Tuumasta toimeen

Viimeksi kirjoitin joutoajan merkityksestä. Luovuus, haaveet, visiot, unelmat ja ideat tarvitsevat aikaa ja lepoa syntyäkseen. Niille pitää antaa mahdollisuus pulpahtaa tietoisuuteen, ilman pakottavaa pyrkimystä välittömiin tuloksiin. Tämän huomasin omalla kohdallani ja samoja havaintoja on tehty, kun on tutkittu, miten luovuus toimii.

Ideaoita syntyy kaikille. Niitä syntyy luultavasti lähes joka päivä. Ei välttämättä suuri ja mullistavia, mutta jotain uutta, missä hahmotamme, miten joku asia voisi olla toisin. Itse sain Himalajan vaelluksellani vahvat visiot julkisesta puheesta. Ymmärsin kuinka oma elämäni oli sisältänyt paljon sellaista, mistä ”häpeätutkija” Brené Brown tutkimuksiinsa perustuvissa kirjoissaan kertoo. Koin haavoittuvuuden, häpeän ja epätäydellisyyden käsittelyn tärkeäksi ja kokemuksieni pohjalta voisin puhua niistä ihmisille. Lisäksi uskoin, että pystyn avoimesti puhumaan vaikeistakin asioista ja esimerkilläni mahdollisesti rohkaisemaan muitakin kohtaamaan pelkojaan ja toteuttamaan unelmiaan. Visio oli voimakas. Tuntui, että se on pakko toteuttaa itseni vuoksi. Se oli myös todella pelottava. Minulla ei ollut mitään vakuuksia siitä, että pystyisin tuota visiota todellisuudessa totettamaan. Toki voin aina mennä ihmisille puhumaan, mutta pystynkö puhumaan mitään järkevää? Jäädynkö lavalle? Pidänkö tylsän ja nukuttavan kouluesityksen ja paikalla olijat kokevat haaskanneensa aikaansa? Mitä tapahtuu, kun paljastan ajatuksiani ja kokemuksiani ihmisille? Nauretaanko minulle, menetänkö ihmisiä elämästäni? Pelkoja alkoi löytyä todella paljon. Toiset olivat jopa aiheellisia, toiset aika kaukaa haettuja.

Päätin lopettaa lähes viisi kuukautta kestäneen reppureissuni Aasiassa ja palata Suomeen toteuttamaan visioni. Olin myös hakenut Intiaan opiskelemaan ja jos opinnot toteutuvat, lähden Suomesta elokuun alkuun mennessä. Aikaa ei siis ollut paljon, kun toukokuun viimeisinä päivinä laskeuduin Helsinki-Vantaalle. Työjärjestykseni oli seuraava: ensin nettisivut kasaan ja sen jälkeen järjestän paikan missä puhua. Nettisivujen tekninen työ oli melko helppo juttu, sillä hyödynsin kotisivukonetta. Halusin sivuista yksinkertaiset, joten kone toimi hyvin, vaikka jouduin jossain asioissa tekemään kompromisseja. Kuvat sivuja varten olivat jo olemassa, vain sisältö vaati enemmän työtä. Olin kirjoittanut jo lentokoneessa luonnoksen, joka päätyi Tarina-sivuksi.  Asioiden tiivistäminen ja käyttäjäkokemuksen miettiminen vaativat ponnisteluja. Onneksi sain apua ystäviltäni. Yksin en olisi saanut tiivistettyä ajatuksiani niin, että joku toinenkin voi ne ymmärtää. Paljon olisin voinut sanoa lisääkin, mutta vähempi parempi.

Sivujen valmistumisen jälkeen kävin vielä sisäistä kamppailua sen kanssa, olenko valmis julkaisemaan sivuston. Kertomaan henkilökohtaisista kokemuksista, joita en osannut itsellenikään selittää. Pelot olivat jälleen pinnalla, mutta tiesin, että nyt en voi perääntyä. Tein juhannuksen jälkeen viikon vaelluksen Ylläkseltä Hettaan. Sain jälleen asiat tärkeysjärjestykseen vaelluksellani ja oli selvää, että tämä on vietävä maaliin, tai tulen sitä katumaan lopun elämääni. Jollen näin voimakkaita visioita seuraisi, niin minkä mukaan elämääni sitten eläisin? Myös Intiaan lähtö alkoi näyttää yhä varmemmalta, vaikka en sitä halunnutkaan vielä mielessäni lukita varmaksi.

Julkaisin sivut. Lähetin kahteen paikkaan kyselyn, voisinko päästä pitämään puheeni heidän tiloissaan. Oli jo heinäkuu, joten aikaa ei ollut paljon. Kuten arvasinkin, heinäkuu ei herättänyt innostusta, vaan myöhäisempi syksy olisi ollut parempi. Itseni takia minun oli vain päästävä puhumaan ennen lähtöäni, joten varasin Tampereen pääkirjasto Metsosta pienen 35 hengen salin. Sitten julkaisin tapahtuman. Taas mielen möröt huutelivat herjojaan ja meinasin jättää mainostamisen kokonaan väliin. Onneksi ystäväni ojensi minua ja kutsuin ihmisiä sosiaalisen median välityksellä, tein muutaman julisteen kirjastoihin jne.

Sitten alkoi vasta varsinainen työ. Päivä oli lukittu ja aikaa tilaisuuteen oli reilu pari viikkoa. Tunnen itseni ja tiesin, että ennen kuin tilaisuus on selvä, en pysty mitään valmistelemaan. Ei se senkään jälkeen helppoa ollut. Halusin puhua spontaanisti, ilman tarkkaa aikataulua ja käsikirjoitusta. Tarvitsin kuitenkin rungon, jossa rajaan aiheet ja luon jonkinlaisen rakenteen, jotten eksy ihan mihin tahansa sivuraiteille. Hiljalleen juttu alkoi hahmottua. En halunnut käyttää powerpointia, joten kirjoitin vain muutamalle fläppitaulupaperille joitakin avainsanoja. Pistin kellon käymään ja koitin kuinka juttua tulee. Ei mitenkään sulavasti, mutta sain kuitenkin rakennetta hiottua. Välillä iski epäusko ja mietin esimerkiksi, tarvitsenko powerpointin tuekseni. Jostain syystä en sitä kuitenkaan halunnut tehdä. Oli jännittävää valmistella asiaa, jota et voi todella valmistella. Saatoin vain kerrata kirjallista materiaalia ja miettiä mitä esimerkkejä voisin elämästäni käyttää. Esitys lähestyi ja kaksi päivää ennen tunsin, kun adrealiini alkoi virrata ja kehoni jännittää.

Kiiruhdin kirjastolle. Visuaaliset kikat ja täydellisyyden tavoittelun oli saanut unohtaa joka vaiheessa valmistelua. Päämäärä oli vain saada puhe kunnialla läpi. Yritin sählätä kaiken valmiiksi: videokamera, äänitallennin ja langaton mikrofoni, kauttimet ja tietokone. Sitten vielä viime hetken paniikki, mihin järjestykseen avaisanat seinälle tulevat? Joku koputtaa jo ovella, on vartti enää esityksen alkuun. Päästään ihmiset sisään ja järkytyn, kun huomaan saliin astuvan tuntemattomiakin ihmisiä. Menen keräämään itseäni vesaaan. Lähes tärisen jännityksestä. Itse puheesta voit lukea täältä.

Tiedän, että pystyn muuttamaan sanat teoiksi ja olen varsin tehokaskin, kun saan oikean vaihteen päälle. On kuitenkin paljon helpompaa vain haaveilla ja visioida. Toteuttaminen vaati jo ihan erilaisia ponnisteluja. Perinteisesti kaikki muu tekeminen on yhtäkkiä houkuttelevampaa kuin se, mikä olisi sillä hetkellä tarpeen. Kuinka siivoominen tuntuukin yhtäkkiä todella tarpeelliselta. Kun yhtälöön lisättiin se, että olisin niin helposti voinut jättää koko jutun toteuttamatta, niin työn aloittaminen piti päättää joka päivä uudestaan. Minun ei olisi tarvinnut kenelläkään kertoa visiostani ja vaikka olisin kerrottuani jättänyt homman puolitiehen, ei silläkään olisi ollut mitään seurauksia. Oli siis haastavaa aktivoida itsensä työvaiheeseen. Pakollisen puurtamisen asioiden eteen, jotta voin sen pienen hetken aikana toteuttaa varsinaisen vision. Tarvitsemme siis tasapainoa levon ja haaveilun sekä aktiivisuuden ja työn välillä. Tärkeimmät asiat teemme ehkä vain sisäisen palon vuoksi ja silloin emme voi luottaa ulkopuolisen pakon voimaan. Minkä vision sinä haluat toteuttaa?

- Turkka

Ystävämme joutilaisuus

Tämä aihe tuli mieleeni jo keväällä, kun reppureissasin vajaat viisi kuukautta Intian, Thaimaan ja Nepalin maisemissa. Kesä Suomessa meni niin nopeasti, että moni mielessä kytevä juttu jäi kirjoittamatta. Lisäksi jonoa oli jo ennestään. Toivon mukaan täällä Intiassa saan naputeltua ajatukset teksteiksi, eikä opiskelu käy liian kiireiseksi.

Lähdin matkaan kahden päämotiivin siivittämänä. Ensimmäinen oli hiljalleen voimistunut ajatus matkustaa pidempään ja nähdä maailmaa. Toinen oli se, että olin niin hukassa itseni kanssa, etten enää keksinyt mitään uusia tapoja yrittää aukaista solmujani. Sisäinen sekasorto oli liian suuri ja tuntui ahdistavalta olla Suomessa, kun muilla pyörii arki ja minä koitan vain päästä perille itsestäni. Parisen vuotta käynnissä olleen prosessin aikana oli tullut niin paljon keskusteltua, luettua, ajateltua ja kokeiltua, että resurssit olivat varmasti kasassa, mutta en vain osannut käyttää niitä. Sitten päätin vain luovuttaa. Ostin menolipun Intiaan. Minulla ei ollut mitään erityisempiä matkasuunnitelmia. Lähinnä vain vaihtaa maisemaa ja kokeilla, millaista reppureissaaminen on.

Ensimmäiset kolme viikkoa menivät opetellessa tavoille ja kohdatessa monia jänniä hetkiä, kun en tiennyt mihin päädyn ja miten. Mumbain liikennekaaos sai minut nostamaan kytkintä kahden yön jälkeen ja pakenin Goalle hakemaan pehmeämpää laskeutumista. Siellä kuluikin melkein pari viikkoa vain hengaillessa ihmisten. Sieltä jatkoin matkaa Hampin rauniokaupunkiin muiden reissaajien suositusten perusteella. Hampissa ei ollut paljoa tekemistä, joten useat päivät kuluivat pitkän aamiaisen, pitkän lounaan ja pitkän illallisen merkeissä. Vaihdoin vain ravintolasta toiseen röhnöttäen makuupaikoilla kirjaa lukien ja välillä höpöttäen muiden kanssa. En siis tehnyt mitään kovinkaan rakentavaa tai hyödyllistä, jos vertaa siihen, millaista toimintaa yhteiskuntamme suosii. Toki oli hyviä keskusteluita, kielitaito kehittyi, tutustuin uusiin ihmisiin ja luin muutaman uusia ajatuksia herättävän kirjan. Tuntui kuin järjestelmäni olisi ajettu alas ja kaikki toiminnot olisivat hetkeksi pysähtyneet. Se ei ollut hyvä tai huono juttu, näin vain oli. Ei tarvinnut olla mitään. Antauduin juotenololle.

Ehkä noin kuuden viikon haaluilun jälkeen, tuli ensimmäinen välähdys luovuuden elpymisestä. Istuin bussissa ajallen alas Etelä-Intian korkeimmalta huipulta ja yhtäkkiä tuli visioita, unelmia, inspiraatiota. Selvyyden hetki, jossa asiat vaan tuntuvat yksinkertaisilta ja kristallinkirkkailta. Hiljalleen syksyllä vaivannut turtumus tuntui jäävän taakse. Sain kirjoitettua pitkään mielessäni olleet tekstit pariterapiasta ja nettideittailusta. Elpyminen huipuntui Himalajalle, jossa koin noin viikon mittaisen luovuusjakson. Oli jälleen selkeää, mitä minun tulisi tehdä. Asiat ja visiot vain tulivat mieleen samalla, kun kävelin luomoavissa vuoristomaisemissa.

Olen lukenut tyhjäntoimittamisen ja luovuuden liitosta jo ennen matkaani. Olen sen myös kokenut, kun olen säveltänyt musiikkia liikkuvaan kuvaan tai tehnyt äänisuunnittelua tv-ohjelmiin. Luovuus ei tule istumalla työpisteellä määrättynä aikana. Joskus tietysti viime hetken kiire toimii parhaana muusana. Matkan jälkeen luin Saku Tuomisen kirjan Luova järkevyys, jota voin suositella jos aihepiiri kiinnostaa. Kirjan viesti vahvisti kokemaani. Luovuus iskee silloin, kun teemme jotain ihan muuta. Alitajuntamme työstää taukoamatta omaa tahtiaan, mutta emme voi tietoisesti vaikuttaa sen toimintaan. Paras apu on antaa sille rauha tehdä oma osuutensa. Lihasten kasvu tapahtuu levon aikana, niin ilmeisesti myös ideoiden. Tekemättömyys on kuitenkin vaikeaa, koska uskomme, että kun oikein puristamme, niin silloin tulee tulosta. Uskomme hallitsevamme luovan prosessin samalla tavalla kuin kävelyn. Ja tietenkin tulosta pitää tulla silloin, kun me sitä haluamme, heti, nyt. Kokemukseni tällä melkein vuoden ajanjaksolla oli niin selkeä, että turha sitä epäillä. Me tarvitsemme rauhaa, lepoa ja joutilaisuutta, jotta voimme elpyä ja saada yhteyden elämäniloon, luovuuteen ja unelmiin. Joskus tarvitsemme myös uutta ympäristöä, jossa voimme irrottaa ajatyksemme kokonaan arjesta. Luonto taitaa olla yksi parhaista paikoista antaa mielen ja kehon rentoutua. Minä tarvitsin omien lukkojeni avaamiseen kuukausia ja olin onnekas, että sen pystyin järjestämään. Toisille riittää varmasti lyhyempikin aika, mutta uskon: olemme kaikki me sen verran samanlaisia, että tarvitsemme joutilasta aikaa, jotta saamme parhaat ja luovimmat ajatuksemme tietoiseen mielemme piiriin.

  
Visiot ja unelmat ovat kuitenkin vain mielessämme. Tarvitsemme niitä, mutta muuttuakseen todeksi, ne pitää toteuttaa. Itselleni visiointi ja ideointi on lopulta helppoa, mutta konkreettisen tekemisen työvaihe on usein kovinkin tuskallinen taisto. Seuraavaksi kirjoitankin aktiivisuuden ja tekemisen tärkeydestä. Sitä odotellessa, ota aikaa itsellesi ja tee jotain mitä rakastat, ihan vain huvin vuoksi.

- Turkka

Ensimmäinen puhe

Tällä hetkellä istun Intiassa Alleppeyn kaupungissa majataloni katolla. Huomenna pääsen kohteeseeni, eli saavun Amritapuriin ja aloitan valmistautumisen filosofian ja sovelletun psykologian opiskelua varten. Siitä miten tänne päädyin kirjoitan vielä oman tarinansa. Vajaa viikko sitten olin kuitenkin jännityksestä jäykkänä Tampereen pääkirjasto Metson vessassa.

Katselin itseäni vessan peilistä ja ihmettelin, mihin sitä onkaan itsensä taas tunkenut. Olin järjestänyt julkisen puhetilaisuuden ja avatessani luentosalin oven, sisään astui tuntemattomiakin ihmisiä. Mainoksessani lupasin käsitellä pelkoja, herkyyttä ja haavoittuvuutta sekä inspiroida kuulijoita. Mitä olinkaan mennyt tekemään! Mitä jos en saa sanaa suustani? Mitä jos ajatus ei kuljekaan kuin itsestään, vaikka olen sen varaan laskenut koko puheen? Mitä jos en pystykään olemaan avoin yleisön edessä? Mitä jos osoittautuu, että visio puheen pitämisestä on ollut täysin harhaanjohtava?

Ei auttanut kuin nauraa peilikuvalleen ja astua ihmisten eteen, varjosta valoon, kuten puheeni aloitin. Laitoin aloitusmusiikin soimaan. Keräsin itseäni ja ajatuksiani. Tässä ja nyt. Aloin puhua, jotain sellaista mitä olin ajatellut ja paljon sellaista, mikä ei ollut tullut mieleeni, kun olin valmistautunut. Jännitys alkoi laueta. Rentouduin ja löysin flown. Olin auki. Puhuin mitä mieleen tuli ja onneksi mieleeni tuli ihan kohtuullisen tasokasta juttua. Oli asiaa, mielipiteitä, syvyyttä, herkkyyttä ja huumoria. Onneksi oli huumoria, sillä vaikka käsittelin välillä varsin synkkiä ja vaikeita aiheita, halusin puhua niistä silti pilke silmäkulmassa. Loppu läheni. Tiesin, että pääsen kunnialla maaliin. Viimeiset sanat ja sävelet, raikuvat aplodit ja kumarrus. Se oli siinä. Elämäni ensimmäinen julkinen puhe.

Niinalle kiitos kuvasta.

Olo oli helpottunut ja huojentunut. Kuulijat olivat iloisia, eikä kukaan rynnännyt pois. Moni jäi kiittämään ja halaamaan. Toiset myös kertoivat tuntemuksiaan, joko kasvotusten, puhelimessa tai viestein. Kiitos kaikista kommenteista. Jokainen muisti eri asioita, jokainen koki puheen tavallaan. Hyvää palautetta tuli paljon. Usko siihen, että tätä juttua kannattaa kehittää vahvistui. Paras palaute oli mielestäni "puhut sydämestä". Se on mielestäni tärkein asia. Ihan sama mitä sanon tai teen ihmisten edessä, ei sillä ole mitään pohjaa, jollei se tule sydämestä. Se on sitten toinen juttu, miten kukin puheen kokee, mutta tärkeintä on se, että pystyn avaaman itseni ja näin jakamaan jotain aitoa itsestäni. Tästä voit lukea, miten Uskalla parantua-blogia pitävä Karita Aaltonen kommentoi puhetta Facebookissa.

Pyrkimykseni on pitää joulukuussa, kun seuraavan kerran saavun Suomeen, pari uutta puhetilaisuutta. Ehkä samoillla teemoilla, ehkä hiukan eri aiheilla. On niin monia aiheita, mistä voisin puhua, mutta toisaalta kaikki tähtää siihen samaan, että pyrin kannustamaan ihmisiä omalla tiellään eteenpäin. Jos sinulla on tiedossa paikkoja, jossa voisin puhua ja löytyisi potentiaalista yleisöä, niin kirjoita minulle maili.

Loppuun vielä kiitos kaikille, jotka ovat kannustaneet minua matkalla ihmisten eteen. Sisäinen taisto on ollut suuri ja epäily omia ajatuksia kohtaan on ollut välillä voimakas. Mielen möröt ovat kuiskineet masentavia ja pelkoja herättäviä viestejään, mutta sitten olen muistanut ne monet kannustavat sanat, joita olen kuullut ja uskaltanut astua taas askeleen eteenpäin.Oma usko on monta kertaa ollut koetuksella, mutta monien ystävien ja tuttujenkin tsempillä, olen jaksanut selättää epäilyni ja jatkaa kohti vision toteuttamista. Kiitos!

- Turkka

Työkalupakkimme

***
Vihdosta viimein sain lisättyä sivun oikean reunaan "Follow by Email" -laatikon, joka mahdollistaa blogin tilaamisen sähköpostiin. Siitä vain tilaus sisään, niin saat päivitykset aina tuoreeltaan.
***

Ollessani päivystävänä apukätenä, kun veljeni appiukko nikkaroi uutta jalkaa laituriimme, onkin hyvä hetki kirjoittaa toisesta vaelluksella tulleesta mietteestä: elämämme tyokalupakista.

Olen lukenut erilaisista persoonallisuusteorioista ja katsonut itseäni niiden näkökulmasta. Useista löytyy paljon mielenkeentoista luettavaa ja niiden avulla pystyy itsestään tekemään uusia havaintoja. Teoriat jakaantuvat yleensä erilaisiin persoonallisuustyyppeihin ja piirteisiin. En ota tässä kantaa sinänsä mihinkään tiettyyn teoriaan, vaan pohdiskelen aihetta yleisellä tasolla.

Vaelluksella mieleeni tuli, että meidät on heitetty maailman jokainen hiukan erilaisen työkalupakin kanssa. Toisilla on isompaa ja järeämpää vekotinta ja toisilla on taas hienovaraisempaan työskenteleyyn sopivaa. Joillakin on jopa niin hienoja aparaatteja, että niiden käyttäminen vaatii paljon paneutumista. Useimmat perustyökalut löytyvät kaikilta.

On oman työkalupakkimme sisältö minkälainen tahansa, yhteistä on kuitenkin se, että meidän pitää valita, mihin ja miten työkalujamme käytämme. Niin puukolla kuin vasaralla voi luoda ja rakentaa hienoja asioita. Osaavissa käsissä syntyy paljon hyödyllistä melko helpon näköisesti. Toisaalta puukolla ja vasaralla saa myös paljon tuhoa aikaan. Niillä pystyy rikkomaan asioita ilman sen suurempaa osaamista. Huitoo ja lyö, varmasti saat näkyvää jälkeä aikaiseksi.

Mielestäni tässä piilee persoonnallisuuden ydin. Meillä jokaisella on omat piirteemme ja niitä voi hyödyntää joko rakentavasti tai tuhoavasti. Tuhoava käyttäytyminen on helppoa. Ilkeily ja kiusanteko ei paljon vaadi. Negatiivisuus,  vähättely ja toisten kritisoiminen on yksinkertainen ja luonnollinen keino purkaa omaa pahanolon tunnetta. Piirteidemme valjastaminen uuden ja hyvän luomiseksi on taas vaativampaa. Meidän pitää tutustua itseemme ja opetella, kuinka meidän pitää itseämme käsitellä, saadaksemme aikaan hyvää niin itsellemme kuin yhteisöllemme. Koska pakkimme ovat erilaiset, emme voi suoraan vertailla itseämme muihin, mutta voimme toki pyytää apua ja vinkkejä niiltä, keiden pakista löytyy sama työkalu kuin meillä.

Vesi on elementtinä haastava, mutta lopulta uuden jalan asennus onnistui. Hienosti työkalut tanssivat osaavissa käsissä ja homma hoitui haasteista huolimatta. Taas saavat lapset hyppiä uimaan, vielä kun ne kesäkelitkin saapuisivat. :)

- Turkka

Vertauskuvallinen vaellus

Aasian reppureissullani syntyi voimakas halu päästä jälleen Lappiin vaeltamaan. Heti juhannuksen jälkeen suuntasinkin pohjoiseen. Valinta osui 127 kilometriä pitkään Ylläs-Hetta reittiin. Vaikka kelit eivät olleet aivan parhaat, tarjosi vaellus taas paljon hienoja maisemia, ajatuksia ja tunteita. Luonnossa tunnen kaiken olevan kohdillaan ja mieli kirkastuu, asettaen asioita uuteen perspektiiviin.

Jossain kohtaa vaellusta mieleeni tuli, että oikeastaan tämä kuvastaa elämää viikkoon tiivistettynä. Joinain päivinä satoi, hyttyset kiusasivat ja tarvoin metsän keskellä. Välillä reitin merkit katosivat ja jouduin pohtimaan kuljenko oikeaan suuntaan. Joskus polku edessä oli selkeä, mutta kaatuneet puut tai syvät vesilammikot pakottivat tekemään isojakin kiertoja. Oli hetkiä jolloin mietin, miksi itseni tänne taas raahasin. Tuntui kuin koko touhussa ei olisi mitään pointtia. Sitten saattoi tulla vaara, jolta näki ympärilleen, mutta kohta taas laskeuduin tarpomaan metsän siimekseen. Saattoi kulua päiviä, etten kohdannut muita ihmisiä. Yöt vietin idyllisillä aitiotuvilla yksin nauttien rauhasta, mutta toisinaan olisi ollut myös hienoa jakaa kokemuksia muiden vaeltajien kanssa.

Seurasi kuitenkin päiviä jolloin aurinko paistoi. Nousin korkealle, josta näin selkeästi sinne mistä matkani oli alkanut ja näin myös kauaksi eteenpäin sinne, minne olin pyrkimässä. Asiat tuntuivat selkeältä ja reittiä oli vaivaton seurata. Silmänkantamattomiin jatkuvat metsät, järvet ja tunturit olivat kauniita. Tiesin taas miksi olin matkaan lähtenyt. Tapasin myös ihmisiä kenen kanssa jaoimme kokemuksiamme. Iltanuotio hyvässä seurassa on jotain, mihin ei vain kyllästy. Ihmiset huokuvat iloa ja innostusta toistensa läsnäolosta. Kerrotaan tarinoita menneistä seikkailuista, jaetaan unelmia tulevaisuuden retkistä.

Vaelluksella oli sadetta, kyseenalaistamista ja yksinäisiä hetkiä, mutta myös aurinkoa, selkeyttä, syviä tunteita hetken vietävänä ja yhdessä jaettuja hetkiä Lapin kauniissa maisemissa. Tunturilta piti myös lopulta laskeutua taas metsään, missä reitti ja päämäärä ei siintänytkään selkeänä edessä. Viimein tuli myös hetki, kun piti lähteä kävelemään viimeiset kilometrit pitkospuita. Kyynelsilmin katsoin vielä kerran taakseni. Tunsin surua. Oli aika luopua jostain tärkeästä, mistä en halunnut vielä irroittaa, ja suunnata kohti uusia seikkailuja.

Vaelluksella tein myös päätöksen julkaista pitkään vireillä olleen Syvänmielensukeltaja-sivuston. Tervetuloa tutustumaan!

- Turkka

Ei vain sateenkaaria ja hattaraa

Istun kesämökillä ja jännitän Syvänmielensukeltaja-sivuston julkaisemista. Kaikki on valmista, paitsi video puuttuu vielä etusivulta. Sekin on vain siitä kiinni, että tartun puhelimeen ja kuvaan sen. Olen saanut ystäviltä kommentteja miltä sivut vaikuttavat. Kaikki toki antavat omanlaisensa palautteen. Olen lopulta hakenut vain vastausta siihen, tunnistaako minut teksteistä. Ovatko sivut minun näköiset?

Eräs palaute oli sellainen, että kirjoitan liian kauniisti ja jätän rankat jutut sanomatta. Osaltaan ymmärrän tuon, sillä lähes kaksi vuotta sitten tehdyt ensimmäiset versiot sivuistani, sisältävät paljon vahvempaa tekstiä. Näkökulma on keskittynyt pimeän puolemme tutkimiseen. Joskus piiska on paikallaan ja olen kasvanut ankaraan kulttuuriin, jossa tulokset tulevat itsensä rankaisemisen kautta. Parin vuoden aikana olen kuitenkin kallistunut enemmän myötätuntoisemman lähestymistavan kannalle. Joskus itseään pitää herätellä, mutta ainakin omalla kohdallani lempeys on usein paikallaan, koska itsensä ruoskiminen tulee niin luonnostaan ja tuntuu vievän vain synkempiin aatoksiin.

Palautteessa on kuitenkin pointtinsa, joten ajattelin jakaa noita rankempia kokemuksia blogin välityksellä. Mitä siis tarkoittaa, kun puhun itseinhosta ja häpeän kokemuksista? Materiaalia riittäisi paljonkin, mutta koitan kuvailla sitä muutaman esimerkin avulla.

Mieleeni on jäänyt yläasteaikoina tapahtunut yksinäinen saunavuoro. Olin kokenut jälleen kerran jonkin tilanteen, jossa koin itseni vääränlaiseksi ja turhaksi. Luultavasti joku ihastuminen ja tein jälleen vahvoja tulkintoja mielessäni, millä ei tietenkään ollut välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tai ehkä se tapaus, kun eräs tyttö levitti koulussa faksit joita olimme toisillemme lähettäneet. En edes muista miltä se tuntui, mutta voin kuvitella, kuinka se sattui, kun näin oppilaita lukemassa kahdenkeskisiä viestejä. Syynä saattoi olla myös se, kun tunsin luokan tyttöjen sanattomasti rankaisevan minua hienovaraisella eristämisellä.

Saunavuoron aikana lyttäsin itseni aivan pohjalle. Määritin, ettei minulla ole mitään asiaa haluta ja tahtoa asioita. Minulla ei ole väliä. Pyrin vain käyttäytymään niin, että tulen ihmisten kanssa toimeen ja voin olla mukana porukoissa. Sosiaalisia ongelmia aiheutti se, että en juonut alkoholia ja muutenkin olin omalla tavallani erilainen. Samalla tapaa kuin nykyään eroan hiukan ajattelultani, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Voin tuoda herkät puoleni esiin ja ihmiset suhtautuvat siihen varsin myönteisesti. Tuolloin kovat puheet ja teot oli muotia, kuten varmasti kaikki yläasteen kokeneet tietävät.

Sisäisellä puheellani siis painoin itseni alas ja koitin vain selviytyä. Kerroin kuinka huono ja arvoton olen. Tätä jatkui vuosia. Ensimmäinen tyttäystäväkin tuli lukiossa niin, että monta kuukautta yritin häntä karkoittaa entisä törkeimmillä puheillani ja teoillani, koska en mitenkään voinut ajatella, että paljastaisin tunteeni, sillä olihan se mahdottomuus, että joku voisi olla minusta romanttisesti kiinnostunut. Lopulta saapui odotettu kesäloma. Olin laskenut, että lomalla ei tarvitse nähdä ja pystyn laannuttamaan tunteeni. Onneksi neiti oli sinnikäs ja ottikin parin lomapäivän jälkeen yhteyttä. Siitä se sitten lähti, mutta varsin olemattomalla itsetunnolla.

Olen käynyt läpi vahvaa itsensä kiistämistä ja kokenut itseni erilaiseksi, pahaksi ja huonoksi ihmiseksi. Olen tutkinut ajatteluani ja tunteitani nuoresta asti, joten olen törmännyt paljon sellaiseen, jota ei hyvän ihmisen katsota sisältävän. On masentavaa ja valtavan ristiriitaista, kun tunnistat itsessäni niin paljon sellaista, minkä opetetaan kuuluvan pahoille ja huonoille ihmisille. Et tietenkään haluaisi olla paha, mutta koska olet yhteydessä kaikkeen ajatteluusi, niin inhimillisyyteen kuuluva pimeä puoli on myös vahvasti läsnä. Häpesin itseäni ja ajatuksiani, vaikka tunsinkin ne varsin luontaisiksi. En osannut käsitellä asioita vielä silloin. Näin itseni todella negatiivisessa valossa. Olin ja olen mestari löytämään virheet ja puutteet.

Ero tuosta ensimmäisestä tyttöystävästä oli musertava. Koska itsetuntoni oli huono suhteeseen lähtiessä, menin sen päätyttyä entistä syvemmälle synkkyyteen. Fyysinen kipu oli välillä niin suuri, että toisinaan mietin, etten jaksa sitä ja ehkä paras ratkaisu on lopettaa kipu lopullisesti. Löydän oman romantiikkansa itsemurhasta, kuten monesta muustakin ”epäsovinnaisuudesta”, joten maalailin kuinka samuraiden tapaan avaisin vatsani yksinäisyydessä valkoiseen lumeen. Elin synkkyydessä pitkään. Olin negatiivinen ja pessimistinen. Inhosin itseäni ja oli kamalaa, kun ymmärsit kuinka ikävästi saatoit toista kohdella suhteessa. Et osannut olla sellainen täydellinen poikaystävä, millainen halusit olla. Valitin valittamasta päästyäni niille, ketkä jaksoivat kuunnella ja tämä entisestään lisäsi itseinhoani.

Kovat vaatimukset itseäni kohtaan tekivät monesta asiasta hankalaa. Jos teit soittovirheen keikalla, olit huono. Ja virheitähän tuli vaikka millä mitalla. Kaiken piti olla täydellistä ja jos et siinä onnistunut, niin sitten piiskattii itseä, jotta ensi kerralla olisit onnistuisit täydellisesti. Mietin mitä ihmiset mistäkin ajattelevat ja pidin itseni aina hallinnassa. En antautunut tunteen vietäväksi, vaan tiukka ja tarkka analyysi pysyi koko ajan päällä. Suolsin sarkastista huumoria ja nopean ajatteluni ansiosta pystyin hallitusti laukomaan kommentteja, jotka olivat mietittyjä ja usein sisälsivät piikin.

Toinen suhteeni, joka kestikin lähes yhdeksän vuotta, tuotti samaa pettymyksen tunnetta itseeni. En taaskaan osannut olla täydellinen. Inhosin itseäni lisää. Mielessäni näin selvän kuvan siitä mitä haluan olla, mutta käytännössä en siihen pystynyt. Olin itseään ruokkivassa negatiivisuuden kierteessä.

Paljon on painolastia pudonnut hartioiltani, kun olen oppinut suhtautumaan itseeni myötätuntoisemmin. En enää vihaa itseäni sen takia, että olen elämässäni sanonut ja tehnyt asioita, joista en pidä. Nyt koen, että koska tiedostan asiat, on mahdollisuus kehittyä. Virheitä  ja huonoja päiviä tulee edelleen, mutta nekin voi hyväksyä. Välillä huomaan toimineensi hienosti jossain tilanteessa ja uskaltaneesi avata itseäsi aidosti. Toisena hetkenä huomaan langenneeni vanhaan toimintamalliin. Peittelen sisäntäni ja estäen aidon yhteyden toisiin. Se on elämää. Hienous onkin siinä, ettemme rakasta toisiamme siksi, että joku on täydellinen. Rakastamme juuri kaikkine virheineen, vaikka ne saavatkin meidät usein ärsyyntyneeksi.

- Turkka

Yksinelon autuus

Matkalla syntyi monia blogin aiheita. Nyt päätin kirjoittaa siitä, kuinka reissaaminen muutti tuntemuksiani yksinelosta.

Olen lapsesta saakka ajatellut niin, että ilman kumppania elämä ei ole täyttä. Olen kaivannut täydentäjää. Ihmistä joka tuo elämääni asioita. Ajatus iskostuu mieleen varmasti osittain satujen mukana ja osaltaan se kuuluu persoonallisuuteen. Matkan aikana huomasin sen, että en enää tunne niin. Jokin oli muuttunut minussa.

Tämä oli yksi lukuisista asioista, joita mietin, kun vietin kymmenen päivää hiljaisuudessa Vipassana-meditaatiokurssilla. Oma selitykseni tapahtuneelle on seuraavanlainen. Ihailen ihmisiä ketkä heittäytyvät tilanteisiin, ovat iloisia eivätkä turhaan murehdi asioita. Luonnonlapsi on ehkä termi, jolla näitä henkilöitä kuvailisin. Huomaan myös, että olen kaveripiiriini paljon sellaisia löytänyt. Koska kumppaniltakin toivon näitä ominaisuuksia, luulen, että kaipuuni johtui siitä, että halusin täydentää itseäni. Koin, että en ole tuollainen, mutta jos minulla on sellainen kumppani, niin saan nauttia tuosta iloisesta elämäntyylistä ja ihailemistani ominaisuuksista.

Matkan aikana huomasin, että ihailemani ominaisuudet ovat luontaisia myös itselleni. Ne pitää vain vapauttaa. Uudessa ympäristössä uusien ihmisten seurassa en ollut vanhojen käyttäytymiskaavojeni vanki. En suunnitellut turhia ja hauskoja juttuja tapahtui, kun vain fiilisteli menemään, ilman aikataulua ja reittisuunnitelmaa. Näin ja koin itsessäni ihailemiani asioita. Olo tuntui täysipainoiselta. Hyvät puolet suunnitemallisuudesta ja asioiden järjestelykyvystä säilyivät, mutta elin myös vapautuneesti, nauttien siitä, etten tiedä, minne päädyn ja kenen kanssa. Matkalla oppi myös sen, kuinka ihmisiin oli helppo tutustua missä tahansa. Juttukaveria ja retkiseuraa löytyi kuin itsestään.

Uskon, että hyvä olo olla yksin löytyi, kun en enää tarvinnut jotain toista tuomaan asioita elämääni. Toki parisuhde mahdollistaa paljon sellaista, mitä ei yksin voi kokea, mutta yksin voi kokea todella paljon. On erittäin nautinnollista, kun voi mennä miten haluaa. Löyttäytyä seuraan ja jättäytyä pois, kun siltä tuntuu. Tämä oli varmasti yksi matkan suurimmista oivalluksista. Parasta on se, että se ei ole vain tajuamista järjellä, vaan sen myös tuntee ja huomaa käytännössä. Ei kumppanin kaipuu tietenkään kokonaan häviä, mutta asiaan suhtautuu paljon rennommin.

- Turkka