapahtunut sattumalta, ilman että olen itse ollut aktiivinen. Asiat ovat toki käyneet mielessä jollain tapaa, mutta puheet ja luontoretket ovat ainoita juttuja, joiden kanssa olen ollut itse todella aktiivinen. Olen myös aktiivisesti pyrkinyt haastamaan ja kehittämään itseäni, mutta sehän on aaltoliikettä. Välillä edistyy ja välillä epäonnistuu.

Suuri osa on siis sattumaa ja todella hyvää onnea. Toki oma tahtotila ja pyrkimys, ovat hiljalleen mahdollistaneet sen, että olen valmis, kun tilaisuuksia tulee vastaan. Yksi syy siihen, miksi minulle on tarjottu mahdollisuuksia tehdä kivoja juttuja tauonkin jälkeen liittyy ehkä siihen, että suhtaudun tekemiseen rakkaudella. Se on myös tarkoittanut sitä, että olen ollut eri mieltä asioista ja joskus kieltäytynyt jostain, mitä en tunne hyväksi jutuksi itselleni. Olen myös joutunut etsimään rohkeutta tarttua mahdollisuuksin ja kaikkiin en ole tarttunut välittömästi.

Toiveidensa jäsentely varmasti parantaa mahdollisuuksia niiden toteutumiseen. Voin kokemuksesta sanoa, että kun vain ajelehtii elämän vietävänä, tulee usein hetkiä, milloin kaipaa selkeää suuntaa. Ei ehkä kannata sitoa itseään liikaa mihinkään päämäärään, mutta on hyvä olla joku päämäärä, jotta voi lähteä matkaan. Matkan aikana sitten selviää, mihin se oma polku lopulta vie. Lensin Los Angelesiin ilman suunnitelmaa. Tästä muodostui melkoinen seikkailu, mutta se rakentui suurimmalta osin päivä kerrallaan, vain summittaisten ajatusten kanssa siitä, mihin suuntaan seuraavaksi. Oli mielikuvia mitä voisi tapahtua. Oli unelmia ja oli pelkoja. Jotain niistä toteutui ja jotain ei. Tuli kuitenkin niin paljon sellaista, mitä en olisi osannut suunnitella ja kuvitella. Joten jos ajalehdit, ota joku suunta kaukaisuuteen tai lähimpään puistoon. Jos taas pusket määrätietoisesti yhteen suuntaan, kokeile välillä maisemareittiä. Isolle tiellä löytää kyllä aina takaisin. :)

Matkan aikana olen kuvannut lyhyitä videoita teemalla innostavia ajatelmia. Niitä voit katsoa täältä. Matkablogiin päivittyy hiljalleen kertomuksia reissun tapahtumista.

- Turkka

Aloittelijan mielellä

47. päivä matkalla ja olen Seattlen nurkilla Woodinvillessä. Matkablogiin rustasin Los Angelesin päivistä ja Facebook päivittyy ahkerammin videoiden kera.

Suomessa itsensä tuntee välillä erityisen laiskaksi ja epämukavuuksia karttelevaksi. Menee helposti ehkä viikkojakin, ettei haasta itseään minkään uuden kanssa tai astu varsinaiselle epämukavuusalueelle. Kun mietin mitä kaikkea päivät matkalla sisältävät, yllätyin siitä, kuinka paljon joutuu huomaamattaan uusiin tilanteisiin ja omaksumaan erilaisia asioita.

Yhdysvallat ei toki ole mikään Intia, mutta kyllä täälläkin törmää paljon juttuihin, mitkä tehdään eri tavalla kuin kotimaassa. Kaupassa käynti, auton tankkaaminen, motellissa majoittuminen, liikennesäännöt ja -kulttuuri, keittiölaitteet ja kassakeskustelut voivat olla yllättävän haastavia. Kohtaa uusia toimintamalleja ja sanoja, joita ei osaa mitenkään arvata. Tilanteissa on usein vähän pihalla, kun ei meinaa heti ymmärtää, mitä toinen kysyy tai kertoo. Syvällisemmissä keskusteluissa aktiivisen sanavaraston rajoitteet tulevat vääjäämättä vastaan.

 Grand Canyon

Kaikki varmasti rakastavat sitä tunnetta, kun homma on hallussa, mutta nyt koen joka päivä ainakin jotain pieniä tilanteita, joissa en ole kartalla. Yllätyinkin siitä, kuinka vähän nämä tilanteet minua haittaavat. Ne kuuluvat luonnollisena osana uuteen maahan tutustumiseen, vaikka Suomessa vastaavat tilanteet voisivat nolostuttaa suuresti. Jotenkin sitä on sellaisessa lapsenomaisessa tilassa, jos vaan innolla tekee asioita, mokaa ja sitten on hienoa, kun osaa serraavalla kerralla toimia paremmin. Tunsin varsin syvää tyytyväisyyttä, kun sain tankkausoperaation ekan kerran onnistumaan ilman säätämistä. Suomen korttia eivät automaatit hyväksy, joten kassalla pitää joka kerta vierailla.

Yllätyksiä tulee silti niissäkin asioissa, joita on jo moneen kertaan tehnyt. Kortilla maksaminen voi olla joskus varsin vaikeaa, eikä aina välttämättä onnistu, vaikka päätteen Mastercard pitäisi hyväksyä. Joskus myyjät ovat pihalla, kun pääte kysyy heiltä jotain uutta, mitä paikallisten kortit eivät tee. Käteisellä tilanteista toki selviää ja muutenkin tällaista englantia aksentilla höpöttävää jamppaa kohdellaan ymmärtäväisen ystävällisesti, vaikka saatan olla aivan kuutamolla keskustelun kulusta.

 Piti kysyä huonekaverilta, kuinka tällä hanalla saa veden juoksemaan suihkun kautta.

Päivittäinen oppiminen kuuluu siis tällaiseen matkailuun, mitä itse harrastan. Yksi syy, miksi uuden oppimista on niin paljon on se, että liikun paljon ja eri kulkuneuvoilla. Majapaikka vaihtuu myös ahkeraan, joten sen myötä vastaan tulee erilaisia hostelleja, hotelleja, motelleja ja ihmisten koteja Airbnb:n kautta. Sterssiä ja jännitystä tämä vauhti ja suunnittelemattomuus tuottaa, mutta selkeästi saan siitä myös kiksit ja olen valmis sietämään nuo hetket, jolloin olen varsin tumpelo turisti.

Yksi syy siihen miksi matkailen, on varmasti tuo, että se aktivoi minua. Tavallaan pakotan itseni tilanteisiin, missä on vain toimittava. Reissulta tarttuu mukaan toki paljon kauniita maisemia ja hienoja kohtaamisia, mutta luulen, että nämä pikkuruiset päivittäiset oppimiset ja epäonnistumiset ovat ehkä vielä tärkeämpiä, vaikka sitä ei aktiivisesti ajattelekaan. Onhan se mahtavaa, että toimii huomaamattaan kuin kävelemään opetteleva lapsi, uudestaan ylös eikä jäädä pohtimaan mokia, jotka kuuluvat oppimiseen. Kotikulmilla sitä liian usein vältttelee mokia ja ei yritä enää uudestaan.

- Turkka

Ameriikan raitilla

Tällä kertaa kirjoitan Hermosa Beachin laiturilla Los Angelesissa. Kuudes päivä Yhdysvalloissa on kääntymässä hiljalleen illaksi. Olen jälleen aloittanut uuden seikkailun, josta tiedän vain sen, että paluu lento Suomeen lähtee 31.3. Los Angelesista.

Päätös lähteä matkalle Yhdysvaltoihin syntyi eräänä syyskuun sunnuntaina, kun veljeni sanoi, että SAS:lla on nyt todella edullisia lentoja Jenkkilään. Tunnin pohdittuani ostin lentoliput. En ollut tänne lähtemistä kovinkaan paljon miettinyt, vaan Uusi-Seelanti oli selkeä ykköskohde seuraavalle pitkälle matkalle. Ajatus alkoi kuitenkin lentoja katsellessa puhutella ja päätin antaa fiiliksen viedä.

En ole matkaa erityisemmin suunnitellut. Hain kyllä matkaoppaita kirjastosta heti seuraavana päivänä, mutta syvennyin toiseen niistä vasta päivää ennen lähtöä. Tarkoitus on kiertää maan länsipuolta näiden 78 päivän aikana. Pakollisia vierailukohteita en ole keksinyt, mutta kansallispuistoja haluaisin koluta sen minkä pystyn ja San Fransiscoon olisi kiva tutustua.

Matka on siis jonkinlainen oodi vapaudelle ja heittäytymiselle. Saan kiksit siitä, etten tiedä mitä on tulossa. Haaveilen, että näen hienoja paikkoja ja tapaan mielenkiintoisia ihmisiä. Näin voi tapahtua ja luultavasti jollain tapaa tapahtuukin. Kääntöpuolena tälle suunnittelemattomuudelle tulee sitten se, että yhtä hyvin voi olla olla, etten pääsekään kansallispuistoihin ja ajelen yksin ympäri maata vuokra-autolla, kustannusten kohotessa korkeuksiin. Yksin matkaamisessa on puolensa, mutta tykkään jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, joten toivon löytäväni seuraa retkille. Bongailen myös aktiivisesti mahdollisuuksia ottaa osaa toisten seikkailuihin.

Taloudellisesti matka tulee syömään säästöjäni paljon. Olin mieltänyt Yhdysvallat aavistuksen edullisemmaksi kuin Suomi, mutta samaa hintatasoa näyttää olevan, ainakin Los Angelesissa. Tämä on siten täysin erilaista kuin Aasiassa reissaaminen, missä voi matkustaa todella edullisesti. Toisaalta tykkään tästä haasteesta pitää budjetti aisoissa. En kuitenkaan haluaa rajoittaa liikaa tekemisiä, sillä jos tulee hienoja juttuja vastaan, niin kannattaahan niistä nauttia, kun täällä kerran olen. Koitan siis jättää väliin suurimmat turistirysät ja panostaa juttuihin, jotka tuntuvat sen arvoisilta.

Ihan haaluillen en voi kulkea, vaan joudun myös suunnittelemaan tulevaa, jotta pääsen esimerkiksi kansallispuistoihin. Usein valitsen seuraavan kohteen sen mukaan, kun uusi tuttavuus sitä houkuttelevasti suosittelee, kuten Johshua Treen kansallispuisto. Jos retkiseuraa ei hostellista löydy, pitää vuokrata auto yksin ja lähteä tutkimaan tuntematonta. Silloin saattaa mennä tuntikausia siihen, kun selvittelee reittejä ja muita käytännön asioita, jotka eivät vieraassa maassa ole itsestään selvyyksiä. Eli stressiä pakoon ei ainakaan tälla tavalla pääse, vaan epävarmuus ja säätäminen liittyvät olennaisesti tällaiseen matkailuun. Sohvasurffaamista ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa tällä retkellä, tämä myös hostellikaverin inspiroimana. Epämukavuusalueen tulen kohtaamaan siis monen monta kertaa ja lukuisia pelkoja ehtii mieli kehitellä. Kuinka käy kun nukun autossa jossain syrjäisellä parkkipaikalla? Eksynkö vahingossa väärille alueille? Myös jännitys siitä, löydänkö matkan aikana ihmisiä, kenen kanssa jakaa kokemuksia ja ajatuksia, pohdituttaa usein.

Ensimmäiset päivät ovat sujuneet mukavasti. Hostelli on viihtyisä, ihmiset rentoja ja Tyynivaltameri näkyy ikkunasta. Olen uskaltanut kysyä ja päässyt muiden asukkien mukaan automatkoille. Näiden aikana on tapahtunut paljon kivaa ja sellaista, mitä en olisi osannut itse suunnitella. Olen saanut käydä aitoja syviä keskusteluja, missä kielitaitoni rajat tulevat vastaan, kun en meinaa löytää oikeita sanoja. Olen kuullut monia tarinoita elämästä ja kertonut legendaa omista seikkailuistani.

Tällaisen matkan kynnyksellä tulee miettineeksi, mitä kaikkea voisi sattua. Tampere tuntuukin yhtäkkiä erityisen kivalta paikalta ja työkaverit entistä tärkeämmiltä. Mietin, pitäisikö sittenkin jäädä. Sisälläni kuitenkin tunnen, että kannattaa mennä kun maailma kutsuu. Mitä tahansa voi sattua kotonakin. Jos tämä jäisikin viimeiseksi matkaksi, niin ainakin olen elänyt unelmaani ja tutkinut maailmaa peloistani huolimatta. Olen löytänyt rohkeuden kohdata tuntemattoman, mutta rohkeus pitää löytää joka päivä uudestaan.

PS. Tein videopäiväkirjan lokakuun asuntoautoretkeltä Euroopassa ja sen pääset katsomaan tämän linkin takaa. Tarkoitus on myös aktivoida matkablogi ja kertoa tämän reissun menosta tarkemmin siellä.

- Turkka

Olenko valmis?

Asetin kesällä tavoitteeksi, että luon muutaman tunnin kurssin, jolla käsittelen omien motivaatioiden tunnistamista ja avitan osallistujien prosessia uuden suunnan etsinnässä. Lopulta en kuitenkaan rohjennut vielä syventyä rakentamaan konseptia ja tuotteistamaan sitä. Oli helpompi jatkaa niin, että tilaisuuteen ei liity raha ja näin ollen voin pitää täyden vapauden sen suhteen, mitä haluan tehdä, kun ei tarvitse miettiä tulosvastuuta kuulijoiden suuntaan.

Lopulta visio tarkentui ja syntyi idea "leirinuotioista". Halusin luoda keskustelua osallistujien kesken ja näin voimistaa tilaisuuksien eheyttävää vaikutusta, osallistujien kuulessa vertaiskokemuksia myös muilta kuin minulta. Koska aloitin puhetilaisuudet ilman mitään kokemusta, niin tällainen ajatus tuntui vielä epävarmemmalta. Olin kyllä puheiden myötä huomannut, että osaan kertoa ajatuksiani elämästä lämminhenkisesti, tarjoten kuulijoille ajateltavaa ja inspiraatiota. Epäilin kuitenkin sitä, syntyykö keskustelua vai laskeutuuko vaivaannuttava hiljaisuus sen jälkeen, kun olen päivän aiheen alustanut.

Päätin toteuttaa suunnitelmani, sillä vain käytäntö kertoo toimiiko se. Voin pohdiskella loputtomiin erilaisia skenaarioita, mutta se on vain turhaa fantasiointia. Om Yoga -koululle kuuluu iso kiitos, sillä tilan lisäksi he auttoivat myös suunnittelussa ja oli hienoa huomata, kuinka idea innosti myös heitä. Päätin aiheet ja sitten alkoi jännitys. Neljänä lauantaina astuisin taas uuden haasteen eteen. Olenko todella valmis? Tuleeko ihmisiä? Syntyykö keskustelua? Jos ei synny, miten osaan toimia siinä tilanteessa? Käsittelin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja ja mitä ratkaisuja voin tehdä, jos asiat eivät suju toivomallani tavalla. Kaikkea ei voi kuitenkaan etukäteen ennustaa.

Valmistautuminen sinänsä ei ole vaikeaa, koska improvisoin puheeni. Lueskelen etukäteen aiheeseen liittyviä tekstejä yms. ja herättelen ajatuksia, mitä voisin sanoa. Usein puhun kuitenkin paljon muuta, kuin mitä olin etukäteen miettinyt. Samana päivänä lievennän jännitystäni kävelyllä Pyynikinharjun rantapoluilla. Katselen puita ja mietin, kuinka ne ovat seisseet siinä kenties satoja vuosia ja seisovat edelleenkin, tapahtui leirinuotiolla mitä tahansa. Haen perspektiiviä, kun oma juttu tuntuu maailman keskipisteeltä ja muistutan, että ei sillä ole oikeasti mitään väliä. Ehkä oma ego kenties kokee kolauksen ja joku osallistuja ei pidä tilaisuudesta, mutta nuo ovat varsin merkityksettömiä juttuja.

Joskus valmistautumista häiritsi esimerkiksi ystävyyssuhteen selvittely ja siihen liittynyt kova kritiikki minua kohtaan. Pelkäsin sulkeudunko sen johdosta ja olen lukossa leirinuotiolla. Se olisi suuri ongelma, sillä koko jutun perusta on se, että uskallan olla avoin. Näin pystyn jakamaan tarinoitani ja kohtaamaan ihmiset hetkessä. Tilaisuuksissa pystyin kuitenkin rentoutumaan hyvin ja kokemusten jakaminen toimi vapauttavasti, kuten leirinuotioiden teemaan kuuluikin.

Leirinuotiot onnistuivat lopulta hienosti. Osallistujia oli kolmen ja 15 hengen väliltä. Tunnelma oli aina avoin ja rento. Erityisen koskettavaa oli, kun ihmiset heittäittyivät ja jakoivat rankkojakin asioita rakkaudella ja myötätuntoisesti. Joskus keskustelu sujui niin, ettei minun tarvinnut olla äänessä ollenkaan. Tunne siitä, kun idea onnistuu käytännössä oli hieno. En oikein osaa selittää, mikä lopulta oli avain siihen, että leirinuotiot onnistuivat. Oma osuuteni oli rajallinen ja jokainen osallistuja toi oman panoksensa, oli sitten vain kuuntelija tai aktiivinen keskustelija. Kenties taika oli se, että ihminen kaipaa yksinkertaisia kohtaamisia ja vertaiskokemuksia. Mukava oli huomata sekin, että jotkut olivat olleet kuuntelemassa puheitani ja tulleet mukaan. Pari innokasta jopa osallistui useammalle leirinuotiolle.

Parhaiten tilaisuuksia osaavat kuvata osallistujat. Ilokseni moni jakoi tuntemuksiaan. On tärkeää saada tietoa, miten toiset kokevat yhteisen hetken, jotta tietää niin hyvät jutut kuin mahdolliset vinkit kehitykseen. Jatkoakin kyseltiin ja eiköhän sitä jollain tapaa tule. Tässä yksi tulkinta, jonka kirjallisena sain.

"Tilaisuudessa käsitellyt aiheet - häpeä, rohkeus, myötätunto ja itselle rehellisenä oleminen - olivat sellaisia, joita olin pohtinut paljon viimeisten kuukausien aikana. Ilmapiiri tilaisuudessa oli lämmin ja avoin, omien kokemusten kertominen tuntui helpolta ja luonnolliselta. Kuvailin ystävälle jälkikäteen, että vaikea sanallistaa, mutta tosi ihana tunnelma ja energia." - Helena

- Turkka

Pariutumisen anatomia

Pari kuukautta sitten kirjoitin ajatuksiani sinkkuelämästä ja se nousi selkeästi luetuimmaksi tekstikseni. Sain paljon kommentteja somessa ja aihe tuntui ihmisiä puhuttelevan, mitä en yhtään ihmettele. Kaksi lukijaa kertoi jääneensä kaipaamaan syitä sille, miksen ole päätynyt seurustelemaan, kun yritystä on ainakin ollut. Koitan tässä kirjoituksessa avata, mitä syitä olen löytänyt. Selkein vastaus on tietenkin se, etten vain ole kohdannut sopivaa naista, jonka kanssa asiat lähtisivät etenemään. Tapahtunutta voi myös analysoida ja löytyy tarkempia syitä vallitsevalle tilanteelle.

Selkein vastaus tulee biologian puolelta. Kehomme tarkkailee kohtaamiamme ihmisiä automaattisesti ja saamme huiman määrän tietoa, joka ohittaa tietoisen mielemme ja aiheuttaa muutoksia kehomme hormonierityksessä. Daniel Golemanin Sosiaalinen äly kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista tutkimustietoa tästä aiheesta. Luin myös Emilia Vuorisalmen Sekaisin lovesta kirjan. Se tarjosi yksinkertaistettuja selityksiä siihen, mitä kehossamme tapahtuu rakastuessamme ja kuinka olemme kuin narkomaanit hormonihumalan perässä. Etsimme tietämättämme sopivaa kumppania suvun jatkamiseen ja esimerkiksi suuteleminen kertoo immuniteettijärjestelmien yhteensopivuudesta. Jonkun kanssa suudelma ei tunnu herättävän ihmeellisempiä tuntemuksia, joten tämä ilmiö selittää sen. Sopivan immuniteetin kohdatessaan keho laittaa hormoonit virtaamaan ja näin asiat johtavat toiseen, kehon antaessa eri tilanteissa eri hormoneita, jotta järki sumenee ja suvun jatkaminen tapahtuisi.

Olen seurustellut kaksi kertaa. Ensimmäinen parin vuoden on-off-suhde alkoi lukion toisen vuoden jälkeen. Lämpeneminen tapahtui hiljalleen kevään mittaan, mutta lopulta ei ollut mitään mahdollisuutta välttää leimahtamista, vaikka epävarmuuttani yritin pakoilla tilannetta kesälomalle. Muistan, että siinä ei tarvinnut mitään miettiä, sillä tunnetila oli niin voimakas, että kaikki oli täysin selvää, kunhan minun suojakuoreni oli murrettu. Toinen suhde, joka kesti reilut kahdeksan vuotta, alkoi taas tavallaan ensikohtaamisen myötä ja eteni nopeasti työtoveruudesta hengailuun. Jälleen oli tunne niin voimakas, ettei siinäkään ollut mitään epäröintiä, mutta koitin kyllä selitellä itselleni, ettei tässä nyt mitään vakavaa ole. Minulla on siis kokemus hitaasta ja nopeasti rakastumisesta. En epäile, etteikö ajatteluni sumenisi vastaavasti sopivan ihmisen kanssa, mutta sehän ei tarkoita, että se lupaisi automaattisesti hyvää pidemmän suhteen kannalta. Yksi ongelma meillä saattaakiin olla se, että etsimme tuota ohimenevää tunnetta, mikä ei välttämättä johda onnelliseen parisuhteeseen.

Aivan täysin luonnon armoilla emme pariutumisen suhteen kuitenkaan ole. Varsinkin näin kolmekymppisenä miettii paljon enemmän, minkälaisen vaikutuksen toinen toisi omaan elämään. Elämäntyyli ja -katsomus, perhesuhteet, asuinpaikkakunta ym. isot ja pienet muuttujat. Toinen toivoo esimerkiksi ennustettavaa ja tasaista arkea, itse toivon mm. halukkuutta ja mahdollisuutta spontaaneihin retkiin. Parikymppisenä ei siis tullut paljon tällaisia mietittyä ja seurasi vain tunnetta. Nyt tulee melko tarkkaan mietittyä, mitä kumppanin toivoisi omaan elämään tuovan. Tietysti on myös ulkonäköön liittyvät mieltymykset, joten paljon löytyy kriteereitä, joilla hallitusti rajaamme ihmisiä pois mahdollisuuksista. Jos löydän naisen joka kolahtaa, niin sehän ei tietenkään takaa sitä, että minä olisin mitenkään hänen mieleen.

Olen kohdannut pari naista kahden sinkkuvuoden aikana, jotka ovat jollain tapaa nostaneet orastavaa tunnetta rintaan. Näissä on tullut hyvin esiin se, kuinka voimme suojella itseämme järkeilemällä. Itse torbedoin erään romanssin sillä, että löysin "järkisyyt" miksei toisen kanssa kannata enempää tapailla, vaikka biologia selkeästi tuki kanssakäymistämme. Toisessa tapauksessa vastapuoli oli päättänyt, ettei halua missään tapauksessa minkäänlaista suhdetta. Oli jännä seurata, kuinka tahdonvoimalla pystyy yliajamaan sen, mitä pystyy toisen kehonkielestä lukemaan. Muutaman yön yhdessä nukkuneena (ihan oikeasti ilman seksiä) ja keskustelujen kautta tiedän, että vaikka tunnet kuinka toinen kainaloosi uppoutuu ja välillä hän meinaa vahingossa suudella, niin tiukalla itsekurilla voi estää mahdollisuuden tilanteen kehittymiseen. Pakkohan se on myöntää, että onhan se myös kolaus oman viehätysvoiman teholle.

Syy omaan yksineloon löytyy siis biologian, omien kriteerien yhdistelmästä ja tietysti myös omasta "markkina-arvosta". Olen myös miettinyt mitä tilanteelle pitäisi tehdä. Tieteellisesti kyse on todennäköisyyksistä, jollei sitten ajattele, että kohtalo sanelee, kuka on kenen kanssa ja koska. Moni haluaa pitää uskon mystiikkaan ja voihan sitä ollakin, mutta en tiedä kuinka siihen voi vaikuttaa. Pitäisi siis kohdata uusia ihmisiä mahdollisimman paljon. Jotta voisi nostaa todennäköisyyttä entisestään, pitäisi miettiä missä pyörii, analysoida minkä tyylistä kumppania haet ja koittaa sitten löytää sopivia harrastuksia, yhteisöjä, huvituksia, nettifoorumeita yms. Tämä tietysti vaati panostuksia ja itse olen tällä hetkellä mukavan neutraalissa tilassa, enkä jaksa näin aktiivista työtä tehdä. Monen sinkun elämästä ei tyhjää tilaa tunne edes paljoa löytyvän. Koska ihmisten yksinäisyys vastoin tahtoaan huolestuttaa itseäni yleisellä tasolla, haaveilen, että saisin järjestettyä tilaisuuden, jossa ihmiset voivat kohdata helposti. Moni kun harmittelee siitä, ettei baarien lisäksi ole paljoa paikkoja, missä etsiä seuraa.

Itse nautiskelen tällä hetkellä siitä, että pitkästä aikaa on sellainen vaihe, ettei ole tarvetta etsiä seuraa koko ajan. Voin suunnata energiani mielenkiintoisiin projekteihin. Yksi niistä on ensi lauantaina alkavat Tarinatuokioita leirinuotiolla -tilaisuudet Om Yoga -koululla. Näissä käsitellään häpeätutkija Brené Brownin Epätäydellisyyden lahjat kirjan pohjalta häpeää, pelkoja, uskallusta ja vapautumista eri näkökulmista. Vapaa pääsy, tervetuloa mukaan!

- Turkka

Usko

Reissuillani mukana kulkee kovakantinen muistikirja, johon kokoan ajatuksiani. Nykyisen ensimmäinen merkintä on päivätty 26.12.2014. Siellä on ajatuksia mm. Aasian reppureissulta, Himalajan vaellukselta, opiskelusta intialaisessa yliopistossa, talvivaellukselta Urho Kekkosen kansallispuistossa, purjehdukselta Karibialla ja istuskelusta vanhempien mökillä. 9.3.2015 päivätty ”taulukko” käsittelee sykliä ideasta lopputulokseen. Tuolloin ajattelin, että usko on kaikista tärkein palanen asioiden toteutumisen kannalta. Olen nyt kiertänyt Eurooppaa asuntoautolla parin viikon ajan jakaen asuntoauton viiden muun kanssa. Insproivat hetket niin Pariississa kuin pienen saksalaisen Brombachtalin kylän peltojen keskellä, ovat vieneet taas mielen tuon aiheen pariin.

Miellän tämän ajatelman käsittelevän maallista uskoa, mutta niin maallinen kuin hengellinen usko taitavat perustua samaan. Uskoon, että jotain mikä on vain idea, ajatus, haave tai unelma, voi olla totta nyt tai tulevaisuudessa. Harva asia lopulta sisältää varmuuden onnistumisesta. On kyse työprojektista, koulun kokeesta, urheilusuorituksesta, rakkaudesta tai melkein mistä vain, on mukana aina epävarmuus, mitä tulee tapahtumaan. Tarvitaan siis uskoa, että aika ja vaiva mitä käytämme johonkin asiaan vie meidät lopulta päämääräämme. Urheilijan on pakko uskoa omiin mahdollisuuksiinsa lujasti, mutta siltä niin pieni joukko pääsee lopulta nauttimaan menestyksestä.

Tuntuu hassulta, kuinka vähän uskomisen tärkeyttä käsitellään, vaikka se on ydin kaiken toiminnan tapahtumiselle. Itse olen kokenut, että elämäni aikana parhaat opettajat ovat olleet niitä, jotka ovat luoneet uskoa ja kannustaneet toteuttamaan asioita. He ovat tarjonneet tukea ja resursseja, mutta työ on pitänyt tehdä itse. Suurin osa kouluajasta tuntui kuluvan siihen, että opetellaan toistamaan asiat ja opettelemaan teorioita, jotka ovat ns. oikeita. Tieto ja taito ovat toki pohjana osaamiselle, mutta kehitys tapahtuu sillä alueella, missä on visioita ja lukuisia mahdollisuuksia epäonnistua. Onnistumiset ovat usein onnekaita sattumuksia, mutta eivät olisi mahdollisia ilman uskoa, yrityksiä ja epäonnistumisia.

Uusi liike idea ja keksintö voidaan purkaa läpi monen seulan kautta mm. kartoitta,alla kuluttajien tarpeita ja taloulaskelmia tehden. Monen työ perustuu siihen, että ammutaan alas toisten visioita ja todetaan, ettei niillä ole pohjaa toteutua. Usko onnistumiseen on kuitenkin lopulta se voima, joka saa asiat tapahtumaan. Se ei ole järkeilyä vaan tunne. Unelmien alas ampujia riittää, mutta voitko olla tukemassa toista, kun hänen uskonsa horjuu?

Oma uskoni on jälleen koetuksella, kun pidän Om Yogalla neljänä lauantaina (12.11.-3.12. klo 15-16:30) puheen ja keskustelutilaisuuden Tarinatuokio leininuotiolla. Tuttuun tapaan aiheet pohjautuvat häpeään, pelkoihin ja uskallukseen kohdata ne. Tunnen ja näen, millainen tunnelma voi olla ja mitä osallistujat voivat keskustelusta itselleen saada. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, kiinnostavatko tilaisuudet ihmisiä ja jos osallistujia löytyy, herääkö toivomaani keskustelua. Onnistunko luomaan tunnelman, jossa muutkin tuntevat olonsa turvalliseksi jakaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan? Tuleeko tilaan vain vaivaantunut hiljaisuus, kun yritän saada keskustelua aikaan? Uskon, että visio voi onnistua, mutta yhtä hyvin saatan tilaisuuden luonteelle sopivasti kokea häpeää ihmisten edessä, kun en onnistu tavoitteessani. Mahdollisuus siitä että jotain hienoa voi tapahtua, antaa uskon ja rohkeuden kohdata epäonnistumisen pelko. Tervetuloa mukaan!

- Turkka

Yleisön eteen avautumaan

Edellisessä kirjoituksessani jaoin kokemuksiani sinkkumarkkinoilta. Se tuntui kolahtavan monelle, joten sen rohkaisemana olen keskiviikkona Om Yoga -koululla puhumassa unelmista ja peloista sinkun näkökulmasta. Aihe on kutkutellut mielessäni, mutta vasta kun aihetta ehdotettiin, uskalsin siihen vihdoin tarttua. Facebookissa mielenkiintoa näyttää löytyvän, joten uskon kuulijoita jälleen mukavasti paikalle saapuvan. Vaikka tällä kertaa käyn asioita korostetusti sinkun näkökulmasta, niin samat pelon ja häpeän mekanismit vaikuttavat kaikilla ja näin tarinoista löytyy ajateltavaa oli sitten parisuhteessa tai ei.

Tuttuun tapaan puheeseen valmistautuminen on sekä innostavaa että jännittävää. Valmistautuminen tarkoittaa itselleni sitä, että lueskelen artikkeleita ja kirjoja, keräten niistä tietoja ja ajatuksia alitajuntaan muhimaan. Tykkään puhua improvisoiden, joten hahmottelen vain muutaman avainsanan, joiden ympärille puhe rakentuu. Se mitä lopulta puhun selviää itsellenikin samalla kun yleisön edessä seison, vaikka käynkin monia tarinoita ja juttuja mielessäni etukäteen läpi.

Häpeää ja haavouttuvaisuutta tutkivan Brené Brownin kirjat ovat vaikuttaneet minuun suuresti, joten ne kuuluvat ns. vakiomatskuun, kun valmistelen alitajuntaani esitykseen. Tällä reilut 25 miljoonaa katsojaa keränneellä TedTalk -videolla pääsee hyvin käsitykseen Brenén sanomasta.

Kirjastossa poiketessani silmiini osui lääkäri Emilia Vuorisalmen Sekaisin lovesta kirja. Se on antanut mukavasti ajatuksia siitä, kuinka vahvasti biologia säätelee toimintaamme, vaikka mielessämme parinmuodotustus on usein mystistä ja romanttista. Toki siinä varmasti sitäkin on, mutta melko paljon tiede pystyy esittämään mielenkiintoista teoriaa ja tutkimusta käyttäytymisemme selittämiseksi.

Tänään oli Hesarissa hyvä juttu 27-vuotiaasta kaksosten äidistä, joka oli päättänyt hankkia lapsen itsenäisesti, kun ei sopivaa sulhoa ole löytynyt. Tämä herättää varmasti paljon mielipiteitä ihmisissä. Hänen tarinansa tuo hyvin esiin sinkun unelmia perheestä ja samalla epävarmuutta, pelkoa ja häpeää, mitä erityisesti naisilla tulee vastaan, kun kolmen kympin nurkilla lapsen hankkimista moni alkaa tosissaan miettimään.

On hienoa päästä avaamaan ajatuksiani ja kokemuksiani, koska tunnen aiheen olevan tärkeä. Samalla kerään itselleni paineita. Mitä jos en osaa välittää kuulijoille mitään hyödyllistä? Uskon, että kunhan osaan rentoutua ja antaa tarinan tulla, niin aitous välittyy ja näin kuulijat saavat kannustavia ajatuksia ja tuntemuksia. On helpottaavaa, kun voin sanoa mitä vain, sillä minun ei tarvitse vetää mitään roolia. Jännitys, häpeä ja pelko ovat ok, sillä tärkeintä on omalla esimerkillä näyttää, että ne tunteet voi kohdata ja avoimuudella saavutetaan yhteys toisiin.

Esiinnyn keskiviikkona 12.10. Om Yoga -koululla kello 19:30-20:45. Tervetuloa!

- Turkka